"Miksi ihmettelet, että minulla on
niin monta muotoa samassa ruumiissa?"
_Propertius_.
Zanoni Mejnourille.
"Viola on eräässä heidän vankilassaan -- noissa armottomissa
vankiloissa. Se on Robespierren käsky -- minä olen etsinyt syyn jälkiä
Glyndoniin asti. Tämän siis aiheutti se pelottava yhteys heidän
kohtalojensa välillä, jota en saanut ilmi vaan joka itse Glyndonin
peitti samaan pilveen, mikä Violankin salasi. Vankeudessa -- ja vankeus
on haudan portti. Hänen tutkintonsa ja ehdoton tuomionsa, joka
sellaisissa tutkimuksissa aina seuraa, tapahtuu kolmen päivän päästä.
Tyranni on määrännyt kaikkien murhanhankkeittensa päiväksi 10 päivän
Thermidor-kuuta. Samalla kuin viattomien ihmisten kuolema panee
kaupungin kauhistumaan, niin hänen asemiehensä surmaavat hänen omat
vihollisensa. On ainoastaan yksi toivo jälellä -- että se voima, joka
nyt tuomitsee tuomitsijan, sallisi minun olla välikappaleena hänen
sortumisensa avustamiseksi. Vain kaksi päivää jälellä -- kaksi päivää!
Vaikka minulla on tarjona niin suunnaton ajan rikkaus, en näe muuta
kuin kaksi päivää, kaikki sen takana on pimeyttä ja autiutta. Vielä
minä voisin hänet pelastaa. Tyrannin pitää kukistua päivää ennen kuin
hän on päättänyt toimeenpanna murhat. Ensimäisen kerran minä sekaannun
ihmisten taisteluihin ja riitoihin ja sydämeni havahtaa epätoivostaan
asestettuna ja taisteluun valmiina."
Väkijoukko oli kokoontunut Rue St. Honorén ympärille -- nuori mies
vangittiin Robespierren käskystä. Hänet tunnettiin Tallienin, konventin
vastustuspuolueen johtajan palvelijaksi. Tähän saakka tyranni ei vielä
ollut uskaltanut Tallienia ahdistaa ja sentähden tämä tapaus synnytti
enemmän kiihtymystä kuin muuten näin tavallinen asia hirmuhallituksen
aikana. Väkijoukossa oli monta Tallienin ystävää, monta tyrannin
vihollista, monta, jotka olivat väsyneet katselemaan, kuinka tiikeri
uhrin toisensa jälkeen riisti luolaansa raadeltavaksi. Pahaenteistä
murinaa kuului, raivoisat silmät katsoivat oikeudenpalvelijoihin, kun
he tarttuivat uhriin, ja vaikkei uskallettu suoraan vastustaa, niin
taaimmaiset tyrkkivät etumaisina olevia ja tukkivat tien vangilta ja
vangitsijoilta. Nuori mies ponnisteli rajusti päästäkseen irti ja pääsi
viimein tavattomalla ponnistuksella vartijoittensa käsistä. Väkijoukko
antoi tietä ja sulkeutui hänen jälkeensä suojelevasti, samalla kuin hän
syöksyi heidän keskeltään pakoon. Mutta äkkiä kuului läheltä
hevosenkavioitten ääntä -- villi Henriot ja hänen joukkonsa hyökkäsivät
kansanjoukkoon. Väki antoi pelästyen tietä ja vankiin tarttuivat
uudestaan diktaattorin käskyläiset. Sillä hetkellä kuiskasi ääni
vangitulle: "Sinulla on kirje, ja jos se sinulta löytyy, menee
viimeinen toivosi. Anna se minulle. Minä vien sen Tallienille."
Vangittu kääntyi hämmästyen, luki jotakin rohkaisevaa muukalaisen
silmistä, joka häntä puhutteli. Hevosmiehet olivat samassa lähellä,
Jakobini, joka oli vankiin tarttunut, päästi hetkeksi irti välttääkseen
hevosten kavioita, siinä silmänräpäyksessä tarjoutui tilaisuus, ja
muukalainen katosi kirjeen kanssa.
Tallienin taloon olivat tyrannin pääviholliset kokoontuneet. Yhteinen
vaara oli rakentanut lujan ystävyyden. Kaikki puolueet laskivat ajaksi
syrjään kinastelunsa noustakseen yhdessä sitä kauheata miestä vastaan,
joka kaikkien puolueitten yli marssi veriselle valtaistuimelleen.
Siellä oli rohkea Lecointre, vannoutunut vihollinen, siellä oli ryömivä
Barrère, pelkurien sankari, joka tahtoi sovittaa kaikki äärimmäisyydet,
siellä oli Barras, tyyni ja hillitty, Collot d'Herbois, joka uhkui
vihaa ja kostoa eikä nähnyt, että ainoastaan Robespierren rikokset
estivät hänen omia rikoksiansa näkymästä.
Neuvosto oli kiihtynyt ja epäröivä. Kauhu, jota Robespierren ainainen
menestys ja ihmeellinen tarmokkuus synnytti, piti vielä useimpia
vallassaan. Tallien, jota tyranni enimmän pelkäsi ja joka yksin saattoi
antaa pontta ja perää ja suuntaa monille ristiriitaisille intohimoille,
oli liian tahrainen omien julmuuksiensa muistosta, että olisi voinut
olla häpeemättä asemaansa säälin edustajana. "On totta", hän sanoi, kun
Lecointre oli pitänyt innostuttavan puheen, "että Vallananastaja uhkaa
meitä kaikkia. Mutta vielä häntä rakastaa yhteinen kansa -- vielä
jakobinit häntä kannattavat, parempi on jättää vihollisuudet siksi kun
aika on kypsyneempi. Epäonnistunut yritys on samaa kuin joutuminen
suoraa päätä, kädet ja jalat sidottuina, guillotiinille. Päivä päivältä
täytyy hänen valtansa heikontua. Toistaiseksi jättäminen on meidän
paras --." Samalla kuin hän näin puhui ja valoi vettä tulen
sammutteeksi, ilmotettiin, että eräs muukalainen pyysi heti tavata
häntä puhuakseen asiasta, joka ei sietänyt viivytystä.
"Minulla ei ole aikaa", sanoi puhuja kärsimättömästi. Palvelija pani
kirjeen pöydälle. Tallien avasi sen ja löysi siitä seuraavat
lyijykynällä kirjotetut sanat: "Vankeudesta Teresa de Fontenailta." Hän
kalpeni, hypähti ylös ja kiiruhti etuhuoneeseen, missä hän näki aivan
vieraat kasvot.
"Ranskan toivo", sanoi tulija ja hänen äänensä tunki suoraan sydämeen,
"palvelijasi on kadulla vangittu. Minä olen pelastanut sinun ja tulevan
vaimosi hengen. Tuon sinulle tämän kirjeen Teresa de Fontenailta."
Tallien avasi vapisevin käsin kirjeen ja luki: "Pitääkö minun ainiaan
sinua turhaan rukoilla? Uudestaan ja uudestaan minä sanon: älä viivytä
hetkeäkään, jos välität minun hengestäni ja omastasi. Tutkintoni ja
tuomioni on määrätty olemaan kolmen päivän päästä -- 10:ntenä
Thermidor-kuuta. Iske, niinkauan kuin vielä on aikaa, iske ja tapa
hirviö, sinulla on vielä kaksi päivää. Jollet sitä tee, jos lykkäät
toistaiseksi, niin näet minut viimeisen kerran, kun kuljen ikkunoittesi
ohi guillotiinille."
"Hänen tutkintonsa tulee tuomaan ilmi todistuksia sinua vastaan", sanoi
vieras. "Hänen kuolemansa on sinun kuolemasi ilmottaja. Älä pelkää
kansaa -- kansa olisi tahtonut pelastaa sinun palvelijasi. Älä pelkää
Robespierreä -- hän antautuu sinun käsiisi, Huomenna hän tulee
kansalliskokoukseen, huomenna sinun täytyy heittää viimeinen arpa hänen
päästänsä tai omastasi."
"Huomenna hän tulee kansalliskokoukseen! Ja kuka olet sinä, joka niin
hyvin tiedät sen, mikä minultakin on salattua?"
"Ihminen niinkuin sinäkin, joka tahtoisin pelastaa rakkaimpani hengen."
Ja ennenkuin Tallien saattoi toipua hämmästyksestään, oli vieras
mennyt.
Takaisin palasi Kostaja neuvostoon, muuttuneena miehenä. "Minä olen
saanut sanomia -- yhdentekevä millaisia", hän huudahti, "jotka ovat
muuttaneet aikomukseni. Kymmenentenä päivänä on meidät määrätty
guillotiinin uhriksi. Minä peräytän neuvoni viivytykseen. Robespierre
tulee huomenna kansalliskokoukseen, _siellä_ meidän täytyy nousta häntä
vastaan ja musertaa hänet. Vuorelta häntä vastaan irvistää Dantonin
julma haamu, ja tasangoilta nousee verisissä vaatteissaan Vergniaudin
ja Condorcetin henget. _Lyökäämme!"_
"Lyökäämme!" huusi Barrèrekin, joka kumppaninsa tarmokkuudesta sai
uutta rohkeutta. "_Lyökäämme. Ainoastaan kuolleet eivät palaa_."
On huomattava (ja se tosiasia mainitaan eräässä sen ajan muistelmassa)
että sinä päivänä ja sinä yönä (7:ntenä Thermidor-kuuta) _eräs_, jota
tuon myrskyisen ajan kaikissa aikaisemmissa vaiheissa ei ollut koskaan
näkynyt, nähtiin eri osissa kaupunkia, kahviloissa, klubeissa, eri
puolueitten kokouspaikoissa, ja että hän kuulijainsa kauhuksi ja
harmiksi ääneensä puhui Robespierren rikoksista ja ennusti hänen
läheistä sortumistaan. Ja puhuessaan hän pani liikkeelle ihmisten
sydämet ja särki heidän pelkonsa kahleet ja sytytti heissä oudon raivon
ja uskalluksen. Mutta kaikkein kummallisinta oli, ettei mikään ääni
vastustanut, ettei yksikään käsi kohonnut häntä vastaan, ei yksikään
tyrannin suosija huutanut: "Ottakaa kavaltaja kiinni!" Siinä
rankaisemattomuudessa ihmiset lukivat kuin kirjasta, että kansa oli
hylännyt Verimiehen.
Ainoastaan kerran eräs hurja, ruskea Jakobini hyppäsi pöydän äärestä,
missä hän istui juomassa, ja sanoi lähestyen muukalaista: "Minä
vangitsen sinut tasavallan nimessä."
"Kansalainen Aristides", vastasi muukalainen kuiskaten, "mene
Robespierren asuntoon, hän on poissa kotoaan ja hänen vasemmassa
liivintaskussaan, jonka hän on tunti sitten heittänyt päältään, sinä
löydät paperin. Kun olet sen lukenut, niin palaa. Minä odotan sinua
täällä ja jos silloin tahdot minut vangita, niin minä seuraan sinua
vastustamatta. Katso ympärillesi näitä kasvoja, koske minuun _nyt_,
niin sinut revitään palasiksi."
Jakobini tunsi olevansa vastoin tahtoaan pakotettu tottelemaan. Hän
lähti mutisten, hän palasi, vieras oli vielä siellä. "Tuhannen
tulimaista", hän sanoi, "minä kiitän sinua, heittiöllä oli minun nimeni
guillotiinia varten."
Näin sanoen Jakobini Aristides hyppäsi pöydälle ja huusi: "Kuolema
tyrannille!"