"Hänen kanssaan kulkivat ylenkatse ja lempi
kuin kaksi koiraa vierekkäin."
_Ger. Lib._ XX, 117.
Glyndon ei huomannut, kun hän talosta kiiruhti pois, että kaksi ihmistä
lymyi portin pielessä. Hän näki yhä mustan haamun sivullaan liukuvan,
mutta hän ei nähnyt myrkyllisiä, mustasukkaisia naisen silmiä, jotka
hänen jälkeensä tuijottivat.
Nicot astui sisään taloon, Fillide seurasi häntä vaieten. Maalari,
vanha 'sansculotti' tiesi hyvin, millä kielellä ovenvartijaa oli
puhuteltava. Hän viittasi miehelle ja kysyi: "Mitä tämä on,
kansalainen? Sinä täällä annat suojaa 'epäillylle'."
"Kansalainen, sinä pelotat minua. Jos niin on, mainitse, kuka."
"Se ei ole mies, se on muukalainen -- italialainen nainen, joka asuu
täällä."
"Niin, kolmannessa kerroksessa -- ovi vasemmalla. Mutta mitä hänestä?
-- hän ei voi olla vaarallinen, lapsi rukka!"
"Kansalainen, varo! Uskallatko sääliä häntä?"
"Minäkö? Ei, ei suinkaan. Minä vaan --"
"Puhu totuus! Kuka käy hänen luonaan?"
"Ei kukaan muu paitsi englantilainen."
"Vai niin, englantilainen, siis Pittin ja Coburgin vakoilija."
"Armias taivas -- onko se mahdollista?"
"Kuinka kansalainen, puhutko taivaasta? Sinä olet varmaan
aristokraatti!" (ylimysmielinen).
"Ei, en suinkaan, se oli vain vanha paha tapa ja pääsi minulta
huomaamatta."
"Kuinka usein englantilainen käy hänen luonaan?"
"Joka päivä."
Fillide päästi huudahduksen.
"Nainen ei koskaan käy ulkona", sanoi ovenvartija.
"Hän ainoastaan tekee työtä ja hoitaa lastansa."
"Lastansa!"
Fillide hypähti eteenpäin. Nicot koetti turhaan häntä pidättää. Hän
syöksyi ylös rappusia eikä pysähtynyt ennenkuin sille ovelle, josta
portinvartija mainitsi. Se oli raollaan -- hän astui sisään -- hän
seisoi kynnyksellä ja näki Violan kasvot, jotka vielä olivat niin
ihanat. Sellaisen kauneuden näkeminen teki hänet toivottomaksi. Ja
lapsi, jonka yli äiti kumartui! -- Fillide ei ollut koskaan saanut
lapsia! -- hän huudahti ääneen -- raivo riehui hänen rinnassaan. Viola
kääntyi ja näki hänet. Pelästyen oudosta näystä ja kasvoista, jotka
ilmaisivat kuolettavaa vihaa ja halveksimista ja kostonhalua, Viola
kirkasi ja sieppasi lapsen syliinsä. Italialainen nauroi ääneen,
kääntyi, palasi takaisin ja tuli sille paikalle, missä Nicot vielä
keskusteli pelästyneen ovenvartijan kanssa. Hän veti Nicotin mukanansa
ja kun he olivat tulleet avoimelle kadulle, pysähtyi hän ja sanoi:
"Kosta minun puolestani ja sano, mitä siitä tahdot!"
"Mitä tahdon, suloinen nainen! ainoastaan lupaa saada sinua lempiä.
Sinä pakenet minun kanssani huomeniltana, sinä otat haltuusi passit ja
suunnitelman."
"Ja he --"
"Tulevat jo sitä ennen saamaan asunnon tutkimusvankilassa. Guillotiini
tulee kostamaan vääryyden sinua kohtaan."
"Tee niin, niin olen tyytyväinen", sanoi Fillide lujasti.
Eivätkä he enempää puhuneet, kunnes tulivat kotiin. Mutta kun nainen
sitten katsoi ylös rumaan rakennukseen ja näki ikkunat siitä huoneesta,
jonka kerran usko Glyndonin rakkauteen oli tehnyt paratiisiksi --
silloin hänen luontoonsa taas välähti jotakin naisellista, vaikka hän
oli niin musta ja villi. Hän painoi sitä käsivartta, jota vastaan hän
kouristuksen tapaisesti oli nojautunut, ja huudahti: "Ei, ei, ei häntä!
kiroo naista -- anna naisen hukkua, mutta minä olen maannut Glyndonin
rinnalla -- ei _häntä_!"
"Olkoon, niinkuin tahdot", sanoi Nicot pirullisesti irvistäen, "mutta
hän on kuitenkin ajaksi pantava vankeuteen. Hänelle ei tapahdu pahaa,
sillä ei mitään syyttäjää ilmaannu. Mutta naista -- naista sinä et
varmaan päästä?"
Filliden synkkä silmänisku oli riittävänä vastauksena.