"Mihinkä harhaan sielusi antautuukaan?"
La Harpe, _Le Comte de Warwick_, Act. IV, 4.
Ah, Zanoni, pyrkijä tumma ja kirkas! Luulitko todella, että side
aikakautisen eläjän ja päiväntyttären välillä voisi jäädä pysyväksi?
Etkö nähnyt että ennen vihkimyksen tulikoetta ei sinun viisautesi ja
hänen lempensä voineet olla toistensa tasalla? Oletko poissa nyt
etsimässä pyhien salaisuuksien joukosta turvakeinoa lapselle ja äidille
ja unohdatko, että haamu, joka sinua auttoi, nyt hallitsee omia
lahjojaan -- niiden elämää, jotka se salli sinun haudasta pelastaa?
Etkö tiedä, että pelko ja epäluottamus, kylvettyinä rakastavaan
sydämeen, kasvavat metsäksi, joka peittää taivaan tähdet? Mies tumma ja
kirkas! Vihaiset silmät väijyvät äidin ja lapsen vieressä!
Koko sen päivän Violaa kiusasivat tuhannet aatokset ja pelotukset,
jotka pakenivat, kun hän niitä tarkasteli, mutta palasivat sitä
synkempänä. Hän muisti, kuinka hänen koko lapsuutensa oli ollut täynnä
kummallisia aavistuksia siitä, että hän oli määrätty jonkun
yliluonnollisen tuomion uhriksi. Hän muisti, että kun hän tästä oli
kertonut Glyndonille, heidän istuessaan Napolin lahden uinuvien vetten
rannalla, oli Glyndonkin sanonut tuntevansa samoja aavistuksia
itsestään, ja silloin oli salaperäinen myötätunto yhdistänyt heidän
kummankin kohtalonsa. Viola muisti varsinkin, että heidän verratessaan
hajanaisia havaintojaan, molemmat olivat sanoneet, että Zanonin
ensimäisestä näöstä vaisto oli puhunut heidän sydämessään kuuluvammin
kuin koskaan ennen, kuiskaten, että "_häneen_ liittyi aavistamattoman
tulevaisuuden salaisuus."
Ja nyt kun Glyndon ja Viola taas olivat tavanneet toisensa, heräsi
lapsuuden pelko taas loihditusta unestaan. Viola alkoi tuntea
samanlaista kauhua kuin Glyndon ja turhaan hän järkensä ja rakkautensa
voimalla sitä vastaan taisteli. Kun hän sitten kääntyi katsomaan
lastansa, silmäili se vastaan vakavasti ja lujasti ja sen huulet
liikkuivat ikäänkuin se olisi koettanut puhua -- mutta ei mitään ääntä
kuulunut. Pienokainen ei tahtonut nukkua. Aina kun Viola katseli sen
kasvoja, aina sen silmät tarkkaavaisina valvoivat ja niiden vakavuus
moitti äidin syytöksiä. Ne silmät olivat jäätävät. Kykenemättä omin
neuvoin kestämään tätä kaikkien tähänastisten tunteittensa äkkinäistä
ja täydellistä mullistusta, Viola teki päätöksen, joka vastasi hänen
uskoaan ja maansa tapoja: hän lähetti hakemaan papin, joka Venetsiassa
oli ollut hänen rippi-isänsä, ja tälle hän intohimoisesti nyyhkyttäen
ja äärettömästi peläten tunnusti epäilykset, jotka häntä vaivasivat.
Hurskas isä, joka oli hyväluontoinen mutta ilman suurta sivistystä ja
älyä, sulki Violan sydämestä kaiken toivon. Hänen varotuksensa oli
vakava, sillä hänen kauhunsa oli niin vilpitön. Hän Glyndonin lailla
rukoili Violaa pakenemaan, jos hän hiukankin epäili, että miehensä
harrastukset olivat sellaisia, joiden kannattamisesta katolinen kirkko
oli niin monta oppinutta miestä polttanut. Ja sekin vähä, mitä Viola
taisi kertoa, näytti tietämättömästä papista ehdottomasti todistavan
noituutta ja manausta. Hän oli itsekin kuullut oudoista huhuista, jotka
Zanonia seurasivat, ja sentähden hän oli valmis uskomaan pahinta.
Kunnon ukko olisi hyvällä omallatunnolla lähettänyt Wattin
poltettavaksi, jos hän olisi kuullut tämän puhuvan höyrykoneestaan.
Viola oli aivan suojaton hänen kiivaita ja jyrkkiä sanojaan vastaan. Ja
katolilaiset papit voivat, olkoot he kuinka vähäjärkisiä, laajan
kokemuksensa kautta niin hyvin oppia tuntemaan ihmissydämen, kun se
heille alinomaa paljastetaan nähtäväksi; siksipä tämäkin pappi puhui
Violalle enemmän lapsen vaarasta kuin hänen omasta vaarastaan. Hän
sanoi: "Noidat ovat aina parhaimpansa mukaan koettaneet vietellä ja
lumota nuorten sieluja, jopa pienten lasten", ja sitten hän ryhtyi
latelemaan pitkän sarjan taruja, joita hän sanoi historiallisiksi
tosiasioiksi. Sellainenkin, mille pohjoismainen nainen olisi nauranut,
pelotti hentoa taikauskoista napolitarta, ja kun pappi lopetti
juhlallisen ankarasti muistuttamalla, että Viola laiminlöi
velvollisuutensa lasta kohtaan, jos hän empi pakenemasta sen kanssa
pois siitä talosta, jota mustat voimat ja jumalattomat tai'at
hallitsivat -- silloin Viola, joka vielä piti kiinni Zanonin valoisasta
kuvasta, vaipui hervottomuuteen, joka kokonaan sai valtaansa hänen
järkensä.
Tunnit kuluivat, ilta saapui, talo kävi äänettömäksi ja Viola heräsi
siitä kankeudesta ja kuuroudesta, joka oli hänet vallannut, ja asteli
edestakaisin huoneessaan levottomana ja hämmentyneenä. Hiljaisuus tuli
sietämättömäksi, mutta vielä sietämättömämpi oli ääni, joka
hiljaisuuden katkaisi, kellon nakutus, kun se hetken toisensa jälkeen
hautaansa lähetti. Viimein itse ajantuokiot tuntuivat saavan äänen ja
muodon. Viola oli näkevinään niiden hypähtävän esiin aavemaisina
pimeyden kohdusta, ja ennenkuin ne taas vaipuivat siihen takaisin
ja sammuivat, niin ne hiljaisin äänin supisivat: "Vaimo, me
kannamme ikuisuuteen kaiken, mikä ajassa tehdään! Mitä me sinusta
kerromme, vastasyntyneen sielun vartija?" Viola tajusi, että hänen
mielikuvituksensa oli puolittain muuttunut hourailuksi, joka oli unen
ja valveen välillä. Äkkiä yksi ajatus tuli muita voimakkaammaksi. Se
huone, jonka Zanoni tässä talossa ja joka talossa, missä he asuivat --
Kreikan saarellakin -- oli erottanut itselleen yksinoikeudeksi, ja
jonka kynnyksen yli ei kukaan, ei itse Violakaan, saanut astua -- se
huone nyt veti häntä puoleensa, vaikkei hän tähänasti ollut
uteliaisuudestakaan tahtonut käskyä rikkoa, niinkauan kuin hän eli
tyytyväisenä rakkauden suloisessa luottamuksessa. Nyt hän ajatteli:
ehkä _siellä_ voisi löytyä jotakin, mikä arvotuksen ratkaisisi ja
hajottaisi tai vahvistaisi epäilykset. Tämä ajatus kasvoi yhä
voimakkaammaksi, vastustamattomasti se tuntui panevan hänen jalkansa
liikkeelle.
Ja nyt läpi huoneiden ja käytävien sinä hiivit, armas olento,
unissakävijä ja kuitenkin valvova. Kuu paistaa sinuun, kun käyt
huoneesta huoneeseen, valkeapukuinen vaeltava henki! Käsivarret
ristissä rinnoilla, silmät avoimina, katse tyyni ja peloton. Äiti,
lapsesi johtaa sinua! Ajantuokiot juoksevat edelläsi. Sinä kuulet vielä
kellon äänen, joka heidät kutsuu takaisin hautaansa. Eteenpäin kulkien
sinä tulet ovelle. Ei mitkään salvat pidätä, ei mikään lumous aja
takaisin. Tomun lapsi, sinä seisot yksin yön hiljaisuudessa siinä
huoneessa, missä lukemattomat leijuvat ilma-olennot usein kokoontuivat
tietäjän ympärille!