"Ja etukeulassa käskettiin onnettoman
naisen pitää vahtia."
_Ger. Lib._ XV, 3.
Fillideltä ei puuttunut sitä ovelaa teeskentelytaitoa, joka hänen
maalleen ja hänen sukupuolelleen kuuluvana on käynyt sananlaskuksi. Ei
sanaakaan, ei katsettakaan, joka olisi Glyndonille ilmaissut, kuinka
hirveällä tavalla rakkaus oli muuttunut vihaksi. Glyndon olikin niin
syventynyt suunnitelmiinsa ja mietti niin paljon omaa kummallista
kohtaloaan, ettei hän ollut varsin tarkka huomioita tekemään. Mutta
iltapuolella Filliden käytös, joka oli tavallista lempeämpi ja
alistuvampi, vaikutti rauhottavasti hänen mietteisiinsä, ja hän alkoi
Filliden kanssa keskustella varmasta paon toivosta ja siitä
tulevaisuudesta, joka heitä odotti onnellisemmissa maissa.
"Ja sinun kaunis ystäväsi", sanoi Fillide katsoen poispäin ja
petollisesti hymyillen, "jonka piti tulla matkakumppaniksi. Sinä olet
luopunut hänestä, sanoo Nicot, toisen hyväksi, josta Nicot pitää. Onko
se totta?"
"Niinkö hän sinulle kertoi?" vastasi Glyndon vältellen. "Hyvä,
miellyttääkö muutos sinua?"
"Kavaltaja!" mutisi Fillide, nousi äkkiä, lähestyi häntä ja siirsi
silmiltä hänen pitkän tukkansa sekä painoi intohimoisesti huulensa
hänen otsalleen.
"Tämä olisi liian kaunis pää poikki hakattavaksi", sanoi hän naurahtaen
ja näytti sitten alkavan puuhata lähtövalmistuksia.
Seuraavana aamuna noustessaan Glyndon ei nähnyt seuralaistaan, hän ei
palannut, ennenkuin Glyndon lähti. Glyndonin oli välttämättä vielä
käytävä C:n puheilla ennen lähtöänsä, järjestääkseen Nicotin
osallisuutta pakoon ja muutenkin katsoakseen, ettei mikään epäluulo
saattaisi vaaraan hänen suunnitelmansa. C. ei kuulunut Robespierren
lähimpään seurapiiriin ja olikin salaa hänen vastustajansa, mutta hän
oli aina osannut olla hyvissä väleissä kunkin puolueen kanssa, joka
kohosi valtaan. Rahvaan pohjakerroksista lähteneenä hänellä kuitenkin
oli tuollainen älykkyys ja hienous, jota tavataan Ranskan kaikissa
kansanluokissa. Hän oli onnistunut rikastumaan -- ei kukaan tiennyt
kuinka paljon -- nopean nousunsa kuluessa. Viimein hänestä oli tullut
yksi Parisin rikkaimpia miehiä ja hänellä oli tähän aikaan loistava
huoneusto käytettävänään. Hän oli yksi niitä, joita Robespierre
useammista syistä suosi, ja hän oli usein pelastanut tuomittuja ja
epäiltyjä, hankkimalla heille passeja väärillä nimillä ja neuvoen
heille pakokeinot. Mutta C---- oli mies, joka näki vaivaa ainoastaan
rikkaiden hyväksi. "Lahjomaton Maximilien", jolla todella oli tyrannin
läpitunkeva huomiokyky, varmaan kyllä äkkäsi kaikki hänen vehkeensä ja
näki, minkälainen ahneus hänellä oli hyväntekeväisyytensä vaipan alla.
Mutta onkin huomattava, että Robespierre usein näytti suvaitsevan --
jopa melkein yllyttävän -- tuollaisia paheita miehissä, jotka hän
myöhemmin aikoi kukistaa, ikäänkuin alentaakseen heidän arvoaan yleisön
silmissä ja pannakseen niille vastakohdaksi oman ankaran ja tahrattoman
rehellisyytensä ja puhtautensa. Ja epäilemättä hän usein salavihkaa
julmasti hymyili arvokkaan kansalaisen C:n ylellisyydelle ja
ahneudelle.
Tämän C:n luokse siis Glyndon kulki miettiväisenä. Totta oli, mitä hän
Violalle oli sanonut, että hänen pelkonsa oli menettänyt voimansa, mitä
enemmän hän oli vastustanut haamua. Viimeinkin oli tullut aika, jolloin
hän nähdessään paheen ja rikoksen kaikessa alastomuudessaan ja niin
laajalla alalla, oli huomannut, että paheessa ja rikoksessa on suurempi
kauhu kuin haamun silmissä. Hänen syntyperäinen jaloutensa alkoi häneen
palata. Katuja kulkiessaan hän mietiskeli, kuinka hän tulevaisuudessa
tulisi katumaan ja parantamaan elämänsä. Hän ajatteli niinkin, että
palkaksi Filliden rakkaudesta hän uhraisi kaikki sukunsa ja
kasvatuksensa ennakkoluulot. Hän koettaisi parantaa ne erhetykset,
joita hän oli tehnyt Fillideä kohtaan, sillä että hän kieltäen itsensä
menisi naimisiin hänen kanssaan, vaikka heidän sieluillaan oli niin
vähän yhteistä. Hän oli kerran hylännyt avioliiton jalon ja hyvän
Violan kanssa -- nyt hän oli tässä elämän ristiriitojen keskellä
oppinut tuntemaan, että oikea on aina oikea, ja ettei taivas ole tehnyt
yhtä sukupuolta toisen uhriksi. Nuoruudenaikaiset kauneuden ja hyvyyden
unelmat heräsivät hänelle taas, ja hänen sielunsa tumman ulapan yli
väikkyi heräävän hyveen hymyily, niinkuin kuutamopolku yli vetten.
Tuskin koskaan hänen sieluntilansa oli ollut niin ylevä ja epäitsekäs.
Sillä välin Jean Nicot myöskin mietti tulevaisuuden tuumia ja laski jo,
miten hän parhaiten käyttäisi hyväkseen ystävänsä kultaa, ystävän,
jonka hän aikoi pettää, ja hän lähti siihen taloon, jolla oli kunnia
olla Robespierren asuntona. Hänellä ei ollut aikomustakaan noudattaa
Filliden rukousta, että Glyndonin henki säästettäisiin. Hän ajatteli
niinkuin Barrère: "ainoastaan kuolleet eivät enää palaa."
Kaikissa ihmisissä, jotka antautuvat johonkin tutkimukseen tai
taiteeseen niin suurella ponnistuksella, että pääsevät jonkun verran
eteviksi alallaan, heissä täytyy olla suunnattoman paljon suurempi
voimavarasto kuin yhteisellä joukolla. Tavallisissa oloissa tämä voima
keskittyy heidän työhönsä ja tekee heidät siten välinpitämättömiksi
ihmisten muille pyrkimyksille. Mutta jos heitä estetään seuraamasta
taipumuksiaan, jos voima ei pääse purkautumaan oikeata tietä, niin se
kiihtyy ja nousee ja ottaa heidät kokonaan valtaansa. Ja silloin se
joko tuhlautuu tuulentupien rakenteluun tai tulee vaaralliseksi ja
hävittäväksi ainekseksi yhteiskunnassa ja saa aikaan epäjärjestystä ja
mullistusta, jollei omatunto ja oikeat periaatteet sitä puhdista.
Sentähden kaikissa viisaasti järjestetyissä valtioissa erityisellä
huolella valmistetaan mahdollisuuksia kaikille taiteille ja kaikille
tieteille. Sentähden älykkäät valtiomiehet antavat kunniapalkintoja
tieteen ja taiteen edustajille, vaikka he itse kukaties eivät näe
taulussa muuta kuin tuhrittua kangasta -- eivät näe tieteellisessä
problemissa muuta kuin ajatuksen voimistelun. Ei mikään valtio ole
vaarallisemmassa asemassa kuin se, missä kyvykkäät eivät saa rauhassa
kehittyä vaan joutuvat politikan alalla vehkeilemään tai etsimään
itsekkäitä tarkotusperiä. Halveksittu nerokkuus on sotakannalla ihmisiä
vastaan. Ja huomattava on, että Ranskan vanhan hallitustavan aikana
näyttelijät olivat niin halveksittuja yleisön silmissä, ettei heille
edes suotu kristillistä hautausta, ja siksi näyttelijöistä sitten tuli
vallankumouksen raivokkaimpia ja kostonhimoisimpia vitsauksia. Collot
d'Herbois, entinen 'huono ilveilijä' edusti koko näyttelijäluokan
kärsimiä vääryyksiä.
Samoin Jean Nicotin kyvytkään eivät olleet saaneet tarpeeksi
tunnustusta siinä taiteessa, jota hän harrasti. Jo varhaisessa
nuoruudessaan hänen opettajansa, Davidin, valtiolliset taipumukset
olivat erottaneet hänet maalaustaiteen vaikeammasta ja huolellisemmasta
työnteosta. Hänen personalliset ruumiinvikansa olivat katkeroittaneet
hänen mielensä ja hänen hyväntekijänsä jumalankieltämys oli kuolettanut
hänen omantuntonsa. Uskonnon -- ja varsinkin Ristin Uskonnon -- suuri
merkitys on siinä, että se kohottaa _kärsivällisyyden_ ensin hyveeksi
ja sitten toivoksi. Ottakaa pois oppi tulevaisesta elämästä, ja
kuolemanjälkeisestä palkasta ja rangaistuksesta ja ottakaa pois isän
hymyily maisten kärsimystemme ja koetustemme päältä -- niin missä on
kärsivällisyys silloin? Ja mitä on ihminen ilman kärsivällisyyttä -- ja
mitä on kansa? Ilman kärsivällisyyttä ei taide koskaan pääse korkealle,
ilman kärsivällisyyttä ei vapaus koskaan tule täydelliseksi. Kovalla
pyrkimyksellä ja hurjalla, hapuilevalla taistelulla koettaa Äly nostaa
siipiään yli Köyhyyden ja kansa koettaa saavuttaa Vapauttaan. Ja voi,
jos ne silloin ovat ilman tukea, ilman johtoa ja ilman kestävyyttä --
voi kumpaakin!
Nicot oli poikana nulikka. Kaikissa rikoksentekijöissä olkoot he kuinka
alhaisia, on aina muutamia inhimillisiä kieliä -- hyveen jäännöksiä, ja
oikea ihmisten arvostelija usein saa kovasydämisiltä ja vähäjärkisiltä
kuulla moitetta siitä, että hän osottaa, kuinka huonoimmissakin
ihmisissä löytyy kullan murusia ja kuinka parhaimmissaan, jotka tulevat
Luonnon suuresta työpajasta, on jonkun verran turmeltunutta kuonaa.
Mutta on poikkeuksia, vaikka harvoja yleisestä säännöstä. On sellaisia,
joissa omatunto on tykkönään kuolleena ja joissa hyvä ja paha ovat
samanarvoisia asioita, kumpikin keinoja itsekkäitä tarkotusperiä varten
tällainen oli vanhan ateistin kasvatti, Nicot. Kateus ja viha täytti
hänen koko olemuksensa, ja kun hän tunsi itsessään suurempia lahjoja
kuin oli muilla ihmisillä, niin hän vaan sitä enemmän kirosi kaikkia
niitä, joille oli suotu kauniimpi ruumiinmuoto ja onnellisempi kohtalo
kuin hänelle. Hirviö hän oli, kun hän murhaajana tarttui hyväntekijänsä
kurkkuun, mutta vallankumouksen aika ja hirmuhallitus -- kaikkien
pahojen himojen siemenpelto -- oli hänen sydämensä syvään helvettiin
tehnyt toisen vielä syvemmän. Hän ei kyennyt enää tointansa
harjottamaan, sillä vaikka hän olisi voinutkin tauluillaan luoda
itselleen nimen, niin vallankumous ei ole taiteilijoille sovelias aika,
sillä ei kukaan, ei maan rikkain ja ylpein ylimyskään ole niin
riippuvainen rauhasta ja järjestyksestä ja yhteiskunnan hyvinvoinnista
kuin runoilija tai taiteilija. Nyt hänen aina levoton ja hillitsemätön
älynsä jäi työttömänä hautomaan sellaisia rikollisia kuvia, jotka sitä
parhaiten viehättivät. Hän ei uskonut mitään tulevaisuutta olevan tätä
elämää tuonnempana, ja kuinka tässä elämässä voimakkaat miehet hänen
ympärillään suuret vallantavottajat, olivat menestyneet? Kaikki, mikä
oli hyvää, puhdasta, epäitsekästä -- joko kuninkaallisten tai
tasavaltalaisten joukossa, pyyhkäistiin teurastuspaikalle ja
murhamiehet yksin jäivät uhriensa loiston ja arvon perijöiksi.
Jalommatkin köyhyydestä kärsivät kuin Nicot olisivat joutuneet
epätoivoon. Ja Köyhälistö varmaan nousisi aavemaisina joukkoina
Rikasten kurkkuja leikkaamaan ja sitten raatelemaan itseään jäsen
jäseneltä, jollei Kärsivällisyys, köyhien hyvä enkeli, istuisi sen
sivulla ja juhlallisesti viittaisi tulevaiseen elämään.
Kun Nicot nyt lähestyi diktaattorin palatsia, alkoi hän miettiä aivan
toisenlaista suunnitelmaa kuin edellisenä päivänä: ei niin, että hän
olisi horjunut päätöksessään kukistaa Glyndon ja antaa Violankin mennä
samaa tietä hänen kumppaninaan ja apulaisenaan. Ei, _siinä_ hän oli
luja, sillä hän vihasi molempia -- puhumattakaan vanhasta,
unohtumattomasta kaunastaan Zanonia vastaan. Viola oli häntä
halveksinut, Glyndon oli auttanut, ja kiitollisuuden ajatus oli hänelle
yhtä sietämätön kuin loukkauksen muisto. Mutta miksi hän nyt pakenisi
Ranskasta? Voisihan hän ottaa haltuunsa Glyndonin kullan; hän ei
epäillytkään, että voisi hallita Fillideä, joka oli niin täynnä raivoa
ja kateutta, ja että hän saisi tämän suostumuksen kaikkiin aikeisiinsa.
Paperit, jotka hän oli ryöstänyt -- Desmoulinsin kirjeenvaihto
Glyndonin kanssa -- samalla kuin ne ratkaisivat Glyndonin kohtalon
voisivat olla mainioksi avuksi Robespierren edessä ja saattaa tyrannin
unohtamaan Nicotin vanhat ystävyyssuhteet Hébertin kanssa ja saada
hänetkin luetuksi Kauhunkuninkaan liittolaisten ja kätyrien joukkoon.
Taas nousi Nicotin eteen toivo rikkauteen ja kunniakkaaseen
ylennykseen. Tämä kirjeenvaihto, joka oli päättynyt vähää ennen Camille
Desmoulinsin kuolemaa, oli kirjotettu sillä huolettomalla ja rohkealla
varomattomuudella, mikä oli ominaista tälle Dantonin turmeltuneelle
oppilaalle. Siinä puhuttiin avoimesti hankkeista Robespierreä vastaan,
siinä mainittiin puoluelaisia, joiden kukistamiseksi tyranni paraikaa
kokosi syitä ja verukkeita. Tämä olisi uusi kuolonase Päätappajan
käsissä. Voisiko kukaan suurempaa lahjaa antaa Maximilien
Lahjomattomalle?
Näitä ajatuksia hautoen saapui hän viimein kansalaisen Dupleixin
ovelle. Kynnyksen ulkopuolella seisoi hajallaan kahdeksan tai kymmenen
tanakkaa jakobiinia, Robespierren vapaaehtoisesta turvajoukosta --
pitkiä miehiä, hyvin asestettuja, ja ylpeitä vallastaan, joka heijastui
valtiomahdista. Heidän joukossaan oli naisia, nuoria ja kauniita ja
kirjavasti puettuja, jotka olivat kuulleet huhun, että Maximilienilla
oli ollut maksanvaivoja, ja olivat tulleet säälivästi kyselemään hänen
terveyttään, sillä Robespierre, niin kummalta kuin kuuluneekin, oli
naisten lemmikki.
Tämä vartiojoukko ulottui oven ulkopuolelta portaita pitkin
vastaanottohuoneen ovelle asti, sillä Robespierren huoneusto ei ollut
niin tilava, että siinä olisi ollut odotushuoneita näin lukuisia ja
monenlaisia kävijöitä varten. Nicot raivasi itselleen tien heidän
keskeltään ja hänen korviensa ympäri sateli kaikkea muuta kuin
ystävällisiä ja imartelevia huudahduksia.
"Kas, mikä lurjus", sanoi vanha eukko, jonka kylkeä hänen terävät
kyynäspäänsä pahasti pitelivät. "Mutta kuinka voisi odottaakaan
kohteliaisuutta tuollaiselta variksenpelättimeltä?"
"Kansalainen, minä pyydän huomauttaa sinulle,[80] että sinä astut
varpailleni. Pyydän anteeksi, mutta kun nyt katson jalkojasi,
huomaankin, ettei huone ole tarpeeksi iso niille."
"Hoo, kansalainen Nicot", huusi muuan Jakobiini pudistaen
kauhistuttavaa sauvaansa, "mikä sinut on tänne tuonut? Luuletko, että
Hébertin rikokset jo ovat unohdetut? Pois, luonnon äpärälapsi! ja kiitä
Korkeinta Olentoa, että Hän on tehnyt sinut niin kurjannäköiseksi, että
sinulle täytyy antaa anteeksi."
"Siinä olisi kauniit kasvot tirkistämään ulos kansallisikkunasta",[81]
sanoi nainen, jota maalari oli töytäissyt.
"Kansalaiset", sanoi Nicot kalpeana vihasta, mutta pidättäen itseään,
niin että sanat tuskin pääsivät tulemaan kiristettyjen hampaitten
välistä, "minulla on kunnia mainita, että pyrin Kansanedustajan luokse
puhumaan asioista, jotka ovat erinomaisen tärkeitä sekä valtiolle että
hänelle, ja", hän lisäsi hitaasti, vihaisesti murjottaen ympärilleen,
"minä kutsun kaikki hyvät kansalaiset todistajiksi, kun Robespierrelle
valitan, minkälaista kohtelua muutamat teistä ovat minulle osottaneet."
Miehen katseessa ja äänenpainossa oli niin paljon syvää ja keskitettyä
ilkeyttä, että ilveilijät vetäytyivät taaksepäin. Ja kun he muistelivat
vallankumouksellisen elämän äkkinäisiä keikauksia, niin monet
äänekkäästi vakuuttivat likaiselle ja huonosti puetulle maalarille,
ettei mikään ollut heille vieraampaa kuin loukata kansalaista, jonka
koko ulkomuoto todisti hänen olevan kelpo sansculotin. Nicot kuunteli
näitä puolustuksia äreästi vaieten. Käsivarret ristissä hän nojautui
seinää vastaan ja odotti sisäänpääsyä.
Odottelijat puhuivat keskenään eri ryhmissä kaksin ja kolmin, ja
yleisen supatuksen läpi kaikui portaita vartioitsevan pitkän jakobinin
huoleton vihellys. Lähinnä Nicotia seisoi vanha nainen ja nuori neito,
jotka totisina kuiskuttelivat toisilleen ja ateisti nauroi sisässään
kuunnellessaan heidän keskusteluansa.
"Minä vakuutan sinulle, rakkaani", sanoi eukko salaperäisenä huojuttaen
päätään, "että suuri Catherine Theot, jota nuo jumalattomat nyt
vainoovat, on todella Jumalan sanansaattaja. Ei voi olla mitään
epäilystä siitä, että valitut, joiden pääprofetoiksi Dom Gerle ja
hyveellinen Robespierre ovat määrätyt, tulevat nauttimaan ikuista
elämää täällä ja tekemään lopun kaikista vihollisistaan. Ei ole mitään
epäilystä siitä -- ei vähintäkään."
"Kuinka ihanaa", sanoi tyttö, "tuo rakas Robespierre! -- Mutta hän ei
näytä kovin pitkäikäiseltä."
"Sitä suurempi on ihme", sanoi vanha nainen. "Minä olen nyt jo 81
vuotta, mutta en tunne itseäni yhtään päivää vanhemmaksi senjälkeen
kuin Catherine Theot lupasi, että minäkin saisin olla yksi valituista."
Samassa tuuppasivat naisia syrjään muutamat uudet tulokkaat, jotka
kiivaasti puhuivat keskenään.
Ruskeanaamainen mies, joka esiliinastaan päättäen oli teurastaja,
käsivarret paljaina ja "vapaudenlakki" päässään, huusi äänekkäästi:
"Minä olen tullut Robespierreä varottamaan. Hänelle tehdään ansoja.
Hänelle tarjotaan asunnoksi kansallispalatsi. _Ei kukaan voi olla
kansan ystävä ja asua palatsissa_.[82]
"Ei todellakaan", vastasi toinen työmies, "minä pidän hänestä parhaiten
tässä pienessä huoneessa puusepän talossa, siinä hän näyttää
_meikäläiseltä_".
Taas hyökkäsi toisia sisään ja uusi joukko tunkeutui ihan Nicotin
viereen. Ja nämä miehet kinailivat vielä kovaäänisemmin kuin muut.
"Mutta minun suunnitelmani on --"
"Hiiteen _sinun_ suunnitelmasi. Minä sanon, että _minun_ suunnitelmani
on --"
"Turhia!" huusi kolmas. "Kun Robespierre käsittää minun uuden keinoni
ruudin valmistamiseksi, niin Ranskan vihamiehet --"
"Kuka hullu vieraita vihollisia pelkää?" keskeytti neljäs, "pelättävät
viholliset, ne ovat täällä kotona. _Minun_ uusi guillotiinini vie
viisikymmentä päätä kerrallaan!"
"Mutta _minun_ uusi valtiomuotoni!" huudahti viides. "_Minun_ uusi
uskontoni, kansalainen!" huomautti laupeaalla äänellä kuudes.
"Tuhannen tulimaista, olkaa hiljaa!" karjasi joku jakobinivartijoista.
Ja äkkiä sai joukko hajaantua, kun julmannäköinen mies, takki leukaa
myöden napitettuna, miekka sivullaan ja kannukset jalassa helisten,
astui ylös portaita. Hänen poskensa olivat punaiset ja pulleat
juomisesta, hänen silmänsä tylsät ja villit kuin petoeläimen. Syntyi
täydellinen hiljaisuus ja kaikki tekivät kalpeina tietä leppymättömälle
_Henriotille_. Tuskin oli tämä karkea ja raudankova tyrannin apulainen
astua kaapaissut joukon läpi, kun taas tungoksessa hätäisesti ja
pelokkaasti annettiin tietä, sillä sisään liukui äänettömänä kuin varjo
eräs hymyilevä, siivonaamainen kansalainen, yksinkertaisesti mutta
sirosti puettu, silmät nöyrästi maahan luotuina. Lempeämpiä,
lauhkeampia kasvoja ei mikään paimenrunoilija olisi voinut kuvata itse
Thyrsikselle -- ja miksi kuitenkin väki henkeään pidättäen teki hänelle
tilaa? Niinkuin kärppä kivenkoloon tämä laiha olento hiipi suurempien
ja karkeampien ihmisten sekaan, jotka väistyivät syrjään hänen
ohikulkiessaan. Silmäniskusta pitkä Jakobini oven luona jätti tien
vapaaksi mitään kysymättä. Seuratkaamme häntä tyrannin luo.