"Päätettiin, että se, joka sanoisi hänen olleen _ihmisen_,
kärsisi kuolonrangaistuksen."
P. Augustinus, _Serapis-jumalasta_ I, 18, _De Civitate Dei_, 5.
Robespierre nojasi väsyneesti taaksepäin nojatuoliinsa ja hänen
kalmakkaat kasvonsa näyttivät tavallista väsyneemmiltä. Hän, jolle
Catherine Theot lupasi kuolemattoman elämän, oli tosiaan sen näköinen
kuin kuoleman kynnyksellä oleva. Hänen edessään pöydällä oli korillinen
appelsiinejä, joiden mehu yksin saattoi lieventää hänen ruumistaan
vaivaavaa ankaraa sappitautia, niinkuin kerrotaan. Rikkaasti puettu
vanha nainen (hän oli entisen hallituksen aikana ollut markiisitar)
istui ja kuori jalokivin koristetuilla sormillaan noita suloisia
hedelmiä sairaalle lohikäärmeelle. Olen jo ennen sanonut, että
Robespierre oli naisten lemmikki. Kummallista kyllä, mutta he olivatkin
ranskalaisia naisia. Vanha markiisitar, joka, niinkuin Catherine Theot,
kutsui häntä "pojakseen", näytti todella rakastavan häntä hurskaasti ja
epäitsekkäästi kuin äiti lastaan. Kun hän hedelmiä kuoriskeli ja niitä
hänelle tyrkytteli hellillä hyväilyillä kulki Robespierren laihojen
huulien yli jotain elävän hymyn tapaista. Etäämmällä istuivat Couthon
ja Payan toisen pöydän ääressä, kirjottelivat nopeasti ja pysähtyivät
silloin tällöin työstään kysyäksensä jotakin toisiltaan kuiskaten.
Äkkiä muuan Jakobini avasi oven, lähestyi Robespierreä ja kuiskasi
hänelle Guérinin[83] nimen. Tämän kuullessaan sairas hypähti pystyyn,
ikäänkuin uutta elämää saaden.
"Rakas ystäväni", sanoi hän markiisittarelle, "suo anteeksi, minä en
nyt tarvitse hellää huolenpitoasi. Ranska vaatii nyt huomioni. En ole
koskaan sairas silloin kun voin palvella isänmaatani."