"Mitä? _Sinäkö_ minut hylkäät! Minne menet? Ei, viivy, viivy!"
La Harpe, _Le Comte de Warwick_, Act. III, 5.
Violan kirje Zanonille.
"Tähän on siis tultu -- minä olen ensimäinen eroomaan! Minä uskoton
jätän sinulle hyvästi ainiaaksi. Kun silmäsi sattuvat tähän kirjeeseen,
niin pidä minua kuin kuolleena. Sillä sinulta, joka olit ja vielä olet
elämäni -- sinulta minä olen kadonnut! Oi lemmitty! Oi puoliso! Oi
ainiaan rakastettu ja kunnioitettu! Jos koskaan olet rakastanut minua,
jos vielä voit sääliä, älä koeta seurata askeleita, jotka sinua
pakenevat. Jos taikasi voivat minut keksiä ja seurata jälkiäni, niin
säästä minua -- säästä lastasi! Zanoni, minä tahdon kasvattaa sitä
rakastamaan sinua, kutsumaan sinua isäkseen! Zanoni, sen nuoret huulet
tulevat rukoilemaan sinun puolestasi! Ah, säästä lastasi, sillä lapset
ovat maan pyhiä ja heidän esirukouksensa kuuluu korkeuteen. Sanonko
sinulle, miksikä eroon? En, sinä viisas ja kauhistuttava, sinä voit
itsekin arvata, mitä käsi vapisee kertomasta. Vaikka minä pakenen sinun
valtaasi -- lapsi sylissäni -- niin kuitenkin minulle on lohdutukseksi
ajatella, että sinä kykenet sydämeni ajatukset lukemaan. Sinä tiedät,
että uskollinen äiti sinulle kirjottaa eikä uskoton vaimo. Eikö sinun
tieteesi ole syntinen, Zanoni? Synnistä täytyy tulla surua, ja suloista
-- ah, kuinka suloista, olisi olla sinun lohduttajasi! Mutta lapsi,
pienokainen, sielu, joka minua kaipaa turvakseen! Noita, minä sinulta
riistän tämän sielun! Anna anteeksi, anna anteeksi, jos sanoillani teen
sinulle vääryyttä. Katso, minä lankeen polvilleni, kirjottaakseni
loput.
"Miksen koskaan kauhistunut sinun salaperäistä tietoasi? -- miksi
ylimaallisen elämäsi ihmeisyys ainoastaan lumosi minua suloisella
kammollaan? Sentähden että jos olit noita tai langennut enkeli, niin ei
ollut siitä vaaraa muille kuin itselleni: eikä minullekaan, sillä
rakkauteni oli taivaallisin osa itsestäni. Ja kun en mitään muuta
tiennyt kuin miten paljon sinua rakastin, karkotti tietämättömyyteni
silmistäni kaikki kuvat, jotka eivät olleet yhtä kirkkaat ja loistavat
kuin sinun kasvosi. Mutta nyt on tässä toinen ihminen. Katso, miksi se
minua noin silmillänsä tarkastaa -- miksi sen uneton katse on niin
vakava ja soimaava? Ovatko sinun taikasi jo ottaneet sen haltuunsa?
Oletko sinä, julmuri, merkinnyt sen sanoin lausumattoman tieteesi
hirmuja varten? Älä tee minua hulluksi -- älä tee minua hulluksi --
peräytä manauksesi!
"Kuule -- airot kuuluvat! Ne lähestyvät -- ne tulevat viemään minut
täältä pois! Katson ympärilleni ja olen näkevinäni sinut kaikkialla.
Sinä puhut minulle joka varjosta, joka tähdestä. Tuossa ikkunan luona
huulesi ovat minun huuliani painaneet -- tuossa kynnyksellä sinä
katsoit taaksesi ja hymyilit luottavasti minulle! Zanoni -- puoliso --
minä tahdon jäädä! En voi sinusta erota! Ei, ei! Minä menen siihen
huoneeseen, missä sinun armas äänesi, sinun vieno soittosi, vaiensi
synnytyksen tuskat! -- huoneeseen, missä kauhean pimeyden jälkeen se
ensimäiseksi kuiskasi korvaani: 'Viola, sinä olet äiti!' Äiti! -- -- --
niin, minä nousen polviltani, minä _olen_ äiti! He tulevat. Minä olen
luja, jää hyvästi!"
Niin! noin äkkiä, noin julmasti, joko sokean ja mielettömän taikauskon
houreissa tai vakaumuksessa, joka syntyy velvollisuudentunnosta, se
olento, jonka puolesta Zanoni oli uhrannut niin paljon kunniastaan ja
vallastaan, hylkäsi hänet. Mutta tämä hylkääminen, jota hän ei koskaan
ollut odottanut tai aavistanut, on alituisesti niiden kohtalona, jotka
tahtovat järkensä nostaa maan _toiselle puolelle_ ja kuitenkin sen
_sisällä_ säilyttää sydämen. Tietämättömyys tulee ainiaan pakenemaan
tietoa. Mutta ei koskaan ihmissydän jalommalla ja puhtaammalla
uhrautuvaisuudella itsensä yhdistänyt toisen sydämeen, kuin tämä
kieltäytyvä vaimo nyt hylkäsi poissaolevan. Sillä oikein hän sanoi,
ettei uskottomana vaimona vaan uskollisena äitinä hän nyt pakeni pois
kaikesta, johon hänen mainen onnensa oli keskittynyt. Niin kauan kuin
intohimo ja kiihtymys, joka teon sai aikaan, vielä elähytti häntä
väärällä kuumeellaan, painoi hän lastaan rintaansa vastaan ja oli
lohdullisella mielellä -- alistuen kohtaloonsa. Mutta mikä katkera
epäilys käytöksen oikeudesta, mikä jäätävä katumuksen tuska täyttikään
hänen sydämensä, kun he muutamiksi hetkiksi levähtivät matkalla
Livornoon ja hän kuuli mukana olevan naisen rukoilevan apua päästäkseen
puolisonsa rinnalle ja voimaa saadakseen olla osallisena niissä
vaaroissa, jotka miestänsä siellä uhkasivat! Surkea vastakohta oli
Violan oma karkaaminen. Hän vaipui oman sydämensä pimeyteen -- eikä
mikään ääni sisältä häntä silloin lohduttanut.