"Yötä synkempi pimeys, jossa ei valon sädettä loista -- -- --
Palatsia ei enää näy -- ei edes jälkiä siitä -- eikä kenkään
voi sanoa, että sitä on ollutkaan."
_Ger. Lib._ XVI, 69.
Puolueklubeissa on ääntä ja hälinää, johtajilla on hurjia suunnitelmia.
Musta Henriot juoksee sinne tänne kuiskaten asestetuille miehilleen:
"Robespierre, teidän rakkaanne, on vaarassa!" Robespierre on
hätääntynyt, hänen uhriensa luettelo paisuu päivä päivältä.
_Tallien_, tuomitun Macbethin Macduff, kuiskaa rohkeutta kalpeille
salaliittolaisille. Pitkin katuja kolisevat raskaasti kuolinkärryt.
Puodit ovat lukossa -- kansa on tukehtumaisillaan vereen eikä jaksa
enää sitä niellä. Ja toisena iltana toisen jälkeen vallankumouksen
lapset kokoontuvat kaupungin kahdeksaan teatteriin nauramaan
huvinäytelmän sukkeluuksille ja vuodattamaan säälin kyyneleitä
kuvitelluille kärsimyksille.
Pienessä huoneessa kaupungin sydämessä istuu äiti lastansa vaalien.
On rauhaisa onnellinen keskipäivä. Auringonvalo, jota ahtaan kadun
korkeat katot katkaisevat, tulee vielä sisään avoimesta ikkunasta,
puolueettomana leikkitoverina, joka on yhtä iloinen temppelissä ja
vankilassa, palatsissa ja hökkelissä, yhtä armas ja kultainen, jos se
hymyilee elämän ensi koitolle tai luo säteensä kuolinhetken tuskaan ja
kamppailuun. Lapsi, joka makasi Violan jaloissa, ojenteli pikku
kätösiänsä tavottaakseen auringonvalossa tanssivia hyttyisiä. Äiti
käänsi silmänsä kirkkaasta valosta pois, se teki hänet vielä
surullisemmaksi. Hän kääntyi ja huokasi.
Onko tämä sama Viola, joka Kreikan taivaan alla kauniimpana kukoisti
kuin itse Afrodite? Kuinka muuttunut! Kuinka kalpea ja kuihtunut! Hän
istui haluttomana, kädet helmassa, ja poissa oli entinen tavallinen
hymyily. Raskas tylsä alakuloisuus tuntui painavan hänen nuoruuttaan ja
tekevän siunatun auringonkin hänelle väsyttäväksi. Todellakin hänen
elämänsä oli lakastunut senjälkeen kuin se erosi elähyttävästä
lähteestään. Se äkkinäinen pelon tai taikauskon innostus, joka oli
saattanut hänet karkaamaan Zanonin luota, ikäänkuin itsetiedottomassa
unessa, oli lakannut siitä päivästä asti kuin hän oli tullut vieraalle
maalle. Siellä hän tunsi, että elämänsä kätkeytyi siihen hymyilyyn,
jonka hän ainiaaksi oli hylännyt. Hän ei katunut -- hän ei olisi
tahtonut tehdä olemattomaksi sitä mielen sysäystä, joka oli hänen
pakoonsa antanut siivet. Vaikka into oli mennyt, oli taikausko jälellä,
hän uskoi vielä pelastaneensa lapsen mustasta rikollisesta noituudesta,
josta kaikkien maitten tarut niin viljalti kertovat, vaikkei niihin
missään niin vahvasti uskota eikä missään niitä niin pelätä kuin
Etelä-Italiassa. Tämä tunne vahvistui vielä Glyndonin salaperäisistä
puheista ja näkihän Viola itsekin, minkälainen muutos oli tapahtunut
hänessä, ja hän sanoi itse olevansa noitien uhri. Siksipä Viola ei
katunut tekoaan -- mutta hänen tahtonsa tuntui menneeltä.
Heidän saavuttuaan Parisiin ei Viola enää nähnyt heidän
matkakumppaniaan -- uskollista vaimoa. Kolmen viikon kuluttua sekä mies
että vaimo saivat heittää henkensä.
Ja nyt ensimäisen kerran tämän maailman kovuus ja ankaruus valtasi
kauniin napolilaisen. Hänen nuoruusvuosiensa toimiala -- laulun ja
runouden esittäminen sanoin ja liikkein -- oli, niinkauankuin se kesti,
taidetta, joka korotti sen tavallisten ammattien yläpuolelle. Soiton ja
näyttämön elämä liitelee kahden maailman, näkyväisen ja aatteellisen,
välillä. Mutta nyt oli näyttämön elämä ainiaaksi hävinnyt Napolin
jumalattaren näkyvistä ja kuuluvista. Kun hän sitten kohosi
intohimoisen rakkauden korkeihin piireihin, näytti siltä kuin se
teennäinen nerokkuus, joka muiden ajatuksia esittää, olisi sulautunut
siihen nerollisuuteen, joka kasvaa käsittämään kaikki ajatukset. Olisi
ollut pahinta uskottomuutta Kadotettua kohtaan alentua taas elämään
ihmisten suosionosotuksista. Ja sentähden -- sillä hän ei tahtonut
ottaa vastaan almuja Glyndonilta -- sentähden hän elätti itseään ja
lastaan halvimmilla käsitöillä, joita naiset osaavat tehdä, ja eli
yksin ja tuntemattomana -- hän, joka oli nukkunut Zanonin rinnalla.
Samoin kuin Armida, niinkuin tämän luvun otsikkona oleva säe kertoo,
itse oli hävittänyt taikalinnansa -- niin Violallakaan ei ollut mitään
jälellä siitä huvimajasta, jonka runous ja lempi ennen olivat
pystyttäneet -- ei niin paljon että olisi voinut sanoa: "se on ollut."
Ja lapsi kosti hyvällä isänsä puolesta: se kukoisti, se menestyi, se
kasvoi vahvaksi elämän valossa. Mutta yhä sitä näytti suojelevan ja
vaalivan joku toinen olento. Se nukkui horroksessa niin syvässä ja
jäykistyneessä, ettei ukkonenkaan olisi voinut sitä häiritä, ja siinä
unessa se usein ojensi käsivarsiaan ikäänkuin ilmaa syleilläkseen:
usein sen huulilta kuului epäselviä lemmen ääniä -- _mutta ei
Vlolalle_. Ja aina sen poskilla oli taivaallisen ihana väri ja sen
huulilla salaperäinen ilo. Kun se heräsi, eivät sen silmät ensiksi
äitiin katsoneet -- vaan totisina ja miettiväisinä ne harhailivat
ympäri huonetta ja vasta lopulta pysähtyivät äidin kalpeisiin kasvoihin
äänettömällä suruisella ja moittivalla ilmeellä.
Ei koskaan ennen ollut Viola tuntenut, kuinka voimakas oli rakkautensa
Zanoniin, kuinka ajatus, tunne, sydän, sielu -- kaikki oli runneltuna
ja herpaistuna siinä jäisessä yksinäisyydessä, johon hän oli itsensä
tuominnut. Hän ei kuullut melua ulkoa, hän ei ketään tuntenut näiden
myrskyisten miljonien joukosta. Ja kuitenkin joka hetki tässä
kaupungissa oli täynnä ääretöntä kiihtymystä. Ainoastaan kun Glyndon
nääntyneenä, kuihtuneena ja aavemaisena joka päivä hiipi sisään
tervehtimään, silloin tämä huolettoman Etelämaan kaunis tytär sai
tietää, kuinka raskas ja tukahuttava oli se kalmanilma, joka häntä
piiritti. Tiedottomuudessaan -- konemaisessa elämässään -- itseensä
vaipuneena hän istui eikä mitään pelännyt villipetojen luolassakaan.
Äkkiä avautui huoneen ovi ja Glyndon astui sisään. Hänen käytöksensä
oli tavallista kiihtyneempi.
"Sinäkö tulet, Clarence", sanoi Viola pehmeällä raukealla äänellä.
"Sinä tulet, ennenkuin odotinkaan sinua."
"Kuka voi laskea tunteja Parisissa?" vastasi Glyndon. "Eikö siinä
kyllä, että nyt olen täällä? Sinun välinpitämättömyytesi näiden
kauhujen keskellä pelottaa minua. Sinä sanot tyynesti 'hyvästi' ja yhtä
tyynesti lausut minut 'tervetulleeksi', vaikka joka nurkassa lymyy
vakoilija ja joka päivä on yhtä ainutta verinäytelmää."
"Suo anteeksi, mutta minun maailmani mahtuu näiden seinien
sisäpuolelle. Tuskin voin uskoakaan mitä kaikkea minulle kerrot. Kaikki
muu paitsi tämä (hän viittasi lapseen) tuntuu jo minusta niin
elottomalta, että tuskin kuollut haudassaan vähemmän välittää
ympärillään tapahtuvista rikoksista kuin minä."
Glyndon oli vähän aikaa vaiti ja katseli sekavin tuntein Violaa. Vielä
tämä oli niin nuori, mutta jo oli hänet vallannut kaikista vaiheista
surullisin -- se, jolloin sydän tuntee itsensä vanhaksi.
"Oi Viola", sanoi hän viimein pidätetyllä intohimolla, "olisinko minä
koskaan voinut uskoa sinua _tuollaisena_ näkeväni ja _tuollaisena_
tuntevani, silloin kun me kaksi ensimäisen kerran tapasimme toisemme
Napolin ihanilla mailla? Ah, miksi silloin hylkäsit minun rakkauteni --
tai miksei se ollut kyllin arvokas sinua varten? Ei, älä säikähdä --
anna minun pitää kättäsi. Ei mikään tunne niin suloinen kuin tuo
nuoruuden lempi voi minulle enää palata. Nyt minä tunnen sinua kohtaan
samaa kuin veli nuorempaa turvatonta sisartaan kohtaan. Sinun
seurassasi, vaikka oletkin murheellinen, tuntuu minusta kuin taas
hengittäisin varhemman elämäni puhdasta ilmaa. Ainoastaan täällä ja
meluisilla ja myrskyisillä paikoilla haamu ei minua ahdista. Minä
unohdan kuolemankin, joka takanani väijyy ja varjona jälessäni hiipii.
Mutta vielä voi meille koettaa parempia päiviä. Viola, minä alan
viimeinkin hämärästi käsittää, kuinka on masennettava se haamu, joka on
elämäni kironnut: sitä vastaan on käytävä rohkeasti silmästä silmään.
Synnissä ja riehunnassa, niinkuin olen kertonut, se ei minua ahdista.
Mutta nyt ymmärrän, mitä Mejnour pimeillä sanoillaan tarkotti, että
'minun piti haamua enimmän pelätä silloin _kun ei sitä näkynyt_.
Tyyneen ja hyveellisen päättäväisyyden hetkinä se esiintyy -- oih! taas
minä sen näen -- siinä, siinä -- hyisine silmineen (hänen otsastaan
tippui hiki), mutta se ei tule enää minun hyvää päätöstäni voittamaan.
Minä katson sitä silmiin ja se vähitellen himmenee ja katoaa varjoon."
Hän vaikeni ja katseli niin ihmeen iloisesti aurinkoista taivasta,
sitten hän raskaasti ja syvästi huokaisten jatkoi: "Viola, minä olen
löytänyt pakokeinon. Me lähdemme pois tästä kaupungista. Jossakin
muussa maassa me koetamme lohdutella toisiamme ja unohtaa
menneisyyden."
"Ei", sanoi Viola tyynesti, "minulla ei ole mitään halua täältä
liikahtaa, kunnes minua kannetaan viimeiseen lepoon. Minä näin
_hänestä_ unta viime yönä, Clarence -- uneksin hänestä ensi kerran sen
jälkeen kuin me erosimme, ja -- älä pilkkaa minua -- minusta näytti
kuin hän olisi antanut anteeksi karkurille ja kutsunut minua
'vaimokseen'. Se uni pyhittää tämän huoneen. Ehkä se uni vielä
uudistuu, ennenkuin kuolen."
"Älä puhu hänestä -- siitä puolipirusta", huusi Glyndon, raivoisasti
polkien jalkaa. "Kiitä taivasta, että kohtalo on sinut pelastanut hänen
käsistään."
"Hiljaa!" sanoi Viola vakavasti. Ja samalla kuin hän oli
jatkamaisillaan, sattuivat silmänsä lapseen. Se seisoi keskellä
valovirtaa, jonka aurinko vuodatti huoneeseen, ja päivänsäteet
näyttivät ympäröivän sitä valokehällä ja kruununa asettuvan sen
loistaville kutreille. Sen pikkuisessa ruumiissa, joka oli niin hento
ja kaunis -- sen suurissa, vakavissa, tyyneissä silmissä oli jotakin,
mikä pelotti ja samalla äidin ylpeyttä viehätti. Se katsoi Glyndoniin
Violan puhuessa ja sen ilmeessä tuntui miltei olevan ylenkatsetta.
Ainakin Viola sen tulkitsi siten, että se tahtoi puolustaa poissaolevaa
voimakkaammin kuin äiti sanoillaan osasikaan. Glyndon katkaisi
äänettömyyden.
"Sinä tahtoisit jäädä -- mitä varten? Pettämään äidin velvollisuudet?
Jos jotakin pahaa sinulle tapahtuu täällä, mitä lapsestasi tulee?
Tuleeko se orpona kasvatettavaksi maassa, joka on häpäissyt kaiken
uskonnon, maassa, josta inhimillinen säälikin on kadonnut. Ah, itke
vaan ja paina sitä rintaasi vastaan! Mutta kyyneleet eivät voi sitä
suojella ja pelastaa."
"Sinä olet voittanut, ystävä, minä pakenen kanssasi."
"Huomeniltana siis ole valmis. Minä tuon sinulle tarpeelliset puvut."
Ja Glyndon sitten rupesi lyhyesti ja yleispiirtein kertomaan, mitä
tietä he lähtisivät ja mitä he olisivat olevinaan. Viola kuunteli,
mutta tuskin käsitti sanoja. Glyndon painoi Violan käden sydämelleen ja
läksi.