"Rakkaus valaisee yön valtakuntaa."
_Der Triumph der Liebe_.
Zanonin kirje Mejnourille.
Parisista.
Muistatko sinä vanhaa aikaa, jolloin kauneus vielä asui Kreikassa,
kuinka me kaksi suuressa Ateenan teatterissa kuuntelimme sanoja yhtä
kuolemattomia kuin mekin olemme? Muistatko, mikä kauhun väristys kävi
kautta taajan yleisön, kun hurja Cassandra katkaisi kammottavan
vaitiolonsa ja huusi leppymättömän jumalansa puoleen? Kuinka
aavemaisesti kaikui hänen turmiota ennustava huutonsa Atreuksen
huoneessa, joka oli tuleva hänelle haudaksi: "Taivaan inhooma asunto!
-- saastainen huone ja lattia verellä tahrattu!" Muistatko, kuinka
keskellä tuhansien läsnäolevien henkeään pidättävää kauhistusta, minä
vetäydyin sinun viereesi ja kuiskasin: "totisesti, ei ole mikään
profeetta suurempi kuin runoilija! Tämä tarunomainen kauhunäytelmä
tuntui minusta olevan unennäköä, mikä ennusti jotakin samanlaista
itselleni kaukaisessa tulevaisuudessa!" Kun minä tulin Parisiin, tähän
teurastuslaitokseen, palasi mieleeni tuo näytelmä ja kuulin korvissani
Cassandran äänen. Juhlallisesti varottava pelko kasaantuu ympärilleni,
ikäänkuin minä täällä löytäisin nautani ja "Tuonelan verkko" jo olisi
sotkenut minut pauloihinsa. Meidän muistomme ovat tulleet surumielisten
vaiheitten aarreaitaksi! Mitä onkaan elämämme muuta kuin säälimättömän
kuolon aikakirja? Minusta tuntuu eilispäivältä, kun seisoin tämän
gallialaisen kaupungin kaduilla ja ilmassa kahisivat silkkiset puvut ja
ritarien töyhdöt liehuivat. Nuori Louis, hallitsija ja rakastaja, pääsi
voittajaksi Carouselin turnajaisissa, ja koko Ranska tunsi ihastusta
suuren päällikkönsä loistosta. Nyt ei ole täällä valtaistuinta eikä
alttaria, ja mitä on niiden paikalla? Minä näen sen edessäni --
_guillotiini! On tuskallista seisoa sortuneiden kaupunkien raunioilla,
ja nähdä kyykäärmeen tai sisiliskon ryömivän esiin Persepoliin ja
Teeben soraläjistä. Mutta vielä tuskallisempaa on seisoa niinkuin minä
-- olemasta lakanneiden valtakuntien näkijä -- nyt seison keskellä
vielä kamalampaa häviötä, keskellä Lain ja Järjestyksen raunioita,
joita ihmiset itse ovat luoneet. Mutta täälläkin Rakkaus, kaiken
kaunistaja, joka on askeleitani johtanut, voi vaeltaa horjumattomalla
toivolla kuoleman erämaissa! Ihmeellinen on tämä intohimo, joka
itsessään muodostaa kokonaisen maailman ja joka joukon seasta
yksilöittää _yhden_. Suurenmoisen elämäni kaikkien vaiheitten läpi se
vielä on pysynyt elossa, vaikka kunnianhimo ja viha ja suuttumus ovat
kuolleet. Yksinäisenä enkelinä se liitelee nautojen maailman yli
vapisevilla inhimillisillä siivilään, jotka ovat -- Toivo ja Pelko.
Miksi niin on, Mejnour, että kun jumalallisempi taito minut jätti --
kun etsiessäni Violaa minua auttoi vain muittenkin kuolevaisten
tavalliset vaistot -- miksi silloin en koskaan joutunut epätoivoon vaan
kaikissa vaikeuksissa varmasti tiesin, että me viimein tulisimme
kohtaamaan toisemme? Niin julmasti minulta salattiin kaikki hänen
pakonsa jäljet -- niin äkkiä, niin salaisesti hän pakeni, että kaikki
Venetsian urkkijat ja viranomaiset eivät voineet antaa minulle mitään
ohjetta. Kautta koko Italian minä turhaan häntä etsiskelin. Hänen
nuoruudenkotinsa Napolissa -- kuinka hiljaista oli sen matalissa
huoneissa -- siellä tuntui vielä olevan jälellä jotain tuoksua hänestä.
Meidän viisautemme korkeimmat salaisuudetkaan eivät ole voineet auttaa
-- eivät ole voineet tuoda hänen sieluaan minulle nähtäväksi, mutta
aamulla ja yöllä sinä lapseni, pienokaiseni, aamulla ja yöllä sinä olet
seurassani. Luonto itse näyttää suovan, mitä tiede ei voi hankkia,
tämän siunatun, salaperäisen ja vertauskuvallisen suhteen kautta.
Paikallisuus ei voi erottaa isän valvovaa sielua esikoisensa vuoteelta.
Minä en tiedä hänen olinpaikkaansa ja kotiansa -- näkyni eivät ilmaise
maata -- ainoastaan näen sen pienen, hennon lapsen, jolle koko avaruus
vielä on avoinna. Sillä ennenkuin lapsen järki herää, ennenkuin pahat
inhimilliset himot himmentävät sen taivassyntyistä olemusta, ei ole
sillä omaa erikoista maata, ei synnyinkaupunkia, ei äidinkieltä. Sen
sielu on vielä ilmojen asukas ja koko maailman kansalainen ja
avaruudessa sen sielu tapaa minun sieluni -- lapsi tapaa isänsä. Sinä
julma ja itsesikieltävä -- sinä, jonka takia minä hylkäsin taivaitten
viisauden -- sinä, jonka myötäjäisinä olivat ihmiskunnan onnettomat
heikkoudet ja pelot -- saatoitko sinä ajatella, että lapsen nuori sielu
joutuisi maan päällä vaaraan, siksi että minä tahdoin johtaa sitä
taivasta kohti? Luulitko sinä, että minä voisin omalle lapselleni tehdä
pahaa? Etkö tuntenut, että sen kirkkaissa silmissä se elämä, jonka minä
sille annoin, puhui varottavasti ja moitti äitiä, joka olisi tahtonut
vangita sen maisen savihuoneen pimeyteen ja kärsimykseen? Etkö
tuntenut, että minä se olin, joka taivaan suostumuksella suojelin sitä
kärsimyksiltä ja taudeilta? Ja katsoessani sen ihmeellistä kauneutta
minä siunasin tätä pyhää välikappaletta, jonka kautta viimeinkin minun
henkeni saattoi pitää yhteyttä sinun henkesi kanssa!
Ja kuinka olen tänne voinut seurata heidän jälkiänsä? Sain kuulla, että
sinun oppilaasi oli käynyt Venetsiassa. Minä en voinut arvata, että se
villinnäköinen ja huonosti puettu henkilö, joka kuului käyneen Violan
luona ennen pakoa, olisi ollut tuo nuori ja hieno vihkimyskokelas,
mutta kun tahdoin kutsua hänen _ideansa_[79] eteeni, ei se totellut, ja
silloin tiesin, että hänen kohtalonsa oli kietoutunut Violan kohtaloon.
Olen sitten seurannut häntä tähän sairashuoneeseen, vasta eilen saavuin
tänne, vielä en ole häntä löytänyt.
* * * * *
Olen juuri palannut heidän oikeussalistaan -- luolasta, missä tiikerit
saalistaan raatelevat. En löydä niitä, joita etsin; he ovat vielä
turvassa. Mutta kuolevaisten rikoksissa minä panen merkille Ikuisuuden
tumman viisauden. Mejnour, täällä näen ensimäisen kerran, kuinka
mahtava ja ihana on Kuolema. Mitä suuria hyveitä me riistimmekään
itseltämme, kun hyvettä janoten saavutimme keinon, jolla voimme olla
kuolematta! Kun jossakin ihanassa ilmanalassa, missä hengittäminenkin
on nautintoa, Tuoni vie saaliikseen nuoren ja kauniin -- kun se tempaa
tutkijan jalosta tiedon etsinnästä ja sulkee sen lumotun maan, joka
hänen katseelleen avautui, kuinka luonnollista meille silloin on elämää
pyytää, kuinka luonnollista on ensimäiseksi tutkimusalaksi ottaa
mahdollisuus elämää ikuisesti jatkamaan! Mutta kun minä ajan tornista
katselen pimeätä menneisyyttä ja tähtöistä tulevaisuutta, niin alan
tuntea, miksi suuret sielut ovat kunniana ja ihanuutena pitäneet
kuolemista rakkaimpansa edestä! Näin täällä isän uhrautuvan poikansa
edestä; häntä epäiltiin syytöksistä, joista hän yhdellä sanalla olisi
voinut päästä -- hän oli erehdyksestä joutunut poikansa sijalle! Kuinka
mieluisasti hän piti erehdyksistä kiinni -- tunnusti ne jalot urhouden
ja uskollisuuden rikokset, joita poikansa todella oli tehnyt -- ja meni
kuolemaan, iloiten siitä, että saattoi pelastaa sen hengen, jonka oli
synnyttänyt. Näin naisia, nuoria, kauniita, hentoja, kauneutensa
kukoistuksessa; he olivat lupautuneet luostariin. Pyhällä verellä
saastutetut kädet avasivat portin, joka oli heidät maailmasta
erottanut, ja heitä pyydettiin lähtemään ulos, pettämään lupauksensa,
luopumaan siitä Jumaluudesta, jonka nämä hirviöt tahtoivat syöstä alas,
etsimään rakastajia ja puolisoita ja olemaan vapaita. Ja muutamat
näistä nuorista olivat lempineet ja vieläkin lempivät, vaikka vastaan
taistellen. Luopuivatko he valastaan? Hylkäsivätkö he uskonsa? Mejnour,
yksimielisesti he ennemmin valitsivat kuoleman! Ja mistä tuli tämä
rohkeus? _Siitä, että tällaiset sydämet elävät aatteellisempaa ja
pyhempää elämää kuin omaa personallista elämäänsä_. Mutta ainainen
elämä maan päällä, ei ole elämistä minkään jumalallisemman kuin itsemme
puolesta. Niin, keskellä tätä veristä murhanvaltakuntaa, Jumala,
Ikuinen, todistaa ihmiselle palvelijansa Kuoleman pyhyyttä.
Taas olen nähnyt sinut, sulo lapseni, hengissä: olen nähnyt ja
siunannut sinua. Etkö sinäkin tunne minua unissasi? Etkö kuule siipien
suhajavan ympärilläsi, niiden kirkkaampien olentojen, joita vielä voin
loihtia luoksesi valvomaan ja suojelemaan sinua? Ja kun herätessäsi
lumous häviää, kun silmäsi aukenevat päivän valoon, niin etkö hae minua
ympäriltäsi, ja etkö kysy äidiltäsi mykällä kielelläsi: "miksi äiti,
olet minulta riistänyt isän?"
Vaimo, eikö sinua kaduta? Sinä pakenit kuvitelluista pelotuksista,
mutta nyt tulit oikein pelonpesälle, missä vaara istuu näkyvänä ja
ruumiillisena. Oi, jospa me vaan voisimme tavata toisemme, etkö silloin
heittäytyisi siihen syliin, jota vastaan olet väärin tehnyt, ja etkö
silloin tuntisi, myrskyjen keskellä vaeltava raukka, kuin olisit taas
löytänyt rauhan majan? Mejnour, vieläkään en ole onnistunut
etsinnässäni. Minä sekaannun kaikkien joukkoon, tuomarienkin ja
vakoilijöitten, mutta en löydä mitään jälkeä. Sen tiedän, että Viola on
täällä. Tunnen sen vaistomaisesti, lapseni henkäys tuntuu lämpimämmältä
ja kotoisemmalta.
Heidän myrkylliset katseensa tirkistävät minuun, kun kuljen heidän
kaduillaan. Yhdellä silmäyksellä minä heidän pahuutensa teen
voimattomaksi ja lumoon nuo basiliskit. Kaikkialla näen jälkiä ja
vainuan läheisyyttä sen Hirviön, joka kynnystä vartioi ja jonka uhreja
ovat sielut, mitkä tahtoisivat _pyrkiä_ mutta ainoastaan voivat
_pelätä_. Minä näen sen hämärän muodottoman haamun kulkevan verimiesten
edellä ja näyttävän heille tietä. Robespierre kulki ohitseni varkaan
askelilla. Hänenkin sydäntänsä kauheat silmät kalusivat. Minä katselin
heidän senaattiansa: senkin laattialla kyykötti julma Hirviö. Se on
ihan ottanut asuntonsa hirmukaupunkiin. Ja mitä totta tosiaan ovat nämä
uuden maailman rakentajat? Niinkuin monet pyrkijät, jotka ovat
tavotelleet meidän korkeata tiedettämme, ovat hekin yrittäneet yli
voimiensa. He ovat tästä tapojen ja muotojen vankasta maailmasta
astuneet varjojen maahan, ja sen kauhistuttava vartija on ottanut
heidät saaliikseen. Minä katsoin tyrannin värisevään sieluun, kun hän
kulki ohitseni. Siinä, tuhansien hyvää tarkottavien järjestelmien
raunioilla, istui Rikos ja vapisi yksinäisyydessään. Kuitenkin tämä
mies on ainoa Ajattelija, ainoa Pyrkijä heidän kaikkien joukossa. Hän
yhä odottaa rauhan ja sääliväisyyden tulevaa valtakuntaa -- mutta
milloin se muka saapuu, ah milloin? Silloin kun hän on pyyhkäissyt pois
kaikki viholliset. Houkka! uusia vihollisia syntyy jokaisesta
veripisarasta. Tuo Sanoin Kuvaamaton häntä johtaa tuomiotansa kohti.
Oi Viola, viattomuutesi suojelee sinua. Suloinen inhimillinen lempesi
sulki sinulta henkisen ja ilmamaisen kauneuden unelmat ja loi sydämeesi
näkyjen maailman kauniimman kuin minkä vaeltaja näkee ruusuisessa
Hesperiassa -- eikö sama puhdas tunne sinua täälläkin ympäröi lumotulla
taikakehällään ja eikö itse hirmu tule voimattomaksi siinä sielussa,
joka on liian viaton viisautta vastaanottamaan?