"Äl' usko, että taikani on tehty
Helvetin enkeleitten avulla.
Kirottu, häväisty se olkoon aina,
Ken noita hirviöitä kutsuu esiin!
Vaan käyttänyt oon salaisia voimia
Lähteissä läikkyvissä, lehdon yrteissä
Ja luonnon sisimmissä sopukoissa
Ja vuorten yli liikkuvissa tähdissä."
Tasso, _Ger. Lib._ XIV, 43.
"Täällä olet turvassa, nuori englantilainen!" sanoi Zanoni, viitaten
Glyndonia istumaan. "Onnellista oli, että viimeinkin sain sinusta
selvän."
"Paljon onnellisempi olisi ollut, jollemme koskaan olisi tavanneetkaan
toisiamme! Kuitenkin näinä kohtaloni viimeisinä hetkinäkin minua
ilahuttaa taas nähdä sinun kasvojasi, salaperäinen olento, jota pidän
syynä kaikkiin tuntemiini kärsimyksiin. Täällä sinä siis et voi tehdä
verukkeita tai välttää minua. Täällä, ennenkuin me eroomme, sinun
täytyy paljastaa minulle jollei oman elämäsi niin ainakin minun elämäni
pimeä arvotus."
"Oletko kärsinyt, kokelas raukka?" sanoi Zanoni säälivästi. "Niin --
näen sen kyllä kasvoistasi. Mutta miksikä minua siitä moitit? Enkö minä
varottanut sinua oman henkesi kuiskauksia seuraamasta? Enkö pyytänyt
sinua siitä kieltäytymään? Enkö sanonut, että koetus olisi hirvittävä
uhkayritys ja kauhun ansa? Niin, enkö tarjonnut sinulle sen sijasta
sitä sydäntä, joka oli riittävä minuakin tyydyttämään? Etkö sinä itse
huimapäisesti ja päättävästi valinnut vihkimyksen koetusta? Omasta
vapaasta tahdostasi olet ottanut Mejnourin mestariksesi ja antautunut
hänen viisauttaan tutkimaan."
"Mutta mistä johtui vastustamaton haluni tähän outoon ja luvattomaan
tietoon? Minä en tiennyt siitä, ennenkuin sinun paha silmäsi sattui
minuun ja ennenkuin tulin vedetyksi sinun Iumouspiiriisi."
"Sinä erehdyt -- halu oli sinussa jo ennen, ja se olisi aina raivannut
tiensä toiseen tai toiseen suuntaan. Ihminen, sinä kysyt minulta oman
kohtalosi ja minun kohtaloni arvotusta! Katso ympärillesi elämässä,
eikö kaikkialla ole salaisuuksia? Voiko silmäsi seurata siemenen
vaiheita maan helmassa? Siveellisessä samoin kuin fyysillisessä
maailmassa on hämäriä kummallisuuksia, paljon ihmeellisempiä kuin mitä
luulet minun yhteydessäni olevan."
"Kiellätkö sinä itselläsi olevan näitä voimia? -- tunnustatko itsesi
pettäjäksi? -- vai sanotko todella, että olet myynyt itsesi Pahalle?
että sinä olet maagikko ja käytät avuksesi samanlaista olentoa kuin
mikä minua on kiusannut päivin ja öin?"
"Ei ole kysymys siitä, mitä minä olen", vastasi Zanoni, "vaan on
ainoastaan kysymys, voinko minä auttaa sinua karkottamaan tuon julman
haamun ja palaamaan taas tavallisen elämän terveelliseen ilmapiiriin.
Vähäsen kuitenkin kerron sinulle, puolustaakseni, ei itseäni, vaan
Taivasta ja Luontoa, joita epäilyksilläsi loukkaat."
Zanoni vaikeni hetkeksi ja jatkoi hiukkasen hymyillen:
"Nuorempina päivinäsi olet ehkä ilolla lukenut sitä suurta kristillistä
runoilijaa, jonka kantele tuli maan päälle 'seppelöitynä paratiisista
poimituilla kukilla', niinkuin hän itse sanoo aamunkoitosta.[88]
Tuskin kukaan oli niin sälytetty kuin hän ritariajan taikauskolla ja
totta tosiaan on 'Jerusalemin' runoilija kyllin voimakkaasti,
inkvisitsioninkin vaatimusten tyydyttämiseksi, kironnut niiden
luvattomien taikojen tekemistä, joilla 'Kokytosta ja Flegetonia[89]
hallittiin.' Mutta surujensa ja kärsimystensä ajalla, vankilassa ja
houruinhuoneessa, etkö tiedä, että silloin Tasso itse löysi
lohdutuksensa ja pelastuksensa pyhän ja henkisen teurgian[90]
tunnustamisesta -- magian, jolla voitiin kutsua esiin enkeleitä eli
hyviä henkiä eikä pahoja? Ja etkö muista, kuinka syvästi perehtynyt
aikaansa nähden hän oli jalomman plaatolaisuuden mysterioihin, jotka
viittaavat tähtöisten veljeskuntien salaisuuksiin, kaldealaisista
rosenkreutsiläisiin asti, ja kuinka hän ihanissa runoissaan tekee
erotuksen Ismenon mustan noituuden ja Tietäjän kunniallisen viisauden
välillä, Tietäjän, joka Pyhän Maan matkalaisia neuvoi ja johti heidän
retkillään? _Hän_ ei tehnyt taikojaan maanalaisten kapinoitsijain
avulla[91] vaan lähteitten ja kasvien salaisten voimien käyttämisellä
-- tuntemattoman luonnon ihmeiden ja tähtien liikuntojen
tarkkaamisella. Hän kulki Libanonin ja Karmelin pyhillä vuorilla ja
näki jalkainsa alla pilvet ja lumen ja taivaankaaren värit ja sateen ja
kasteen syntymisen. Se kristitty erakko, joka käännytti Tietäjän (ja
joka varmaan ei ollut mikään taruolento vaan perustyyppi jokaisen
hengen, mikä Luonnon kautta pyrkii Jumalaan), käskikö hän Tietäjää
panemaan pois nuo korkeat tutkimukset, salaisen viisauden taidon? Ei,
vaan hän käski niitä harjottamaan ja käyttämään arvokkaisiin
tarkotuksiin. Ja tässä runoilijan suurenmoisessa käsityksessä on
todellisen teurgian salaisuus, joka näinä oppineempina aikoina
hämmästyttää teitä tietämättömiä ja saa teitä pitämään sitä
lapsellisena harhauskona tai sairaan houreina."
Taas Zanoni pysähtyi ja jatkoi sitten:
"Hyvin kaukaisia aikoja sitten -- sellaisena sivistyskautena, jolloin
ei niinkuin nyt yksilö upotettu valtioon -- oli olemassa palavajärkisiä
ihmisiä, joissa eli voimakas tiedonhalu. Niissä mahtavissa ja
onnellisissa valtioissa, joissa he elivät, ei ollut maallisia rientoja
ja valtiollisia kuohuja, joihin he olisivat saaneet purkaa mielensä
kuumeellisen kiihkon. Vanhan kastilaitoksen puitteissa, joita ei
väkivoiminkaan voinut yksilö murtaa, asui viisauden jano ainoastaan
niiden keskuudessa, joissa se etuoikeutena kävi perintönä isästä
poikaan. Sentähden jo siitäkin vähästä, mitä historianne kertoo
ihmistiedon kehityksestä, voitte huomata, että vanhimpina aikoina
filosofia ei laskeutunut alas ihmisten askareihin ja kotoisiin oloihin.
Se viihtyi ylemmän luomisjärjestön ihmeissä, se koetti tutkistella
aineen syntyä ja hallitsevan sielun olemusosia, se koetti lukea
taivaankappaleitten salaisuuksia, se koetti tunkea niihin luonnon
syvyyksiin, joissa oppineet sanovat Zoroasterin ensimäisenä löytäneen
sen taidon, mitä te tietämättömyydessänne kutsutte noituudeksi. Tuona
aikana kohosi muutamia henkilöitä, jotka oman säätyluokkansa
turhuuksien ja harhauskojen keskeltä arvelivat löytävänsä sätehiä
kirkkaammasta ja vahvemmasta viisauden valosta. He arvelivat, että oli
yhteyttä kaikkien luomakappalten välillä ja että alimmassa oliossakin
piili salainen vastaavaisuus, joka saattoi johtaa sen ylös korkeimpaan
asti.[92] Vuosisatoja vieri ja elämänkausia tuhlaantui näihin
tutkimuksiin, mutta yksi askel toisensa jälkeen pantiin muistoon ja
näistä tuli tienviittoja niille harvoille, joilla yksin oli
perinnöllinen oikeus kulkea samaa tiedon tietä. Viimein hämärästä
koitti valo muutamille, mutta älä luule, nuori näkyjen näkijä, että se
valo suotiin sellaisille, jotka sydämessään elättivät epäpyhiä
ajatuksia ja joita pahan perijuuri vielä hallitsi. Se suotiin silloin
niinkuin nytkin ainoastaan unelmoimisen ja järkeilemisen puhtaimpina
'haltioissaolon' hetkinä, jolloin jokapäiväisen elämän huolet ja
yhteisen lihallisen luontomme halut eivät kiinnitä huomiota. Kaukana
siitä että he olisivat turvautuneet pahojen henkien apuun, oli
päinvastoin heidän jalona pyrkimyksenään tulla yhä lähemmälle Hyvän
Lähdettä. Mitä enemmän he irrottautuivat planettojen pimeistä
esikartanoista, sitä enemmän heidät täytti Jumaluuden loisto ja hyvyys.
Ja jos he etsiessään viimein löysivät, kuinka hengen silmälle kaikki
olemassaolon ja aineen hienoimmat muodostelmat voivat avautua
nähtäviksi, -- jos he keksivät, kuinka hengen siiville kaikki
etäisyydet tulivat mitättömiksi ja vapautunut _idea_ saattoi kulkea
tähdestä tähteen, vaikka ruumis täällä makasi jäykkänä ja kovana kuin
hylätty hautakivi -- jos he sellaisia keksintöjä todella tekivät, niin
heidän tietonsa ylevin huippu oli vain -- ihmetellä, ihailla ja
kunnioittaen palvella! Muuan, joka näitä asioita hyvin tunsi, sanoi
näin: "Sielussa on prinsiippi, kaikkea ulkonaista luontoa korkeampi, ja
tämän prinsiipin kautta me voimme nousta maailman järjestyksen yli ja
tulla osalliseksi ylhäisten taivaallisten olentojen kuolemattomasta
elämästä ja voimasta. Kun sielu nousee korkeampiin olentoihin
('haltioihin'), niin se jättää sen järjestön, johon se ajaksi on
sidottu, ja uskonnollisen magnetismin kautta vetäytyy toiseen ylempään
piiriin, johon se sulautuu ja yhtyy."[93]
"Otaksu siis, että tuollaiset olennot viimein löysivät sen salaisuuden,
miten kuolema on estettävä saapumasta ja miten vaaroja ja vihollisia on
vältettävä, miten on kapinoitten ja vallankumousten keskellä käytävä
viottumatta, niin luuletko, että elämä saattoi heissä herättää
korkeampaa halua kuin vielä enemmän ikävöidä kuolemattomuutta kohti ja
valmistaa älyään sitä korkeampaa olemassaoloa varten, johon he voivat
siirtyä, kun aika ja kuolo ovat menneet ohi! Pois synkät kuvittelusi
noidista ja pahoista hengistä, sielu voi kaivata ainoastaan valoa
kohti, ja meidän korkean tietomme erehdyskin oli vain siinä, että
unohdimme ne heikkoudet, himot ja siteet, joita vasta kuolema voi
täydellisesti puhdistaa."
Tämä puhuttelu oli niin toisenlainen kuin mitä Glyndon oli odottanut,
että hän kotvasen aikaa pysyi sanattomana ja viimein sopersi:
"Mutta miksi sitten minulle --"
"Miksi", toisti Zanoni, "miksi sinulle on koitunut ainoastaan
rangaistus ja kauhu --: ja tiellesi astunut Kynnyksen Vartija?
Itserakas mies, katso, millaiset ovat tavallisimmankin opin alkeet!
Voiko jokainen vastalkaja paljaalla toivomuksellaan päästä mestariksi?
Voiko oppilas, kun hän on ostanut Euklideensä, tulla Newtoniksi? Voiko
nuorukainen, jolla on runollisia puuskia, sanoa: 'minä tahdon
kilpailla Homeron kanssa'. Niin, voiko tuo kalpea tyranni kaikilla
järjestelmän-rakentajillaan ja paperilaeillaan ja pelottomilla
sotajoukoillaan, voiko hän tahtonsa mukaan muovata ja valmistaa
valtiolaitoksen, joka olisi vähemmän paha kuin se, minkä alhaiso heitti
ylösalaisin? Kun tuona kaukaisena aikana, josta puhuin, tutkija pyrki
niille korkeuksille, joille sinä olisit yhdellä hyppäyksellä tahtonut
ponnahtaa, silloin häntä harjotettiin kehdosta asti tulevaa uraansa
varten. Hänen silmilleen tehtiin selväksi sisäinen ja ulkonainen
luonto, vuosi vuoden jälkeen, mitä enemmän hän oppi katselemaan
ympärilleen. Häntä ei laskettu todelliseen vihkimyskokeeseen, niinkauan
kuin yksikin maallinen halu kahlehti sitä ylevää lahjaa, jota te
kutsutte Mielikuvitukseksi, tai yksikään lihallinen himo himmensi sitä
ihmisen kaikkiläpäisevää kykyä, jota te kutsutte Älyksi. Ja silloinkin
kuinka harvat parhaimmilla voimillaankaan saavuttivat viimeisen
mysterion! Onnellisempia he olivat, koska he sitä pikemmin pääsivät
niihin pyhiin ihanuuksiin, joihin kuolema avaa taivaallisen portin."
Zanoni vaikeni ja miettiväinen ja surullinen varjo himmensi hänen
ylimaallista kauneuttaan.
"Ja onko tosiaan muitakin kuin sinä ja Mejnour, jotka väittävät
saavuttaneensa noita kykyjä ja noita salaisuuksia?"
"Muita on ollut ennen meitä, mutta me kaksi olemme nyt ainoat maan
päällä."
"Petturi! sinä puhut ristiin. Jos he voivat kuoleman voittaa, mikseivät
he enää ole elossa?"[94]
"Päivän lapsi", sanoi Zanoni murheellisena, "enkö ole sanonut sinulle,
että meidän tietomme erehdys oli, että unohdimme niitä haluja ja
himoja, joita henki ei koskaan voi kokonaan ja lopullisesti voittaa,
niinkauan kuin tämä aine sen verhoo. Etkö ajattele, kuinka surullista
on hylätä kaikki inhimilliset siteet, kaikki ystävyys ja kaikki lempi
ja nähdä päivä päivältä ystävyyden ja rakkauden kuihtuvan elämästämme,
niinkuin kukat rungosta lakastuvat ja pois putoovat? Voitko ihmetellä
sitä, että me mieluummin valitsemme kuoleman, ennenkuin tavallinen
ikämmekään on päättynyt, vaikka voisimme elää maailman loppuun asti?
Ihmettele pikemmin, että on kaksi, jotka niin uskollisesti ovat
riippuneet maassa kiinni! Minua, sen tunnustan, tämä maa vielä voi
hurmata. Kun minä saavutin viimeisen salaisuuden, oli nuoruuteni vielä
kukassaan, ja nyt yhä vielä nuoruus ympäröi minua uhkealla
kauneudellaan ja hengittäminenkin on minulle nautintoa. Tuoreus ei ole
hävinnyt luonnon kasvoilta eikä ole yhtään kasvia, jossa en löytäisi
uutta lumousta -- ennen keksimättömiä ihmeitä. Niinkuin on minun
nuoruuteni, niin on Mejnourin vanhuuden laita. Hän voisi sinulle
kertoa, että elämä hänelle merkitsee vain kykyä tutkimaan, eikä hän
toivo uusia maita uudestisyntyneen henkensä tutkimusaloiksi, ennenkuin
hän on tyhjentänyt kaikki ihmeet, mitkä Luoja on tämän maan päälle
istuttanut. Me olemme kahden katoomattoman harrastuksen edustajia --
taiteen, joka nauttii, ja tieteen, joka katselee. Ja nyt, jotta
tyytyisit siihen, ettei sinulle ole suotu näitä salaisuuksia, opi
tietämään, että niin täydellisesti täytyy ajatuksen irrottautua
kaikesta, mikä muodostaa ihmisten tavallisen elämän ja kiihottaa heidän
tunteitaan, niin täydelleen täytyy sen olla itsestään tyhjentänyt
kaiken halun, lemmen ja vihan, että kunnianhimoiselle ja rakastajalle
ja vihaajalle ei riitä siihen työhön voimaa.
"Ja minä, joka viimein olen antanut tavallisten perhesiteiden itseäni
kahlehtia ja sokaista, minä pimittynyt ja avuton, vannotan sinua
epäonnistunutta ja tyytymätöntä, minä vannotan sinua opastamaan minua,
sanomaan, missä he ovat. Oi, kerro minulle, puhu! Vaimoni, lapseni!
Sinä vaikenet -- mutta tiedäthän nyt, etten ole mikään paha noita,
mikään vihollinen. Minä en voi antaa sinulle sitä, mihin omat kykysi
eivät riitä, minä en voi saada aikaan sitä, jota ei himoton Mejnourkaan
voinut, mutta minä voin antaa sinulle lähinnä suurimman ja ehkä
kauneimman lahjan, minä voin sovittaa sinut jokapäiväisen maailman
kanssa ja rakentaa rauhan omantuntosi ja itsesi välille."
"Lupaatko?"
"Heidän suloisten henkiensä nimessä, lupaan."
Glyndon katsoi ja uskoi. Hän kuiskasi Violan osotteen, sen talon nimen,
johon hänen oma paha kohtalonsa jo oli vienyt kärsimyksen ja tuomion.
"Siunattu olet siitä", huudahti Zanoni intohimoisesti, "ja sinä tulet
siunatuksi. Mitä! etkö sinä käsittänyt, että kynnyksellä kaikkiin
korkeampiin maailmoihin mennessä asuvat ne olennot, jotka kauhua ja
pelkoa synnyttävät? Kuka jokapäiväisessä maailmassakin jätti Tavan ja
Perimyksen vanhat ladut tuntematta ensi hetkestä muodottoman ja
nimettömän Pelon lähestymistä? Kaikkialla ympärilläsi, missä ihmiset
ponnistavat ja tekevät työtä, kaikkialla lymyy pimeänä tuo sanomaton
Kauhu, vaikkeivät he sitä näe -- viisaiden kamareissa, kansanjohtajien
neuvostossa, sotamiesten leirissä, joka paikassa. Mutta siellä, minne
sinä yritit mennä, _siellä_ ainoastaan se on _näkyväinen_. Eikä koskaan
se lakkaa vainoomasta, ennenkuin voit yhtyä Äärettömään niinkuin serafi
tai lapsena palata tavalliseen maailmaan. Mutta vastaa minulle: kun
olet koettanut pitää kiinni jostakin vakavasta hyvästä päätöksestä ja
haamu silloin äkkiä on sivullesi hiipinyt; kun sen ääni on sinulle
epätoivoa kuiskannut; kun sen aavemaiset silmät ovat sinut
pelotuksellaan ajaneet takaisin maallisen voitonhimon tai rajun
nautinnonhalun näyttämöille, joista haamu aina pysyy poissa, koska se
silloin jättää sielun pahempien vihollisten käsiin -- etkö silloin ole
koskaan sanonut: 'Tulkoon mikä tulee, hyveessä minä pysyn kiinni'?"
"Voi!" vastasi Glyndon, "vasta aivan äskettäin olen uskaltanut näin
tehdä."
"Ja sinä olet tuntenut, että haamu silloin tuli yhä himmeämmäksi ja sen
voima yhä heikommaksi."
"Se on totta."
"Iloitse siis! sinä olet voittanut pelon ja löytänyt koetuksesi
salaisuuden. Päättäväisyys on ensimäinen menestys. Iloitse, sillä sen
karkottaminen on voitollinen ja varma. Sinä et ole niitä, jotka
kieltäen tulevaisen elämän jäävät Sanomattoman Kauhun orjiksi. Oi,
milloin ihmiset viimeinkin oppivat, että jos kerran Suuri Uskonto niin
voimakkaasti terottaa _uskon_ välttämättömyyttä, niin se ei tapahdu
ainoastaan sitä varten, että _usko_ johtaa tulevaiseen elämään, vaan
että ilman uskoa ei ole mitään ylevätä tässäkään elämässä. Usko on
jotakin viisaampaa, onnellisempaa, jumalallisempaa kuin mitä maan
päällä näemme -- taiteilija kutsuu sitä ihanteeksi, pappi uskoksi.
Ihanne ja usko ovat samoja käsitteitä. Palaja, vaeltaja, palaja! Tunne,
mikä kauneus ja pyhyys asuu vanhassa ja tavanmukaisessa olossa.
Takaisin ulos portista hiivi, kauhuolento, ja rauhallisena hymyile
taas, oi sininen taivas lapsensydämeen, ja sinun aamu- ja iltatähtesi
on sama, vaikka sillä on kaksi nimeä: Muisto ja Toivo."
Näin puhuessaan Zanoni lempeästi laski kätensä ihmettelevän kuuntelijan
polttaville ohimoille, ja samassa Glyndon tunsi vaipuvansa
jonkinlaiseen horrokseen: hän kuvitteli palanneensa lapsuudenkotiinsa
ja olevansa siinä pienessä huoneessa, missä äiti oli valvonut hänen
vuoteensa ääressä ja rukoillut hänen kanssaan. Siinä oli sama huone --
näkyvänä, kouriintuntuvana, asumattomana ja entisen näköisenä.
Peräseinällä oli tuttu vuode, seinillä olivat hyllyt täynnä hurskaita
kirjoja, se maalaustelinekin, jonka ääressä hän ensinnä oli koettanut
kankaalle kuvata aatteita, seisoi nurkassa rikkoutuneena ja
tomunpeittämänä. Ikkunan edustalla oli vanha kirkkomaa, hän näki sen
etäämpänä viheriöivän ja aurinko paistoi sen korkeitten puitten
välistä, hän näki haudan, missä isä ja äiti yhdessä makasivat, ja
kirkontorni viittasi ylös taivaaseen, ihmisten toiveiden vertauskuvana,
kun he maan multaan kätkivät rakkaansa. Hänen korviinsa kaikuivat
kirkonkellot kuin pyhäpäivänä, kauaksi pakenivat kaikki huolen ja
kauhun näyt, jotka olivat häntä värisyttäneet ja vainonneet, nuoruus,
poika-aika, lapsuus tuli takaisin viattomine haluineen ja toiveineen,
hän oli lankevinaan polvilleen rukoilemaan. Hän heräsi -- heräsi
autuaissa kyyneleissä, hän tunsi, että haamu oli ainiaaksi paennut. Hän
katsoi ympärilleen -- Zanoni oli mennyt. Pöydällä seisoi paperilla nämä
rivit, muste oli vielä kostea:
"Minä keksin keinot sinun pakomatkaasi. Illan tullen, kun kello lyö
yhdeksän, odottaa sinua pursi talosi edustalla, laivuri vie sinut
turvapaikkaan, missä voit levollisesti viipyä, kunnes kauhunaika, joka
lähenee loppuaan, on ohi. Älä ajattele enää sitä aistillista lempeä,
joka on sinua vietellyt ja melkein tehnyt sinusta lopun. Se petti
sinua. Turvallisesti sinä pääset maahasi takaisin -- pitkät vuodet on
sinulla vielä aikaa muistella menneisyyttä ja sovittaa sitä.
Tulevaisuudessa olkoot unelmat oppaanasi ja kyyneleesi uuden syntymisen
kasteena."
Englantilainen totteli kirjeen neuvoja ja löysi ne tosiksi.