"Mikä minä olen, että minua syytetään? Vapauden orja,
vallankumouksen elävä marttyyri."
_Discours de Robespierre_, 8:s Thermidor.
Se vyöryy -- helvetinvirta, jonka ensimäistä puhkeemista tervehdittiin
tiehyeenä Elysiumin paratiisiin. Kuinka kukoistavia toiveita heräsi
kaunosieluissa, jotka nauttivat ruusuisen aamuruskon jalokivin
säkenöivää kastetta, kun Vapaus nousi tummasta valtamerestä ikälopun
Orjuuden sylistä -- niinkuin Aurora Titonin vuoteelta! Toiveet! -- te
olette nyt hedelmään kypsyneet ja se hedelmä on tuhkaa ja verta! Kaunis
Roland, kaunopuheinen Vergniaud, näkyjä näkevä Condorcet, jalosydäminen
Malesherbes! -- nerot, filosofit, valtiomiehet, isänmaanystävät -- te
uneksijat, katsokaa sitä tuhatvuotista valtakuntaa, jonka puolesta
taistelitte ja työtä teitte!
Minä herätän haamut! Saturnus on syönyt poikansa[70] ja elää yksin --
Moolok on hänen oikea nimensä.
Nyt on hirmuvalta hallitsemassa ja Robespierre on kuningas. Taistelu
käärmeen ja leijonan välillä on päättynyt: käärme on syönyt leijonan ja
sen vatsa on pullistunut; Danton on kaatunut ja Camille Desmoulins.
Danton on sanonut ennen kuolemaansa: "Pelkuri Robespierre -- minä yksin
voisin hänet pelastaa." Dantonin kuolemasta saakka näytti todella
tapetun jättiläisen veri himmentävän "Maksimilien lahjomattoman"
järjen, niinkuin se viimein heräävän kansalliskokouksen melussa
tukahutti hänen äänensä.[71] Jos tuon viimeisen uhrin jälkeen, joka
ehkä oli hänen turvallisuudelleen välttämätön, Robespierre olisi
julistanut Hirmuvallan loppuneeksi ja toiminut sen sääliväisyyden
mukaan, jota Danton oli alkanut saarnata, niin hän olisi voinut elää ja
kuolla hallitsijana. Mutta vankilat olivat edelleen tulvillaan --
mestauskirves jatkoi työtään, eikä Robespierre käsittänyt, että hänen
roskajoukkonsa oli jo kyllästynyt tappamiseen ja että suurin kiihotus,
minkä johtaja saattoi sille antaa, olisi nyt ollut palaus pirusta
ihmisiksi.
Me siirrymme erääseen huoneeseen kansalaisen -- puusepän -- Dupleixin
taloon heinäkuussa 1794, vaikka se vallankumouksellisten kalenterissa
oli Thermidor-kuu, Ainoan ja Jakamattoman Tasavallan toisena vuonna.
Vaikka huone oli pieni, oli se kalustettu mitä hienoimmin ja
huolellisimmin. Näkyi, että omistaja koetti välttää kaikkea alhaista ja
rumaa ja samalla kaikkea ylellistä ja nautintoon vivahtavaa.
Vanhanaikuiset nojatuolit, upeat oviverhot, seinään sovitetut suuret
peilit, rintakuvat ja pronssi-esineet jalustoilla, ja ikkunasopissa
pieniä kaappeja täynnä kauniisti sidottuja kirjoja, kaikki paikoillaan
ja järjestyksessä, kaikki miellyttävää ja kodikasta ja hienoa. Katsoja
olisi sanonut: "Tämä ihminen tahtoo näyttää teille: minä en ole rikas,
en ole kopeileva, en ole ylpeä ylimys, jolla on käytettävänään suuria
saleja ja pitkiä kaikuvia käytäviä. Mutta sitä suurempi on ansioni, jos
halveksin näitä mukavuuden ja ylpeyden liiallisuuksia, vaikka rakastan
kauneutta ja vaikka minulla on hyvä maku. Muut voivat olla
yksinkertaisia ja kunniallisia, sentähden että ovat niin karkeita; jos
minä, joka olen niin hienostunut, tyydyn yksinkertaisuuteen ja
kunniallisuuteen -- niin katselkaa ja ihmetelkää minua!"
Huoneen seinillä riippui paljon muotokuvia, mutta useimmat niistä
kuvasivat samoja kasvoja; jalustoilla oli paljon veistokuvia, mutta
useimmat niistä esittivät samaa päätä. Tässä pienessä huoneessa istui
itsekkäisyys ylimpänä ja piti taiteita peilinään. Suorana tuolissaan
suuren pöydän ääressä, joka oli täynnä kirjeitä, istui taulujen ja
veistokuvien malli, huoneen isäntä. Hän oli yksin, vaan istui kuitenkin
suoraselkäisenä, kankeana, täsmällisenä, ikäänkuin hän omassa
kodissaankaan ei olisi ollut huoleton. Hänen pukunsa oli sopusoinnussa
hänen asentonsa ja huoneen kanssa; sekin teeskenteli siroutta --
kaukana sekä ylimysten muotihulluuksista että _sansculottien_
likaisista ryysyistä. Hän oli hyvin friseerattu, ei hiuskarvaakaan
ollut epäjärjestyksessä, ei pienintä tahraakaan näkynyt sinisen takin
sileällä pinnalla, ei ryppyäkään lumivalkeilla liiveillä, joissa juovat
olivat neilikanpunaisia. Ensimäisellä katseella ei olisi noissa
kasvoissa huomannut muuta kuin että olivat rumanlaiset ja
sairaannäköiset. Toisella katseella olisi huomattu, että niissä oli
voimaa -- ja omaa omituisuutta. Vaikka otsa oli matala, näkyi siinä
kuitenkin jälkiä ajatuksesta ja älykkyydestä, mitä tavallisesti seuraa,
jos kulmakarvat ovat kaukana toisistaan; huulet olivat lujat ja
tiukasti yhteen puristetut, mutta silloin tällöin ne vavahtelivat ja
vääntyivät levottomasti. Silmät olivat synkät ja äreät, vaan
läpitunkevat ja täynnä keskitettyä tarmoa, mikä ei olisi ilmennyt
laihassa heikossa ruumiissa tai ihon vihreässä kalpeudessa, joka taas
kertoi sairaudesta ja huolista.
Tällainen oli Maximilien Robespierre, tällainen oli hänen asuntonsa
puusepän työhuoneen päällä. Täältä lähtivät määräykset, jotka
johtivat sotajoukkoja kunniakkaille urille ja sääsivät keinotekoisen
johdon rakentamista, joka veisi pois veren maapallon sotaisimman
kansan pääkaupungin kaduilta. Tällainen oli se mies, joka oli
kieltäytynyt tuomarivirasta (mikä aikaisemmin oli ollut hänen
kunnianhimoinen pyrintönsä), jottei hänen tarvitsisi loukata
ihmisrakkaita periaatteitaan allekirjottamalla ainoankaan
ihmisveljen kuolemantuomiota. Tällainen nyt oli neitseellisen viaton
kuolemanrangaistuksen vihollinen. Teurastajana, diktaattorina oli nyt
mies, joka oli niin puhdas ja ankara tavoissaan, niin lahjomattoman
rehellinen, niin vieras kaikille lemmen ja viinin houkutuksille. Jos
hän olisi kuollut viittä vuotta aikaisemmin, olisi hän jäänyt malliksi
järkeville perheenisille ja arvokkaille kansalaisille, esimerkiksi
nuorisolle. Tällainen oli se mies, jolla ei näyttänyt olevan mitään
pahetta, kunnes olosuhteiden voima toi esiin ne kaksi, jotka
tavallisesti piilevät syvimmällä ihmissydämessä -- pelkuruuden ja
kateuden. Jompikumpi näistä oli vaikuttimena kaikkiin niihin murhiin,
jotka tämä hirviö toimeenpani. Hänen pelkuruutensa oli eriskummainen,
sillä siihen liittyi häikäilemätön ja päättäväinen _tahdonvoima_ --
rautainen tahto, jota itse Napoleon kunnioitti, ja kuitenkin hermot
olivat kuin haavanlehdet. Älyllisesti hän oli sankari -- ruumiillisesti
pelkuri. Kun pieninkin vaara uhkasi hänen persoonaansa, lyyhistyi hän
kokoon, mutta tahto syöksi kohta vaaran aiheuttajan mestauspaikalle.
Siinä hän nyt istui, suorana kuin seiväs -- laihat sormet
kouristuksissa -- synkät silmät ilmaan tuijottavina -- niiden
valkuaiset keltaisina turmeltuneen veren panemilla juovilla -- korvat
sananmukaisesti liikkuen edestakaisin niinkuin eläimen korvat, jokaista
ääntä havaitsemaan, mutta ruumiinasento oli ylväs ja hillitty ja
jokainen hiuskarva asianmukaisella paikallaan.
"Niin, niin", hän mutisi itsekseen, "minä kuulen heidän äänensä, hyvät
jakobinit ovat rappusissa asemillaan. Ikävä, että he' niin kiroilevat.
Minä olen toimittanut lain kiroilemista vastaan -- köyhän ja
hyveellisen kansan tavat täytyy olla säädylliset. Kun kaikki muu on
turvallista, niin yksi tai toinen varottava esimerkki noiden hyvien
jakobinien joukosta tekisi tehtävänsä. Uskolliset raukat, kuinka he
rakastavat minua! Hm! -- mikä kirous se oli taas! -- heidän ei pitäisi
kirota niin äänekkäästi -- ja vielä näissä rappusissa. Se vähentää
minun arvoani. Kah, askeleita!"
Yksinpuhuja vilkaisi vastapäiseen peiliin ja otti käteensä kirjan; hän
näytti syventyneen sitä lukemaan, kun pitkä mies, ryhmysauva kädessään
ja vyö täynnä pistooleita, avasi oven ja ilmotti kaksi tulijaa. Toinen
näistä oli nuori mies, jonka sanottiin persoonaltaan muistuttavan
Robespierreä mutta jolla kasvoissaan oli paljon lujempi ja päättävämpi
ilme. Hän astui ensimäisenä sisään ja katsahtaen Robespierren kädessä
olevaan kirjaan huudahti:
"Mitä! Rousseaun _Héloise?_ Rakkauskertomus!"
"Rakas Payan, ei sen rakkaus vaan filosofia minua viehättää. Mitä
jaloja ajatuksia -- mikä hyveen tuoksu! Jos Jean Jacques vaan olisi
elänyt tätä päivää nähdäkseen!"
Sillävälin kun diktaattori näin puhui mielikirjailijastaan, jota hän
puheissaan kovasti koki jäljitellä, oli seuraava tulija rullatuolissa
liukunut sisään. Tämäkin mies oli ihmisten "parhaimmassa iässä" nim.
noin 38 vuotias, mutta hän oli jaloistaan kuollut. Vaikka hän oli
raajarikko, halvaantunut, epämuotoinen, oli hän kuitenkin, niinkuin
aika pian tulisi osottamaan -- Herkules rikoksissa. Mutta hänen
huulillaan oli mitä suloisin ja inhimillisin hymyily ja kasvoissa
melkein enkelimäinen kauneus.[72] Hänen erinomaisen hyväntahtoinen
ilmeensä ja kärsivä mutta iloinen alistuvaisuutensa vaikutti kaikkien
sydämeen, jotka ensimäisen kerran hänet näkivät. Mitä hellimmällä,
hopeisella, huilumaisella äänellä kansalainen Couthon tervehti Jean
Jacquesin ihailijaa.
"Ei -- älä sano, ettei sinua viehätä _rakkaus_, sillä tuohan on juuri
rakkautta, eikä miehen alhainen ja aistillinen kiintymys naiseen. Ei
vaan jalo rakkaus koko ihmiskuntaa kohtaan, kaikkea eläväistä kohtaan!"
Ja kansalainen Couthon kumartuen alas hyväili pientä sylikoiraa,
jota hän lakkaamatta kantoi povellaan, vieläpä kansalaiskokouksessakin,
jonkinlaisena venttiilinä ylen tunteellisen sydämensä
hellyydenpurkauksille.[73]
"Niin, kaikkea eläväistä kohtaan", toisti Robespierre hellämielisesti.
"Hyvä Couthon -- Couthon raukka! Ah, ihmisten pahuutta! kuinka väärin
meitä arvostellaan. Kun meitä parjataan kumppaniemme tappajiksi! Voi,
sepä oikein sydäntä pistelee! Olla kauhuksi maamme vihollisille on
_jaloa_, mutta olla kauhuksi hyville, isänmaallisille, niille, joita
rakastaa ja kunnioittaa -- se on ihmiselle kauheinta kärsimystä,
ainakin herkkätuntoiselle ja hyväluontoiselle".[74]
"Kuinka minä rakastan kuulla hänen puhuvan!" huudahti Couthon.
"Hm!" sanoi Payan hieman kärsimättömästi. "Mutta nyt asioihin!"
"Ah, asioihin!" sanoi Robespierre veristyneissä silmissään
pahaenteinen katse.
"Aika on tullut", sanoi Payan, "että tasavallan turvallisuus vaatii
sen voimien täydellistä keskittämistä. Nuo ulvojat Yhteishyvän
Valiokunnassa voivat ainoastaan hävittää vaan ei rakentaa. He vihasivat
sinua, Maximilien, siitä hetkestä asti, kun yritit anarkian sijalle
panemaan valtiolaitokset. Kuinka he pilkkaavat sitä juhlaa, missä
julistettiin, että Ranska tunnustaa Korkeimman Olennon: he eivät
tahtoisi, että olisi mitään hallitsijaa, ei taivaassakaan! Sinun selvä
ja tarmokas järkesi näki, että vanhan maailman mentyä haaksirikkoon oli
välttämätöntä luoda uusi. Ensimäinen askel rakentamista kohti on
hävittäjien tappaminen. Sillä välin kuin me neuvottelemme, toimivat
vihollisemme. Parempi on tänä yönä jo hyökätä niiden asemiesten
kimppuun, jotka heitä vartioivat, kuin astua niitä pataljoonia vastaan,
joita he voivat huomiseksi nostattaa."
"Ei", sanoi Robespierre, jota pelotti Payanin päättäväisyys, "minulla
on parempi ja turvallisempi tuuma. Nyt on kuudes päivä Thermidoria ja
10:ntenä koko kansalliskokous menee decadaire-juhlaan. Alhaiso silloin
kokoontuu ja kanuunamiehet, Henriotin joukot, sotakoulun nuoret
oppilaat sekottuvat kansan joukkoon. Helppo silloin on siepata
kavaltajat, jotka me käskyläisillemme näytämme. Samana päivänä myöskin
Fouquier ja Dumas ovat liikkeellä, ja riittävä luku epäiltyjä
terveellisen kammon ylläpitämiseksi tulee kuolemaan. Kymmenes päivä
tulee olemaan suuri toiminnan päivä. Payan, oletko valmistanut
luettelon näistä rikollisista?"
"Tässä on", vastasi Payan lakoonisesti, ojentaen paperin.
Robespierre luki sen nopeasti. "Collot d'Herbois -- hyvä! Barrère --
niin, hänhän sanoi 'iskekäämme! kuolleet eivät enää palaa'. Vadier,
villi leikinlaskija -- hyvä -- hyvä! Vadier 'vuoren' miehistä. Hän on
kutsunut minua 'Mahometiksi.' Solvaaja, häpäisijä!"
"Mahomet tulee vuoren luo",[75] sanoi Couthon hopeisella äänellään,
silittäen koiraansa.
"Mutta mitä tämä? Minä en näe Tallienin nimeä. Tallien! -- minä vihaan
sitä miestä, nimittäin --" sanoi Robespierre, oikaisten sanojaan sillä
ulkokultaisuudella tai itsepetoksella, joka oli niin tavallista tämän
korupuhujan neuvostossa, silloinkin kun he olivat yksikseen, "nimittäin
hyve ja isänmaa vihaa häntä! Ei ole ketään koko kansalliskokouksessa,
joka minussa herättäisi samaa kauhua kuin Tallien. Couthon, minä näen
tuhannen Dantoneja siinä, missä Tallien istuu."
"Tallienilla on ainoa pää, joka kuuluu tähän epämuotoiseen ruumiiseen",
sanoi Payan, jonka julmaan rikollisuuteen samoinkuin St. Justin
yhdistyi tavallista suurempi lahjakkuus. "Eikö olisi parempi voittaa
pää meidän puolelle -- ostaa hänet ajaksi ja ottaa käytettäväksi? Hän
ehkä vihaa _sinua_ mutta hän rakastaa _rahaa_."
"Ei", sanoi Robespierre kirjottaen paperille Jean Lambert Tallienin
nimen hitaasti ja piirtäen joka kirjaimen ankaran täsmällisesti, "se
yksi pää on _minulle välttämätön!"[76]
"Minulla olisi tässä pieni lista", sanoi Couthon makeasti, "_sangen
pieni_ lista, Te olette pidelleet vuorta,[77] on tarpeellista merkitä
muutamia esimerkkejä tasangoiltakin. Nuo maltilliset taipuvat
kuin korret tuulen tieltä. He kääntyivät eilen meitä vastaan
kansalliskonventissa. Pieni pelotus oikaisee ne tuuliviirit. Mies
raukat! Minä en heille mitään pahaa tahtoisi, minä itken heidän
puolestaan. Mutta ennen kaikkea rakas isänmaa!"
Robespierren raateleva katse ahmi sen listan, jonka tunteellinen
Couthon hänelle tarjosi. "Ah, nämä ovat hyvin valitut, ei niin
huomattuja miehiä, että niitä kaivattaisiin -- se onkin paras
politiikka sen puolueen jäännöksiä kohtaan, -- muutamia muukalaisia
myöskin, no niin, niillä ei ole omaisia Parisissa. Vaimot ja vanhemmat
alkavat meitä syyttää. Heidän valituksensa saattavat guillotiinin
pahaan huutoon!"
"Couthon on oikeassa", sanoi Payan, "_minun_ listani sisältää
sellaisia, joita on turvallisempi joukottain siepata kiinni, kun kansa
on kokoontunut juhlaan. _Hänen_ listaansa on valittu sellaisia, joita
hyvällä turvallisuudella voimme jättää lain käsiin. Eikö allekirjoteta
sitä kohta?"
"Se _on_ allekirjoitettu", sanoi Robespierre, pannen kynän paikoilleen
kirjotusneuvoille. "Nyt mennään tärkeämpiin asioihin. Näiden kuolema ei
herätä kiihtymystä, mutta Collot d'Herbois, Bourdon de l'Oise,
Tallien", -- viimeistä nimeä lausuessa Robespierre veti henkeä -- "he
ovat puolueittensa päitä. Tämä koskee elämää tai kuolemaa meille
niinkuin heille."
"Heidän päänsä ovat astinlautoja sinun valtaistuimellesi", sanoi Payan
puoleksi kuiskaten. "Ei ole mitään vaaraa, jos olemme rohkeita.
Tuomarit, valamiehet, kaikki ovat sinun valitsemiasi. Sinä pidät
yhdessä kädessäsi sotajoukon, toisessa lain. Sinun sanasi hallitse
kansaa --."
"Hyveellistä kansa raukkaa", mutisi Robespierre.
"Ja vaikka", jatkoi Payan, "vaikka meidän aikeemme juhlassa ei
onnistuisikaan, niin meidän ei pidä pelästyä vaan käyttää niitä
keinoja, jotka meillä vielä on. Ajattele! Henriot, parisilaisen
armeijan päällikkö, tarjoo joukkoja vangitsemista varten,
jakobini-klubin takana on hyväksyvä yleisö, Dumas tuomareineen on
säälimätön eikä laske yhtään käsistään. Meidän täytyy olla rohkeat!"
"Ja me olemme rohkeat", huudahti Robespierre äkkinäisellä innolla
ja iski nyrkkinsä pöytään noustessaan rinta kohollaan, niinkuin
käärme, joka aikoo iskeä. "Kun näen niitä lukuisia paheita, joita
vallankumouksen virta on sekottanut kansalaishyveisiin, vapisen siitä,
että me jälkimaailman silmissä tulisimme tahratuiksi näiden
turmeltuneiden miesten epäpuhtaasta läheisyydestä, näiden, jotka
heittäytyvät Ihmiskunnan vilpittömien puolustajien joukkoon. Mitä! --
he aikovat jakaa maan niinkuin sotasaaliin. Minä kiitän heitä siitä,
että vihaavat kaikkea, mikä on hyveellistä ja arvokasta. Nämä miehet"
-- ja hän puristi Payanin luetteloa kädessään, "nämä -- eikä me -- ovat
vetäneet rajaviivan itsensä ja Ranskan rakastajien välille."
"Totta on, meidän täytyy hallita yksin!" mutisi Payan, "toisin sanoen,
valtio tarvitsee yhtenäistä tahtoa", sillä vahvalla käytännöllisellä
järjellään hän veti viimeiset johtopäätökset sanoja latelevan
kumppaninsa lauseista.
"Minä menen nyt kansalliskokoukseen", jatkoi Robespierre, "olen ollut
sieltä poissa liian kauan -- ettei näyttäisi siltä kuin liiaksi
pelkäisin sitä tasavaltaa, jonka itse olen luonut. Pois sellaiset
epäilykset! minä valmistan kansaa! Minä masennan kavaltajat yhdellä
silmäyksellä."
Hän puhui pelottomalla varmuudella niinkuin puhuja, joka ei koskaan ole
joutunut tappiolle -- hän puhui sillä siveellisellä voimalla, joka on
sotilaalla kanuunansa ääressä. Sillä hetkellä hänet keskeytettiin,
tuotiin kirje, hän avasi sen, ja hänen kasvonsa muuttuivat, hän vapisi
joka jäsenestä. Se oli yksi niitä nimettömiä kirjeitä, joilla
eloonjääneet vihassaan ja kostossaan kiduttivat tappajaa.
"Sinä olet uhrattu", kuului kirje, "Ranskan parhaalla verellä. Lue
kuolemantuomiosi tässä! Minä odotan sitä hetkeä, jolloin kansa on
jättävä sinut tuomarille. Jos minun toivoni pettää -- jos se viipyy
liian kauan, niin kuuntele, lue! Tämä käsi, jota silmäsi turhaan etsii
löytääksensä, on pistävä sydämesi puhki. Minä näen sinut joka päivä --
olen sinun kanssasi joka päivä. Joka hetki käteni nousee rintaasi
vastaan. Kirottu! elä vielä vähän, vaikka vain muutamia kurjia päiviä
-- elä minua ajatellen, nuku minusta uneksien! Pelkosi ja ajatuksesi
minusta ovat tuomiosi edelläkävijöitä. Hyvästi, tänäkin päivänä minä
lähden nauttimaan sinun pelostasi!"[78]
"Teidän luettelonne eivät ole täynnä vielä!" sanoi tyranni ontolla
äänellä samalla kun paperi putosi hänen vapisevasta kädestään. "Antakaa
tänne -- antakaa minulle! Ajatelkaa vielä -- ajatelkaa vielä! Barrère on
oikeassa -- ihan oikeassa! Iskekäämme! Ainoastaan kuolleet eivät enää
palaa!"