Tällä välin Glyndon oli pitkän aikaa viipynyt C:n puheilla ja
järjestänyt viimeisiä asioita, menestykseen luottaen ja näkemättä
mitään paon estettä. Sieltä hän lähti Filliden luokse. Samalla hän
keskellä iloisia ajatuksiaan oli kuulevinaan äänen, liiankin tutun ja
kauhistuttavan, kuiskaavan korvaansa: "Mitä! sinä tahdot uhmata minua
ja päästä minusta karkuun, sinä tahdot palata hyveeseen ja
tyytyväisyyteen. Se on turhaa, se on liian myöhäistä. _Minä_ en tule
sinua ahdistamaan, nyt sinua seuraavat ihmisaskeleet, yhtä
leppymättömät kuin minun. Minua et sinä näe ennenkuin vankilassa,
yösydännä ennen kuolemaasi. Katso --"
Ja Glyndon käänsi tahtomattaan päänsä ja näki ihan lähellään hiipivän
miehen, jonka hän ennenkin oli huomannut kulkevan ohitsensa useamman
kerran, vaikkei hän ollut siitä välittänyt. Heti hän vaistomaisesti
tiesi olevansa vartioitu, takaa-ajettu. Katu oli tässä tyhjä ja autio,
sillä päivä oli tukahuttavan kuuma ja tähän aikaan päivästä ei ollut
paljon väkeä liikkeellä. Vaikka hän oli rohkea, kulki hänen sydämensä
läpi kylmä väristys. Hän tunsi liiankin hyvin, minkälainen
hirmuhallinto vallitsi Parisissa, ja tiesi vaaransa. Samaa mitä
ensimäisen paiseen ilmestyminen on ruton uhrille, samaa oli
vallankumouksen uhreille varjomaisen vakoilijan näkeminen.
Vartioiminen, vangitseminen, tutkinto, guillotiini -- näillä
säännöllisillä, nopeilla askelilla kulki se hirviö, jota anarkistit
kutsuivat _laiksi_. Glyndon hengitti syvään ja kuuli selvästi oman
sydämensä kovan tykytyksen. Sitten hän pysähtyi liikkumattomana
tuijottaen varjoa, joka myöskin pysähtyi.
Urkkijalla ei ollut apulaisia ja katu oli tyhjä; Glyndon sai uutta
rohkeutta. Hän lähestyi takaa-ajajaansa, joka peräytyi hänen edestään.
"Kansalainen, sinä seuraat minua", hän sanoi, "mitä asiaa?"
Halveksivasti hymyillen vastasi mies: "Eikö katu ole kylliksi leveä
meille molemmille? Ethän liene niin huono tasavaltalainen, että
vaatisit koko Parisin itsellesi?"
"Kulje sitten edellä. Minä annan tietä."
Mies kumarsi, nosti kohteliaasti hattuaan ja kulki edelleen. Seuraavana
hetkenä Glyndon syöksyi sivukujaan ja juoksi nopeasti pitkin
kierteleviä katuja ja mutkikkaita käytäviä. Vähitellen hän rauhottui,
katsahti taakseen ja luuli päässeensä takaa-ajajasta; kiertoteitä
pitkin hän palasi kotiinsa päin. Kun hän tuli leveämmille kaduille,
niin viittaan kääritty ohikulkija äkkiä sipaisi häntä, niin ettei hän
nähnyt sen kasvojakaan: "Clarence Glyndon, sinua väijytään, seuraa
minua!" ja käveli nopeasti hänen edellään. Glyndon kääntyi ja näki
kauhukseen taas kintereillään saman liuhunaamaisen miehen, jolta hän jo
luuli päässeensä turvaan. Hän unohti muukalaisen kehotuksen ja
heittäytyi väkijoukon sekaan, joka oli kokoontunut pilakuva-kaupan
ympärille; sieltä hän muutti suuntaa, lähti aivan toisille kaduille
sekä saapui pitkän hengästyneen riennon jälkeen erääseen kaupungin
etäisimpään osaan näkemättä enää vakoilijaa.
Täällä kaikki näytti niin levolliselta ja kauniilta, että uhkaavalla
vaaranhetkelläkin hänen taiteilijasilmänsä pysähtyi näköalaa
ihailemaan. Tässä oli joen rantamalla avonaisempi paikka. Seine virtasi
majesteetillisena tietään ja sen pinnalla keikkui pursia ja suurempia
aluksia. Aurinko kultasi tuhansia kirkontorneja ja kimalteli hävinneen
ritariajan palatsien valkoisille seinille. Väsyneenä ja huohottavana
Glyndon pysähtyi hetkeksi ja hänen otsaansa leyhytteli virralta tuleva
vilpoinen tuulahdus.
"Hetkeksi minä ainakin olen turvassa täällä", hän ajatteli, mutta
samassa hän n. 30 askeleen päässä näki vakoilijan. Hänen jalkansa
tuntuivat puutuvan paikoilleen, hän oli niin nääntynyt, että pako oli
miltei mahdoton. Toisella puolella oli joki (ei mitään siltaa lähellä)
ja toisella puolella pitkä talorivi. Hän kuuli naurua ja rivoa laulua
eräästä talosta, joka oli hänen ja vakoilijan välillä. Se oli
pahamaineinen kahvila, Henriotin mustien joukkojen, Robespierren
kätyreiden tavallinen kokoontumispaikka. Urkkija oli siis ajanut
uhrinsa suoraan koirien kynsiin. Hän lähestyi hitaasti, pysähtyi
kahvilan avonaisen ikkunan eteen ja pisti päänsä sisään ikäänkuin
kutsuakseen sieltä aseellisia miehiä avukseen.
Juuri samassa hetkessä, kun urkkijan pää oli pois käännetty, huomasi
Glyndon muukalaisen, joka oli häntä varottanut, seisomassa ihan
edessään puoleksi avatun oven suussa. Mies, jota tuskin näkyi suuresta
viitastaan, kutsui häntä astumaan sisään. Äänettömästi hän totteli
ystävällistä kutsua, ovi sulettiin heidän jälkeensä ja henkeään
vetämättä kulki hän muukalaisen jälessä ylös leveitä portaita ja monen
tyhjän huoneen läpi. Kun he saapuivat pieneen kamariin, riisui saattaja
hattunsa ja pitkän viittansa, joka tähän asti oli hänet peittänyt, ja
Glyndon tunsi Zanonin.