"Vihalla on näissä seuduin vain salamurhaajan miekka.
Varjossa se kulkee."
La Harpe, _Jeanne de Naples_, Act. IV, 1.
Tällaiset oli Maximilien Robespierren aikomukset ja tällainen hänen
pelkonsa. Mutta yhteinen vaara, yhteinen pelko -- ja mitä vielä oli
jälellä sääliväisyyttä ja hyvettä vallankumouksen toimihenkilöissä --
liitti yhteen mitä erilaisimpia aineksia kaikkien yhteistä murhaajaa
vastaan. Muodostui todellakin suoranainen salaliitto häntä vastaan
henkilöistä, jotka olivat miltei yhtä paljon kuin hänkin viattomalla
verellä tahratut. Mutta tämä salaliitto olisi itsessään sittenkin ollut
voimaton, vaikka siinä oli Tallien ja Barras (ainoat heistä, jotka
tarkkanäköisyytensä ja tarmonsa takia johtamaan kykenivät). Ne tuhoisat
mahdit, jotka nyt nousivat tyrannia vastaan, olivat Ajatar ja Luonto:
edellistä hän ei enää miellyttänyt, jälkimäistä hän oli loukannut
ihmissydämissä ja se heräsi nyt kostoon. Vallankumouksen julmin puolue,
Hébertin seuraajat, teurastaja-ateistit, jotka kirosivat taivasta ja
maata mutta itselleen kuitenkin julkesivat vaatia loukkaamattoman
pyhyyden arvoa, he olivat suuttuneet katalan johtajansa mestauksesta ja
yhtä paljon Korkeimman Olennon tunnustamisesta. Rahvas, joka kauan oli
ollut niin raakamainen, havahti ikäänkuin verisestä unesta, kun sen
epäjumala, ylpeä Danton ei enää seisonut kauhun näyttämöllä antamalla
rikokselle loistoa huolettomalla suoruudellaan ja tarmokkaalla
kaunopuheisuudellaan, joka aina tekee sankarit kansalle rakkaiksi.
Guillotiinin kalpa oli kääntynyt _kansaa itseään_ vastaan. He olivat
kirkuneet ja hurranneet ja laulaneet ja tanssineet, kun ylimystön tai
oppineen luokan kunnioitettavat vanhukset tai uljaat nuorukaiset
ajoivat läpi katujen likaisissa vankilakärryissä. Mutta he sulkivat
puotinsa ja supisivat toisilleen, kun heidän omaan joukkoonsa käytiin
käsiksi ja kun räätäleitä ja suutareita ja päivätyöläisiä ajaa
kolistettiin "Pyhän Äidin Guillotiinin" laupiaaseen syliin, yhtä
vähillä juhlamenoilla kuin jos he olisivat olleet Montmorencyjä tai
Malesherbeseja tai Lavoisierejä. Couthon sanoi syystä kyllä: "Tähän
aikaan _Dantonin, d'Hébertin, de Chaumetten haamut alkoivat kuljeskella
keskuudessamme_!"
Niiden joukossa, jotka olivat kannattaneet ateisti Hébertin oppeja ja
jotka nyt pelkäsivät samaa kohtaloa, oli maalaaja Jean Nicot. Hän
raivostui ihan kuollakseen, kun huomasi, että päämiehensä kuoleman
kautta uransa oli katkaistu ja että sen vallankumouksen keskipäivän
loisteessa, jonka puolesta hän oli tehnyt työtä, hän oli pakotettu
piileskelemään kellareissa ja holveissa köyhempänä, halvempana,
kurjempana kuin hän oli ollut vallankumouksen alkaessa. Hän ei
uskaltanut edes harjottaa taidettaan ja pelkäsi joka hetki, että
nimensä joutuisi tuomittujen luetteloon; hän tielystikin oli
Robespierren ja hänen hallituksensa katkerimpia vihollisia. Nicot piti
salaisia kanssakäymisiä Collot d'Herboisin kanssa, jota sama mieliala
elähytti, ja hän onnistui tavallisella oveluudellaan huomaamatta
levittämään syytöksiä ja häväistyskirjotuksia _diktaattoria_ vastaan
"köyhän ja hyveellisen kansan" sekaan, valmistaen siten suurempaa
räjähdystä. Mutta lahjomattoman Maximilienin hirmuvalta näytti vielä
niin vahvalta kaikkien silmissä ja niin arkaa oli liike häntä vastaan,
että Nicotkin niinkuin monet muut enemmän pani toivonsa salamurhaajan
tikariin kuin julkiseen kapinaan. Nicot itse ei uskaltanut antautua
marttyyrin kohtaloon, hänellä oli tarpeeksi järkeä nähdäkseen, että
vaikka kaikki puolueet riemastuisivat murhasta, niin kaikki puolueet
kuitenkin yksimielisesti ottaisivat murhaajan hengiltä. Hänellä ei
ollut Brutuksen kuntoa. Hän koetti sentähden yllyttää jotakin toista
Brutukseksi eikä tämä toivo ollut niinkään mahdoton tämän tulistuneen
kansan kiehuvassa keskustassa.
Clarence Glyndon oli yksi, joka äänekkäästi ja vakavasti vastusti
verihallintoa ja oli kauhistunut vallankumouksen äärimmäisistä
seurauksista. Camille Desmoulins oli enemmän kuin kukaan muu
vallankumouksen päämiehistä viehättänyt häntä. Olihan Camille
Desmoulinsilla kuitenkin sydäntä, vaikka se useimmissa muissa hänen
aikalaisissaan näytti kuolleen tai vaipuneen uneen, ja kun tämä vilkas
nerokkuuden ja erehdyksen lapsi, kauhistuen "girondistien" murhaamista
ja katuen omia toimiaan heitä vastaan, alkoi saarnata uusia säälin ja
suvaitsevaisuuden oppeja ja siten herätti Robespierren käärmevihan --
silloin Glyndon kannatti hänen mielipiteitään koko sielunsa voimalla.
Camille Desmoulins kukistui ja siitä hetkestä Glyndon ainoastaan etsi
tilaisuutta paetakseen tästä kaikkinielevästä Golgathasta, sillä
hänellä ei ollut enää elontoivoa eikä uskoa ihmisyyden voimaan. Kahden
ihmisen henki hänellä oli suojeltavana paitsi omansa: niiden puolesta
hän vapisi ja niiden takia hän suunnitteli ja varusteli pakokeinoja.
Vaikka Glyndon vihasi Nicotin periaatteita ja paheita, antoi hän
kuitenkin köyhälle maalarille elannon apua, ja Jean Nicot palkaksi
koetti korottaa Glyndonin Brutuksen kuolemattomaan kunniaan, josta hän
itse vaatimattomasti kyllä pysyi kaukana. Nicot perusti laskunsa
englantilaisen fyysilliseen rohkeuteen ja hänen hurjiin ja levottomiin
mielikuvituksiinsa sekä siihen kiivaaseen vihaan ja inhoon, jota
Glyndon avoimesti osotti Robespierren hallitusta kohtaan.
Samalla hetkellä ja samana päivänä heinäkuussa, jolloin Robespierre
(niinkuin olemme nähneet) neuvotteli kumppaniensa kanssa, istui kaksi
henkilöä pienessä huoneessa erään Rue St. Honoréhen johtavan kadun
varrella. Toinen heistä, mieshenkilö, näytti kärsimättömästi otsa
rypyssä kuuntelevan seuralaistaan. Tämä oli taas ihmeen kaunis nainen
mutta rohkea ja häikäilemätön näöltään ja hänen puhuessaan loisti
kasvoillaan hurjat ja voimakkaat intohimot.
"Englantilainen", sanoi nainen, "varo! -- sinä tiedät, että jos olet
pakomatkalla tai kuoleman paikalla, niin minä aina tahdon ja uskallan
seistä sinun sivullasi -- sinä _tiedät_ sen! Puhu!"
"Niin, Fillide, olenko minä koskaan epäillyt uskollisuuttasi?"
"Epäillä et voi -- mutta pettää voit. Sinä sanot, että paetessasi pitää
olla mukana toinenkin paitsi minä, ja se toinen on nainen. Se ei tule
tapahtumaan!"
"Ei tule?"
"Ei tule tapahtumaan!" toisti Fillide lujasti ja pani käsivarret
ristiin rinnoilleen. Ennenkuin Glyndon ehti vastata, kuului ovella
hiljainen koputus ja Nicot astui sisään.
Fillide vaipui kokoon tuolilla ja nojasi kasvonsa käsiin eikä näyttänyt
välittävän sisääntulijasta eikä syntyneestä keskustelusta.
"Minä en voi sanoa sinulle hyvää päivää, Glyndon", sanoi Nicot, kun häh
sansculottien tavalla astui maalarin eteen kulunut hattu päässä ja
kädet housujen taskuissa ja viikon vanha parta leuassaan, "minä en voi
sanoa hyvää päivää, sillä niinkauankuin tyranni elää, on aina paha se
päivä, joka Ranskassa paistaa."
"Totta puhut, entäs sitten? Me olemme kylväneet tuulta ja saamme
myrskyä niittää."
"Ja kuitenkin", sanoi Nicot puoleksi itsekseen, nähtävästi vastausta
kuulematta, "kummallista on ajatella, että teurastaja on yhtä
kuolevainen kuin teurastettu -- että hänen elämänsä riippuu hiuskarvan
varassa -- että ihon ja sydämen välillä on niin lyhyt matka -- että
sanalla sanoen yksi isku voisi Ranskan vapauttaa ja pelastaa
ihmiskunnan."
Glyndon katseli puhujaa huolimattomasti ja ylpeällä ylenkatseella eikä
vastannut mitään.
Nicot jatkoi: "Ja minä olen toisinaan katsellut ympärilleni, eikö
missään olisi miestä tätä tekoa varten, ja aina kun olen niin tehnyt,
ovat askeleeni tuoneet minut tänne."
"Eikö niiden pikemmin olisi pitänyt viedä sinut Maximilien Robespierren
luokse?"
"Ei", vastasi Nicot kylmästi, "ei, sillä minä olen 'epäilty' -- minä en
voisi yhtyä hänen seuraansa, minä en voisi lähestyä häntä sadan jalan
päähänkään, ennenkuin minut otettaisiin kiinni; mutta _sinä_ olet vielä
turvattu. Kuule minua!" ja hänen äänensä tuli vakavaksi --- "kuule
minua! Tämä teko näyttää vaaralliselta, mutta se ei ole sitä. Minä olen
ollut Collot d'Herboisin ja Billaud Varennesin luona; he pitävät
huolta, ettei mitään tapahdu sille, joka iskee; kansa juoksee sinua
suojelemaan ja kansalliskokous tervehtää sinua pelastajaksi ja --."
"Seis mies! Kuinka uskallat minusta puhua samalla kuin salamurhasta?
Anna hälyytyskellon kaikua tuosta kirkontornista ja kutsua taisteluun
ihmisyyden puolesta tyrannia vastaan, niin minä en ole viimeinen
taistelukentällä, mutta vapaus ei ole vielä koskaan tunnustanut
salamurhaajaa puolustajakseen."
Oli jotain niin jaloa ja urheata Glyndonin äänessä ja käytöksessä hänen
näin puhuessaan, että Nicot heti vaikeni; hän näki arvostelleensa
Glyndonia väärin.
"Ei", sanoi Fillide nostaen kasvonsa käsistään, "ei, Glyndonilla on
viisaampi tuuma: hän jättää teidät sudet kaluamaan toisianne."
"Pako!" huudahti Nicot, "onko se mahdollista? Pako! kuinka? -- miten?
Koko Ranska on täynnä urkkijoita ja vahteja. Pako! Suokoon taivas, että
se olisi meille mahdollista!"
"Tahtoisitko sinäkin paeta pois siunatusta vallankumouksesta?"
"Tahtoisinko? Oi!" huudahti Nicot ja heittäytyi syleilemään Glyndonin
polvia, "oi, ota minutkin mukaasi turvaan! Minun elämäni on yhtä
kidutusta, joka hetki guillotiini ilkkuu minua. Minä tiedän, että
aikani on luettu, tiedän, että tyranni ainoastaan vartoo sopivaa hetkeä
kirjottaakseen minunkin nimeni listaansa, josta ei kukaan pääse pois.
Minä tiedän, että René Dumas, tuomari, joka ei koskaan armahda, on jo
edeltäpäin päättänyt minun kuolemantuomioni. Oi, Glyndon, vanhan
ystävyytemme nimessä -- yhteisen taiteemme nimessä -- uskollisen ja
hyvän englantilaisen sydämesi nimessä -- anna minun tulla mukaasi
pakoon!"
"Jos tahdot, niin olkoon menneeksi."
"Kiitos! -- koko ikäni tulen sinua kiittämään. Mutta kuinka olet
varustautunut -- passit, valepuku, ja --."
"Minä kerron. Sinä tunnet C----n, kansalliskokouksen jäsenen, hänellä
on valtaa ja hän on älykäs. '_Halveksikoot he minua, kunhan saan
syödäkseni_', sanoi hän, kun häntä syytettiin ahneudesta."
"Mitä hänestä sitten?"
"Tämä luja tasavaltalainen, jolla on monta ystävää 'komiteassa', on
hankkinut minulle tarpeelliset pakolaitokset: minä olen ostanut ne.
Rahalla kyllä voin sinullekin hankkia passin."
"Sinun rikkautesi siis eivät ole arvopapereissa?"
"Ei, minulla on kultaa meidän kaikkien tarpeeksi."
Ja sitten Glyndon kutsui Nicotin toiseen huoneeseen ja kertoi hänelle
lyhyesti mutta tarkasti koko tuuman ja mitkä puvut oli otettava päälle
passien mukaisesti ja lisäsi sitten: "Palkaksi siitä palveluksesta,
minkä teen sinulle, tee minulle yksi vastapalvelus, joka luullakseni on
sinulle mahdollinen. Sinä muistat Viola Pisanin?"
"Muistan kyllä -- ja sen rakastajan, jonka seurassa hän pakeni."
"Ja jonka _luota_ hän nyt on paossa."
"Niinkö? Minä käsitän. Saakeli! Sinäpä olet onnen suosikki, veli hyvä!"
"Vaiti, mies! Vaikka aina puhut veljeydestä ja hyveestä, et koskaan
usko yhteenkään veljelliseen tekoon tai yhteenkään hyväntahtoiseen
ajatukseen!"
Nicot puri huultansa ja vastasi äreästi: "Kokemus on suuri harhojen
poistaja. Se sillänsä! Mutta mitä minä voin sinun hyväksesi tehdä tämän
italialaisen suhteen?"
"Minä olen avustanut häntä tulemaan tähän ansojen ja lankeemusten
kaupunkiin. Minä en voi jättää häntä yksin, sillä ei viattomuus eikä
tuntemattomuus täällä ole mikään turva. Jos tässä teidän siunatussa
tasavallassanne joku hyvä kansalainen, joka ei ole 'epäilty', heittää
silmänsä johonkin naiseen, neitoon tai vaimoon, niin hänen vaan
tarvitsee sanoa: 'Ole minun, tai annan sinut ilmi!' Niinmuodoin Violan
täytyy myöskin päästä pakoon."
"Mikä on sen helpompaa? Passissa voi olla hänkin mainittuna."
"Mikä on helpompaa: Sano: mikä on vaikeampaa? Tuo Fillide -- jospa en
olisi häntä koskaan nähnyt! -- jospa en koskaan olisi antanut järkeni
aistimien vangiksi! Sivistymättömän, rajun ja hillittömän naisen lempi
alkaa taivaasta ja loppuu helvettiin! Hän on mustasukkainen kuin itse
Kostotar eikä tahdo kuullakaan naisseuralaisesta -- ja jos hän kerran
saa nähdä Violan kauneuden! -- minä vapisen sitä ajatellessakin. Hän
kykenee mihin tahansa intohimojensa raivossa."
"Ah, minä tiedän, mitä sellaiset naiset ovat. Minun vaimoni, Beatrice
Sacchini, jonka otin Napolista, kun en saanut tätä Violaa, hylkäsi
minut, kun rahani loppuivat, ja nyt hän tuomarin lemmittynä ajaa
vaunuissa kadulla minun ohitseni. Jospa minä saisin yhden päivän olla
Robespierre!"
"Lakkaa noista", huusi Glyndon kärsimättömästi, "ja asiaan! Mitä sinä
neuvoisit?"
"Jätä Fillidesi tänne."
"Että jättäisin hänet oman tietämättömyytensä varaan -- jättäisin hänet
suojattomaksi -- jättäisin hänet hurjuuden ja murhan saturnaalioihin?
Ei, minä olen jo kerran tehnyt vääryyden häntä kohtaan. Mutta tulkoon
mitä tahansa, minä en niin halpamaisesti jätä sitä, joka kaikessa
erhetyksessään uskoi kohtalonsa minun lempeni turviin."
"Sinä jätit hänet Marseilleen."
"Totta kyllä, mutta jätin hänet turvaan enkä silloin luullut hänen
rakkauttaan niin syväksi ja uskolliseksi. Annoin hänelle kultaa ja
ajattelin, että hän ottaisi surunsa keveästi, mutta sen perästä me
olemme yhdessä kokeneet vaaraa. Ja nytkö jättäisin hänet tähän vaaraan,
johon hän ei olisi lainkaan joutunut ilman minua -- ei se on
mahdotonta! Minulle johtuu tuuma mieleen. Etkö sinä voisi sanoa, että
sinulla on sisar tai sukulainen tai hyväntekijä, jonka tahdot pelastaa?
Emmekö voi -- kunnes olemme Ranskasta päässeet -- antaa Filliden uskoa,
että Viola on sinulle rakas, ja että minä ainoastaan sinun tähtesi
sallin hänen tulla meidän kanssamme?"
"Ahaa, hyvin keksitty -- todellakin!"
"Minä siis olen suostuvinani Filliden toivomuksiin, ja luovun
aikomuksestani, jota hän niin vastustaa, enkä tahdo ottaa kolmatta
mukaan hänen mustasukkaisuutensa tähden. Sinä taas rukoilet Fillideä
pyytämään minulta, että minä auttaisin --."
"Erästä naista (hän tietää, ettei minulla ole sisarta), joka on minua
auttanut hädässäni. Kyllä minä toimitan kaikki, älä pelkää. Vielä yksi
sana -- mitä on tullut tuosta Zanonista?"
"Älä puhu hänestä -- minä en tiedä."
"Vieläkö hän tätä tyttöä rakastaa?"
"Niin luulisin. Viola on hänen puolisonsa ja hänen lapsensa äiti ja
lapsikin on hänen mukanaan."
"Puoliso -- äiti! Zanoni rakastaa häntä! Ahaa! Mutta miksikä --."
"Ei mitään kysymyksiä enää. Minä menen valmistamaan Violaa pakoa
varten, sinä sillä aikaa palaat Filliden luo."
"Mutta Napolittaren osote? Minun tarvitsee tietää se, jos Fillide
sattuisi kysymään."
"Rue M -- T n:ro 27. Hyvästi!"
Glyndon sieppasi hattunsa ja kiiruhti pois.
Nicot jäi yksin ja näytti muutamia hetkiä ajatuksiinsa vaipuneelta.
"Oho", hän itsekseen mutisi, "enkö voi kääntää tämän kaiken omaksi
edukseni? Enkö voi kostaa sinulle, Zanoni, kuten niin usein olen
vannonut, vaimosi ja lapsesi kautta? Enkö voi ottaa haltuuni sinun
kultasi ja passisi ja Fillidesi, sinä kuumaverinen englantilainen, joka
tahtoisit minua nöyryyttää lahjoillasi ja olet minulle tarjonnut almuja
kuin kerjäläiselle? Ja Fillide, häntä minä lemmin, ja sinun kultaasi
minä vielä enemmän rakastan. Te nuket, minä vedän langoista!"
Hän astui hitaasti toiseen huoneeseen, missä Fillide vielä istui
synkästi miettien ja kyyneleet tummissa silmissään. Hän katsahti
kiihkeästi ylös oven avautuessa mutta kääntyi Nicotin luota
tyytymättömällä ilmeellä.
"Glyndon", sanoi maalari, vetäen tuolinsa Filliden luo, "on jättänyt
minut ilahuttamaan sinua yksinäisyydessäsi, kaunis italialainen. Hän ei
pelkää rumaa Nicotia -- ha! ha! -- mutta Nicot sinua kerran rakasti,
kun hänen kohtalonsa oli suopeampi. Vaan turha on puhua vanhoista
hullutuksista."
"Glyndon on siis lähtenyt pois. Minne? Ah, sinä katsot poispäin, sinä
hämmästyt, sinä et voi katsoa minua silmiin. Puhu! minä rukoilen, minä
käsken sinua, puhu!"
"Lapsi, mitä sinä pelkäät?"
"_Pelkään!_ niin -- pelkään kyllä!" sanoi italialainen ja hänen koko
ruumiinsa näytti vaipuvan kokoon.
Sitten hetken päästä hän pyyhkäsi pitkät hiuksensa pois silmiltä,
hypähti äkkiä pystyyn ja kulki huoneen poikki levottomasti. Viimein hän
pysähtyi Nicotin vastapäätä, pani kätensä tämän käsivarrelle, veti
häntä kaapin luo, jonka hän avasi, ja näytti yhdessä laatikossa kultaa
ja sanoi; "sinä olet köyhä -- sinä himoitset rahaa -- ota mitä tahdot,
mutta päästä minua epätiedosta! Kuka on tämä nainen, jonka luona
Glyndon käy? ja rakastaako hän sitä?"
Nicotin silmät säihkyivät ja hänen kätensä avautuivat ja sulkeutuivat
yhä uudestaan, kun hän tirkisti rahoihin. Mutta vastustaen haluaan hän
viimein vastasi teeskentelevän katkerasti: "Tahtoisitko sinä lahjoa
minua? -- silloin se ei voi tapahtua rahalla. Mutta mitä sitten jos
Glyndon toista lempisi? mitä jos hän sinut pettäisi? mitä jos hän sinun
mustasukkaisuuteesi väsyneenä aikoisi paeta ja jättää sinut tänne? --
tekisikö se tieto sinut onnelliseksi?"
"Tekisi!" huudahti Fillide tulisesti, "tekisi, sillä ihanaa olisi saada
vihata ja kostaa. Oi, sinä et tiedä, kuinka suloinen on viha sille,
joka kerran on rakastanut."
"Mutta vannotko sinä, että jos minä sinulle paljastan salaisuuden, sinä
et minua petä -- että sinä et niinkuin naiset yleensä lankee kyyneliin
ja moitteisiin, kun pettäjäsi palaa?"
"Kyyneliin -- moitteisiin! Kosto pukeutuu hymyilyyn!"
"Sinä olet ylpeä nainen!" sanoi Nicot miltei ihmetellen. "Yksi ehto
vielä: rakastajasi aikoo paeta uuden lemmittynsä kanssa ja jättää sinut
kohtalosi käsiin; jos minä tämän sinulle todistan ja annan sinun kostaa
kilpailijallesi, niin pakenetko sinä sitten minun kanssani? Minä
rakastan sinua! -- minä otan sinut vaimokseni!"
Filliden silmät iskivät tulta, hän katseli Nicotia sanomattomalla
inholla ja pysyi vaiti.
Nicot tunsi menneensä liian pitkälle. Hänen oma sydämensä ja yhteys
rikoksen kanssa oli opettanut häntä hyvin tuntemaan ihmisluonnon huonoa
puolta, ja hän päätti jättää tulevaisuuden asiaksi, mihin Filliden
intohimot yllytettyinä mahtaisivat häntä johtaa.
"Anna anteeksi", hän sanoi, "rakkauteni teki minut liian rohkeaksi.
Ainoastaan sääli sinua kaunista ja petettyä kohtaan voi minua johdattaa
pahaan ja saattaa minua paljastamaan sitä, jota olen pitänyt kuin
veljeäni. Voinko luottaa sinun valaasi, ettet mitään Glyndonille
ilmota?"
"Voit luottaa vihaani ja vuoristovereeni ja kärsimääni loukkaukseen."
"Olkoon, mene ottamaan hattusi ja nuttusi ja seuraa minua!"
Kun Fillide lähti huoneesta, kulkivat Nicotin silmät taas kultaan: sitä
oli paljon -- paljon enemmän kuin hän oli uskaltanut toivoakaan, ja kun
hän tutki laatikkoa, huomasi hän pakan kirjeitä, joissa oli Camille
Desmoulinsin tunnettu käsiala. Hän tarttui siihen ja avasi sen. Hänen
katseensa kirkastui, kun hän oli lukenut muutamia lauseita. "Tämä voisi
viedä viisikymmentä Glyndonia mestauslavalle!" hän mutisi ja pisti
käärön taskuunsa.
Oi taiteilija! oi ahdistettu! oi erehtyvä nero! Katso siinä kaksi
pahinta vihollista -- väärä ihanne, joka ei tiedä mitään Jumalasta, ja
väärä lempi, joka palaa aistimien turmeluksesta eikä ota Sielulta
vastaan valoa!