"Maisen elämän raskas unennäkö vaipuu ja vaipuu ja vaipua."
_Das Ideal und das Leben_.
Viola seisoi huoneessa ja katseli ympärilleen. Ei näkynyt mitään
merkkejä, joista inkvisiittori olisi voinut keksiä mustan tieteen
harjottajan. Ei mitään pulloja tai sulatusuuneja, ei mitään
pronssihelaisia kirjoja, ei pääkalloja eikä salakirjaimilla täytettyjä
liuskoja eikä ristiinpantuja luita. Rauhallisesti kuutamo virtasi
autioon huoneeseen ja valaisi sen valkeita paljaita seiniä. Muutamia
kuihtuneita kukkaiskimppuja, muutamia pronssiastioita huolimattomasti
pantuina puuhyllylle -- siinä kaikki, mitä utelias silmä näki
poissaolevan omistajan harrastuksista. Magia, jos sitä oli, asui
tietäjässä ja ainekset olivat ainoastaan tavallista pronssia ja
kasveja. Niin ovat aina neron -- tähtientavottajan -- työt ja ihmeet!
Sanat ovat kaikkein ihmisten yhteistä omaisuutta, mutta sanoista luo
nero kuolemattomia teoksia, rakentaen temppeleitä, jotka elävät
kauemmin kuin pyramidit, ja itse papyruslehti tulee Shinariksi, jonka
ylpeitä torneja vastaan aikojen vedenpaisumus turhaan kuohuilee!
Mutta eikö se henkilö, joka tästä hiljaisuudesta loihti esiin ihmeitä,
ollut jättänyt jälkeensä mitään lumousvoimaa?
Siltä ainakin tuntui, sillä Viola siellä seisoessaan alkoi tajuta,
kuinka sisällään tapahtui joku salaperäinen muutos. Hänen verensä
jähmettyi nopeasti ja suonissa syntyi suloinen raukeus. Hän tunsi kuin
jäsenistään olisivat siteet irtautuneet ja pilvi toisensa jälkeen
väistynyt silmien edestä. Kaikki hämmentyneet ajatukset, jotka hänen
horroksessaan olivat liikkuneet, keskittyivät nyt yhteen ainoaan
kiihkeään haluun -- saada nähdä poissaoleva -- saada olla hänen
kanssaan. Ne monaadit,[67] jotka muodostavat ilman avaruuden, tuntuivat
olevan täynnä henkistä vetovoimaa -- ne tuntuivat tulevan välittäjäksi,
jonka kautta Violan henki saattoi irtautua maisesta lihastaan ja
seurustella sen hengen kanssa, johon hänen sanaton halunsa veti häntä.
Häntä valtasi raukeus, hän astui horjuen eteenpäin hyllylle, missä
astiat ja kukat olivat, ja alas kumartuessaan hän yhdessä astiassa näki
pienen pronssipullon. Koneellisesti ja ikäänkuin tahtomattaan hänen
kätensä tarttui pulloon, hän aukaisi sen ja siitä kuohahti ylös
nopeasti haihtuva aines, joka levitti huoneeseen ihanaa tuoksua. Viola
hengitti sen huumaavaa hajua, hän kasteli ohimoitaan nesteellä ja äkkiä
hän tunsi raukeuden menneen -- hän tunsi kohoutuvansa ilmaan,
liitelevänsä, lentävänsä linnun siivillä.
Huone katosi hänen silmistään -- pois -- pois -- yli maitten ja merten
ja ilman avaruuksien mahtavan kaipauksen siivillä lentää vankeudestaan
päässyt sielu.
Eräällä tasolla (stratum), joka ei ollut tätä maailmaa, seisoivat
maailmassasyntyneiden Tiedonpoikien haahmot; sikiävässä maailmassa --
karkeassa, värittömässä, ohuessa aineessa, yhdessä niistä
"tähtisumuista", joita tuhattuhansien tähtikuntien auringot levittävät
kiertäessään ympäri Luojan istuimen,[68] ja jotka vuorostaan itse
tulevat uusiksi sopusuhtaisiksi ja ihaniksi maailmoiksi -- planetoiksi
ja auringoiksi, jotka taas aina ja alati tulevat lisäämään loistavaa
sukuansa ja olemaan vielä syntymättömien planettojen ja aurinkojen
synnyttäjiä.
Siellä, sikiävän maailman äärettömässä autiudessa, josta
satojentuhansien vuosien jälkeen vasta voi syntyä valmis maailma --
siellä Viola näki Zanonin, eli pikemmin hänen kaltaisuutensa, hänen
kuvansa, hänen lemurinsa,[69] -- sillä ei se ollut hänen inhimillinen
ja ruumiillinen muotonsa -- ikäänkuin hänenkin järkiluontonsa niinkuin
Violan olisi saviasunnostaan poistunut. Ja niinkuin aurinko
kiertäessään ympäri ja loistoaan levittäessään on kaukaisuuteen luonut
itsestään tuon utumaisen kuvan, niin mainen olio, loistavamman ja
kestävämmän olemuspuolensa toiminnalla oli luonut oman kaltaisuutensa
tähän uuteen syntymättömään taivaankappaleeseen. Tuossa seisoi sen
sivulla haamu -- haamu-Mejnour. Jättiläismuotoisessa sekaso'assa --
kaaoksessa -- yltympäri raivosivat ja taistelivat syntyvät elementit --
vesi ja tuli, pimeys ja valo keskenään, höyry ja pilvet jähmettyivät
vuoriksi ja Elämän Henki liikkui tasaisena loistona kaiken yli!
Mitä enemmän uneksiva Viola katseli ja värisi, näki hän, että nuo kaksi
ihmishaamua eivät olleet yksin. Hämäriä hirviöitä, joita ainoastaan
tämä sekasoka saattoi synnyttää, ensimäinen mateleva jättiläismäinen
rotu ryömi synnytystuskissa olevan maailman varhaisimmilla tasoilla,
kiemuroi mutaisessa aineessa tai liiteli sakeissa meteorihöyryissä.
Mutta näistä molemmat etsijät eivät näyttäneet välittävän: heidän
katseensa oli tarkkaavaisena kiintynyt johonkin esineeseen
kaukaisuudessa. Hengen silmillä Viola seurasi heidän katsettaan, ja
kauhulla, jota suurempaa ei sekasorto hirveine asukkaineen voinut
synnyttää, näki hän kuin varjokuvana sen huoneen, jossa hänen oma
ruumiinsa vielä viipyi, hän näki valkeat seinät, kuutamon lattialla,
ikkunan avoimena ja Venetsian katot ja kirkontornit häämöttävän yli
alhaalla huokaavan meren -- ja siinä huoneessa oli hänen itsensä
aavemainen kuva! Tämä kaksinkertainen haamu -- hän itse toisena haamuna
tässä -- katsellen haamu-minäänsä -- se herätti sellaista kauhua, jota
eivät sanat voi kertoa eikä pisinkään elämä peittää unohdukseen.
Samassa näki Viola oman kuvansa hitaasti nousevan, äänettömin askelin
lähtevän huoneesta -- kulkevan läpi käytävän -- polvistuvan kehdon
ääreen. Taivasten taivas! hän näkee lapsensa ja sillä on yhä sama
lapsellinen kauneus ja samat valvovat, vaiteliaat silmät. Mutta kehdon
vieressä kyyköttää huntuinen varjo-olento -- sitä kamalampi ja
aavemaisempi, koska se on ikäänkuin aineeton ja ulkopiirteitä vailla.
Huoneen seinät näyttävät avautuvan teatterinäyttämölle. Synkkä
vankilaluola -- katuja pitkin kulkee varjomaisia joukkoja -- viha ja
ilkeys ja pirullisuus kalmakkaissa kasvoissa -- mestauspaikka --
murhalaitos -- ihmislihan teurastuspaikka -- hän itse -- lapsensa --
kaikki, kaikki, nopeina varjokuvina, ajaen takaa toisiaan. Äkkiä
kääntyi haamu-Zanoni, näytti huomaavan Violan -- hänen toisen minänsä.
Se syöksyi häntä kohti -- hänen henkensä ei voinut enempää kestää. Hän
kiljahti, hän heräsi. Ja todella hän huomasi lähteneensä onnettomasta
huoneesta, hänen edessään oli kehto -- lapsi -- kaikki niinkuin
horroksessa oli näkynyt, ja ilmaan haihtuen oli siinä se musta muodoton
hirviökin.
"Lapseni, lapseni, äitisi tulee vielä pelastamaan sinut!"