"Tulevaisuuden minulle annoit. Vaan nykyhetken riistit."
_Kassandra_.
"Mejnour, katso työtäsi! Pois turha ja mitätön viisautemme! pois meidän
tuhatvuotinen ikämme ja oppimme! Pelastaakseni hänet vaarasta, minä
lähdin hänen luotaan ja nyt vaara on häneen kyntensä iskenyt!"
"Älä moiti viisauttasi vaan intohimojasi! Ole kaipaamatta naisen
rakkautta! Se on turha. Katso tämä on välttämätön kirous kaikille
niille, jotka tahtovat yhdistää alhaisen korkeaan; luontosi käsitetään
väärin, uhrauksiasi ei tajuta. Alhainen epäilee suurta ihmistä
henkienmanaajaksi tai paholaiseksi. Titaani, voitko sinä todellakin
itkeä?"
"Minä tiedän sen nyt -- minä näen sen kaiken! Hänen henkensä siis
seisoi meidän vieressämme ja katosi minun käsistäni ilmaan! Oi äidin
vahva himo ja luonnon mahti, se paljastaa kaikki meidän salaisuutemme,
se tunkee läpi avaruuden ja kulkee yli maailmoiden. Mejnour, eikö piile
suunnaton tieto rakastavan sydämen tietämättömyydessä?"
"Sydämen!" vastasi mystikko kylmästi, "ah, viisituhatta vuotta olen
tutkinut luomakunnan salaisuuksia, mutta vieläkään en ole keksinyt
kaikkia ihmeitä yksinkertaisimman talonpojan sydämessä."
"Kuitenkaan meidän juhlalliset toimituksemme eivät meitä pettäneet;
ennustavat haamut, kammottavan mustat ja verestä punaiset, kertoivat,
että vankeudessa ja viikatemiehen edessäkin minä -- _minä_ voisin
pelastaa heidät molemmat!"
"Mutta siten että sinun itsesi täytyy tehdä joku aavistamaton ja
tuhoisa uhraus."
"Itseni, sanot. Jäinen viisas, rakkaudessa ei ole mitään _itseä_. Minä
menen. Niin, menen yksin, en kaipaa sinua. En tarvitse nyt muita
oppaita kuin rakkauden inhimillistä vaistoa. Ei mikään luola ole niin
pimeä, ei yksinäisyys niin autio, että se hänet peittäisi. Vaikka
taitoni minulta uupuisi -- vaikka tähdet eivät tottelisi -- vaikka
avaruus loistavine tuhatlukuisine olentoineen taas olisi minulle vain
sininen taivaanlaki -- niin minä palaan rakkauden, nuoruuden ja toivon
luo. Eikö niille ole aina koittanut voitonriemu ja pelastus?"