Robespierre viittasi kärsimättömästi kädellään, ja vanha nainen taputti
hänen kalpeita poskiaan, suuteli hänen otsaansa ja vetäytyi
tottelevasti pois. Seuraavana hetkenä tuo hymyilevä siivo mies, jota
vastikään kuvasimme, seisoi tyrannin edessä, syvään kumartaen. Ja
syystä mahtoi Robespierre lausua tervetulleeksi miestä, joka oli hänen
ovelimpia kätyreitään -- johon hän luotti enemmän kuin jakobinien
klubiin, puheittensa sanatulvaan tai sotajoukkojensa pajunetteihin.
Guérin, kuuluisin hänen 'tutkistelijoistaan', urkkiva, viekas,
kaikkialle löytävä vakoilija liukui niinkuin auringonsäde seinän
rakojenkin läpi ja toi tiedon ei ainoastaan ihmisten töistä vaan heidän
sydämistäänkin.
"No, kansalainen, mitä kuuluu Tallienista?"
"Varhain tänä aamuna kaksi minuuttia kahdeksan jälkeen hän lähti ulos."
"Niin varhain? hm!"
"Hän kulki pitkin katuja _Rue des Quatre Fils, Rue du Temple, Rue
Martin_; ei mitään merkillisempää paitsi --"
"Paitsi mitä?"
"Hän kävi eräässä kirjakaupassa ostamassa kirjoja."
"Ostamassa kirjoja! Ahaa, vilpistelijä, hän tahtoi _vehkeilyn kätkeä
tiedonhalun_ vaipan alle. Entä sitten?"
"Viimein _Rue des Fosses Montmarche_ kadulla eräs henkilö (tuntematon)
siniseen takkiin puettu, kohtasi hänet. He kävelivät yhdessä pitkin
katuja muutamia minuutteja ja heihin yhtyi Legendre."
"Legendre, kuule Payan, ota vaarin."
"Minä menin hedelmäpuotiin ja palkkasin kaksi pientä tyttöä menemään
palloa heittelemään kuulomatkan päähän. He kuulivat Legendren sanovan:
'minä luulen että hänen valtansa alkaa olla loppumaisillaan'. Tallien
vastasi: 'Ja _hän itsekin_. Minä en antaisi kolmen kuukauden palkkaa
hänen elämästään'. Minä en tiedä, kansalainen, tarkottivatko he sinua."
"Enkä minä, kansalainen", vastasi Robespierre julmasti hymyillen, jonka
jälkeen hän kohta vaipui synkkiin mietteisiin. "Haa!" mutisi hän, "minä
olen nuori vielä, parhaimmassa iässäni. Minä en antaudu ylellisyyksiin.
Ei, ja minun ruumiinikin on terve -- terve. Mitä muuta Tallienista?"
"Se nainen, jota hän rakastaa -- Teresa de Fontenai -- joka on
vankilassa, jatkaa vielä kirjeenvaihtoaan hänen kanssaan ja pyytää
häntä pelastamaan itseään kuolemasta. Tämän minun mieheni sattuivat
saamaan tietää. Hänen palvelijansa on sanansaattajana vangin ja
Tallienin välillä."
"Vai niin! Palvelija on otettava kiinni keskellä Parisin katuja.
Hirmuhallitus ei ole vielä ohi. Noiden kirjeiden avulla, joita häneltä
löydetään, jos ne sitä sisältävät, minä sieppaan Tallienin istuimeltaan
kansalliskokouksessa."
Robespierre nousi ja astui muutaman kerran miettiväisenä huoneessa,
avasi sitten oven ja kutsui erään jakobinin sisään. Tätä hän käski
vartioimaan Tallienin palvelijaa ja vangitsemaan hänet sopivalla
hetkellä. Sitten hän taas heittäytyi tuoliinsa. Kun Jakobini meni ulos,
kuiskasi Guérin:
"Eikö tuo ole kansalainen Aristides?"
"On -- uskollinen mies, kunhan vaan pesisi itseään eikä kiroilisi niin
kovin."
"Etkö sinä mestauttanut hänen veljensä?"
"Mutta Aristides hyväksyi tuomion."
"Siitä huolimatta, ovatko sellaiset miehet turvallisia niin lähellä
sinua?"
"Se on totta." Ja Robespierre otti muistikirjansa, kirjotti siihen
muistutuksen, pani sen liivintaskuunsa ja jatkoi:
"Mitä muuta Tallienista?"
"Ei mitään muuta. Hän ja Legendre ja tuntematon kävelivät _Jardin
Egalite'lle_ päin ja erosivat siellä. Minä saatoin Tallienia hänen
kotiinsa. Mutta minulla on muita uutisia. Sinä pyysit minua etsimään
niitä, jotka sinua uhkaavat nimettömissä kirjeissä."
"Guérin, oletko löytänyt niitä? Oletko sinä -- oletko?"
Ja puhuessaan tyranni avasi ja sulki kätensä ikäänkuin jo puristaen
kirjottajien henkiä, ja hänen kasvoillaan näkyi se kouristuksentapainen
irvistely, joka johtui hänen taipumuksestaan kaatuvatautiin.
"Kansalainen, minä luulen tavanneeni yhden. Sinun pitää tietää, että
kaikkein pahimpia on maalari Nicot."
"Seis, seis!" sanoi Robespierre ja avasi muistiinpanokirjan, joka oli
sidottu punaisiin kirjailtuihin nahkakansiin (sillä Robespierre oli
siisti ja täsmällinen kuolinluetteloissaankin). Hän selaili
aakkosellista järjestystä: "Nicot, tuossa se on, ateisti, sansculotti
(minä vihan renttuja),[84] Hébertin ystävä. Ahaa! Huom.! René Dumas
tuntee hänen vanhemman elämänsä ja entiset rikoksensa. Jatka!"
"Tätä Nicotia on epäilty lentokirjasten levittäjäksi sinua ja
_komiteaa_ vastaan. Eilen iltana, kun hän oli poissa, laski ovenvartija
minut hänen huoneeseensa _Rue Beau-Repairella_. Mestariavaimellani
avasin hänen kirjotuspöytänsä. Löysin siellä maalauksen sinusta
mestauslavalla seisomassa, ja sen alle oli kirjotettu --: 'Maasi
murhamies, lue rangaistuksesi tuomio.' Minä vertasin näitä sanoja
niihin kirjeisiin, joita minulle annoit, ja käsiala sopii yhteen
niistä. Katso, minä revin irti kirjotuksen."
Robespierre katsoi, hymyili, ja heittäytyi tuoliinsa, ikäänkuin kosto
jo olisi täytetty. "Hyvä! Minä pelkäsin, että se olisi joku
voimakkaampi vihollinen. Tämä mies täytyy heti vangita."
"Hän odottaa tuolla rappusissa. Minä menin hänen ohitsensa ylös
tullessani."
"Niinkö? laske sisään -- ei, maltahan sentään Guérin, vetäydy
sisähuoneeseen, kunnes minä taas kutsun sinut luokseni. Rakas Payan,
katso perään, ettei Nicotilla ole aseita mukanaan."
Payan, joka oli yhtä rohkea kuin Robespierre oli arka, tukahutti
halveksivan naurun, joka oli päästä häneltä, ja lähti huoneesta.
Sillävälin Robespierre painoi päänsä rintaa vastaan ja näytti
vaipuneelta mietteihin. "Elämä on hyvin surullinen, Couthon", sanoi hän
äkkiä.
"Pyydän anteeksi, minä pidän kuolemaa vielä pahempana", vastasi
ihmisystävä lauhkeasti.
Robespierre ei vastannut vaan otti laukustaan sen merkillisen kirjeen,
joka myöhemmin tavattiin hänen papereittensa joukosta ja joka
julaistussa kokoelmassa on merkitty n:rolla 61.[85]
"Epäilemättä", se alkaa, "olet levoton, kun et ennemmin ole minusta
mitään kuullut. Älä ole huolissasi, sinä tiedät, että minä ainoastaan
kirjotan tavallisen sananviejän kautta, ja koska hänet keskeytettiin
viimeisellä matkallaan, on se viipymiseen syynä. Kun saat tämän
kirjeen, niin käytä kaikkia keinojasi paetaksesi näyttämöltä, missä
tulet esiintymään viimeisen kerran, jos esiinnyt. Turha olisi uudelleen
mainita kaikkia syitä, jotka asettavat sinut vaaraan. Viimeinen
askeleesi, jonka pitäisi nostaa sinut _valtion päämiehen istuimelle_,
vie sinut kuitenkin mestauslavalle, ja alhaiso tulee sylkemään
kasvoillesi, niinkuin se on sylkenyt niiden kasvoille, jotka olet
tuominnut. Koska olet koonnut itsellesi riittävät elantovarat, odotan
sinua kärsimättömästi, nauraakseni sinun kanssasi sille osalle, mitä
olet näytellyt tämän kansan vaikeuksissa, kansan, joka on yhtä
herkkäuskoinen kuin se on halullinen uutuuksiin. Ryhdy toimenpiteisiin
meidän suunnitelmiemme mukaan -- kaikki on valmiina. Minä lopetan.
Kirjeenkantajamme odottaa. Odotan vastaustasi."
Hitaasti ja miettivästi diktaattori ahmi tämän kirjeen sisällön. "Ei",
sanoi hän itsekseen, "ei, se, joka on maistanut valtaa, ei voi enää
nauttia lepoa. Danton, Danton, sinä olit oikeassa: 'parempi on olla
köyhä kalastaja kuin hallita ihmisiä'."
Ovi avautui, Payan palasi ja kuiskasi Robespierrelle: "Kaikki
turvallista. Kutsu sisään mies."
Diktaattori tyytyväisenä käski palvelevan jakobinin tuoda Nicot hänen
eteensä. Maalari astui sisään, rumissa kasvoissaan peloton ilme, ja
seisoi suorana Robespierren edessä, joka syrjäsilmällä häntä mittaili.
On merkillistä, että useimmat vallankumouksen päämiehistä olivat perin
rumia ulkonäöltään -- Mirabeau ja Danton tavattoman rumia, David ja
Simon julman ja raa'an näköisiä, Marat likaisen inhottava ja
diktaattori synkkä ja sappikarvainen. Mutta kuten Robespierren
sanottiin muistuttavan kissaa, oli hän myöskin siisti kuin kissa. Hänen
pukunsa oli sileä ja puhdas, leuka puhtaaksi ajettu, laihat kädet
valkoiset kuin naisen kädet. Sentähden hän oli suurena vastakohtana
sille renttumaisuudelle, joka näkyi Nicotin koko käytöksessä ja
ulkomuodossa.
"Sinä siis, kansalainen", sanoi Robespierre lempeästi, "tahdot puhua
kanssani? Minä tiedän, että ansiosi ja kansalaishyveesi on liian kauan
jäänyt huomaamatta. Sinä tahtoisit pyytää jotakin sopivaa tointa
valtiossa? Älä arkaile -- sano vaan!"
"Jalo Robespierre, sinä, joka maailmaa valaiset, minä en tule sinulta
pyytämään suosionosotusta vaan tekemään valtiolle palveluksen. Olen
löytänyt kirjeenvaihdon, joka paljastaa salaliiton, mihin kuuluu monta
vielä epäilyksistä vapaata miestä." Ja hän pani paperit pöydälle.
Robespierre tarttui niihin ja silmäili niiden yli kiihkeästi ja
nopeasti.
"Hyvä, hyvä", hän mutisi itsekseen, "tätä kaikkea tarvitaan. Barrère,
Legendre, siinäpä ovat! Camille Desmoulins oli ainoastaan heidän
kätyrinsä. Minä rakastin häntä kerran, heitä en koskaan ole rakastanut.
Kansalainen Nicot, minä kiitän sinua. Huomaan, että nämä kirjeet ovat
kirjotetut englantilaiselle. Jokaisen Ranskalaisen täytyy epäillä näitä
englantilaisia susia lammasten vaatteissa! Ranska ei enää tarvitse
koko-maailman-kansalaisia, se leikki loppui Anacharsis Clootziin.[86]
Pyydän anteeksi, kansalainen Nicot: Clootz ja Héberthän olivat _sinun_
ystäviäsi."
"Niin", vastasi Nicot puolustellen, "me kaikki olemme erehdyksille
alttiita. Minä lakkasin heitä kunnioittamasta, kun sinä asetuit heitä
vastaan, sillä en luottaisi omaan aistimiinikaan niinkuin sinun
oikeudentuntoosi."
"Niin, minä todella tahdon olla oikeamielinen, _sen_ hyveen minä luen
itselleni", sanoi Robespierre makeasti, ja kissaluonteellaan hän nautti
leikkimisestä avuttoman uhrin kanssa[87] tälläkin ratkaisevalla
hetkellä, jolloin niin suuret suunnitelmat, niin uhkaava vaara ja
kauanmietitty kosto vaativat hänen huomionsa. "Eikä minun
oikeudentuntoni tule kauemmin unohtamaan sinun palveluksiasi, hyvä
Nicot. Sinä tunnet tämän Glyndonin?"
"Tunnen hyvin. Hän _oli_ ystäväni, mutta minä uhraisin oman veljeni,
jos tämä olisi yksi 'hairahtuneista'. Minä en häpee sanoa, että olen
saanut hyvyyden osotuksia tältä mieheltä."
"Vai niin -- ja sinä kannatat rehellisesti sitä oppia, että jos joku
minun henkeäni uhkaa, ovat kaikki personalliset suhteet unohdettavat?"
"Aivan niin."
"Hyvä kansalainen, rakas Nicot, ole niin hyvä ja kirjota minulle tämän
Glyndonin osote."
Nicot astui pöydän ääreen, ja äkkiä, kun kynä oli hänen kädessään,
juohtui hänen mieleensä ajatus ja hän pysähtyi hämmentyneenä.
"Kirjota nyt, _rakas_ Nicot!"
Maalari totteli hitaasti.
"Mitä muita tuttavia on tällä Glyndonilla?"
"Siitä asiasta minä tahdoinkin puhua sinulle, edustaja", vastasi Nicot.
"Hän käy joka päivä naisen luona, joka on muukalainen ja tuntee kaikki
hänen salaisuutensa. Nainen on olevinaan köyhä ja elättävinään lastaan
käsityöllä. Mutta hän on äärettömän rikkaan italialaisen puoliso, eikä
ole epäilystäkään siitä, että hänellä on rahoja, jotka käytetään
Ranskan kansalaisten turmelemiseen. Hän olisi otettava kiinni."
"Kirjota hänenkin nimensä."
"Mutta ei saa hukata aikaa, sillä tiedän, että molemmat aikovat paeta
Parisista jo tänä yönä."
"Meidän hallituksemme on valpas ja nopea, hyvä Nicot, älä pelkää. Vai
niin, vai niin", ja Robespierre otti paperin, johon Nicot oli
kirjottanut, pani sen nenänsä alle -- sillä hän oli likinäköinen -- ja
lisäsi hymyillen: "Kirjotatko sinä aina samalla käsialalla,
kansalainen? Tämä näyttää tekaistulta."
"Minä en tahtoisi, että he saisivat tietää, kuka on heidät antanut
ilmi."
"Hyvä, hyvä. Sinun hyveesi tulee kyllä palkituksi, luota minuun.
Terveys ja veljeys!"
Robespierre nousi puoleksi istualtaan ja Nicot lähti pois.
"Hoi, mies siellä ulkona!" huusi diktaattori kelloaan soittaen, ja kun
Jakobini valppaasti totteli kutsua -- "seuraa tuota miestä, Jean
Nicotia. Niinpiankuin hän pääsee talosta, ota kiinni hänet. Vie hänet
heti vankilaan. Kuule -- tämä on ihan laillista, siinä on
vangitsemiskäsky. Yleinen syyttäjä saa minulta toimintaohjeita. Mene
nyt vikkelään!"
Jakobini hävisi. Kaikki sairauden ja heikkouden jäljet olivat
potilaalta kadonneet, hän seisoi suorana lattialla, kasvot suonenvedon
tapaisesti värähtäen ja käsivarret ristissä. "Hoi, Guérin (vakoilija
näyttäytyi taas) ota nämä osotteet. Tunnin kuluttua täytyy tämän
englantilaisen ja tämän naisen olla vankilassa; heidän paljastuksensa
tulevat auttamaan minua tärkeämpiä vihollisia vastaan. He tulevat
kuolemaan, he tulevat hukkumaan muiden kanssa 10 p:nä -- kolmen päivän
päästä. Siinä on sinullekin vangitsemiskäsky. Lähde!"
"Ja nyt, Couthon, Payan, me emme enää vitkastele Tallienin ja hänen
joukkonsa kanssa. Minä olen saanut tietää, ettei kansalliskokous tahdo
mennä juhlaan 10 p:nä. Meidän täytyy turvautua miekkaan ja
oikeuslaitokseen. Minun täytyy järjestää ajatuksiani, valmistaa
puhettani. Huomenna minä esiinnyn kokouksessa, huomenna rohkea St. Just
yhtyy meihin, tultuaan voitokkaitten sotajoukkojen luota, huomenna minä
puhujalavalta sinkautan salamoita Ranskan salapukuisia vihollisia
vastaan, huomenna minä pyydän, koko kansan silmien edessä,
vehkeilijöiden päät."