VI LUKU.

"Mihinkä harhaan sielusi antautuukaan?"

La Harpe, _Le Comte de Warwick_, Act. IV, 4.

Ah, Zanoni, pyrkijä tumma ja kirkas! Luulitko todella, että side

aikakautisen eläjän ja päiväntyttären välillä voisi jäädä pysyväksi?

Etkö nähnyt että ennen vihkimyksen tulikoetta ei sinun viisautesi ja

hänen lempensä voineet olla toistensa tasalla? Oletko poissa nyt

etsimässä pyhien salaisuuksien joukosta turvakeinoa lapselle ja äidille

ja unohdatko, että haamu, joka sinua auttoi, nyt hallitsee omia

lahjojaan -- niiden elämää, jotka se salli sinun haudasta pelastaa?

Etkö tiedä, että pelko ja epäluottamus, kylvettyinä rakastavaan

sydämeen, kasvavat metsäksi, joka peittää taivaan tähdet? Mies tumma ja

kirkas! Vihaiset silmät väijyvät äidin ja lapsen vieressä!

Koko sen päivän Violaa kiusasivat tuhannet aatokset ja pelotukset,

jotka pakenivat, kun hän niitä tarkasteli, mutta palasivat sitä

synkempänä. Hän muisti, kuinka hänen koko lapsuutensa oli ollut täynnä

kummallisia aavistuksia siitä, että hän oli määrätty jonkun

yliluonnollisen tuomion uhriksi. Hän muisti, että kun hän tästä oli

kertonut Glyndonille, heidän istuessaan Napolin lahden uinuvien vetten

rannalla, oli Glyndonkin sanonut tuntevansa samoja aavistuksia

itsestään, ja silloin oli salaperäinen myötätunto yhdistänyt heidän

kummankin kohtalonsa. Viola muisti varsinkin, että heidän verratessaan

hajanaisia havaintojaan, molemmat olivat sanoneet, että Zanonin

ensimäisestä näöstä vaisto oli puhunut heidän sydämessään kuuluvammin

kuin koskaan ennen, kuiskaten, että "_häneen_ liittyi aavistamattoman

tulevaisuuden salaisuus."

Ja nyt kun Glyndon ja Viola taas olivat tavanneet toisensa, heräsi

lapsuuden pelko taas loihditusta unestaan. Viola alkoi tuntea

samanlaista kauhua kuin Glyndon ja turhaan hän järkensä ja rakkautensa

voimalla sitä vastaan taisteli. Kun hän sitten kääntyi katsomaan

lastansa, silmäili se vastaan vakavasti ja lujasti ja sen huulet

liikkuivat ikäänkuin se olisi koettanut puhua -- mutta ei mitään ääntä

kuulunut. Pienokainen ei tahtonut nukkua. Aina kun Viola katseli sen

kasvoja, aina sen silmät tarkkaavaisina valvoivat ja niiden vakavuus

moitti äidin syytöksiä. Ne silmät olivat jäätävät. Kykenemättä omin

neuvoin kestämään tätä kaikkien tähänastisten tunteittensa äkkinäistä

ja täydellistä mullistusta, Viola teki päätöksen, joka vastasi hänen

uskoaan ja maansa tapoja: hän lähetti hakemaan papin, joka Venetsiassa

oli ollut hänen rippi-isänsä, ja tälle hän intohimoisesti nyyhkyttäen

ja äärettömästi peläten tunnusti epäilykset, jotka häntä vaivasivat.

Hurskas isä, joka oli hyväluontoinen mutta ilman suurta sivistystä ja

älyä, sulki Violan sydämestä kaiken toivon. Hänen varotuksensa oli

vakava, sillä hänen kauhunsa oli niin vilpitön. Hän Glyndonin lailla

rukoili Violaa pakenemaan, jos hän hiukankin epäili, että miehensä

harrastukset olivat sellaisia, joiden kannattamisesta katolinen kirkko

oli niin monta oppinutta miestä polttanut. Ja sekin vähä, mitä Viola

taisi kertoa, näytti tietämättömästä papista ehdottomasti todistavan

noituutta ja manausta. Hän oli itsekin kuullut oudoista huhuista, jotka

Zanonia seurasivat, ja sentähden hän oli valmis uskomaan pahinta.

Kunnon ukko olisi hyvällä omallatunnolla lähettänyt Wattin

poltettavaksi, jos hän olisi kuullut tämän puhuvan höyrykoneestaan.

Viola oli aivan suojaton hänen kiivaita ja jyrkkiä sanojaan vastaan. Ja

katolilaiset papit voivat, olkoot he kuinka vähäjärkisiä, laajan

kokemuksensa kautta niin hyvin oppia tuntemaan ihmissydämen, kun se

heille alinomaa paljastetaan nähtäväksi; siksipä tämäkin pappi puhui

Violalle enemmän lapsen vaarasta kuin hänen omasta vaarastaan. Hän

sanoi: "Noidat ovat aina parhaimpansa mukaan koettaneet vietellä ja

lumota nuorten sieluja, jopa pienten lasten", ja sitten hän ryhtyi

latelemaan pitkän sarjan taruja, joita hän sanoi historiallisiksi

tosiasioiksi. Sellainenkin, mille pohjoismainen nainen olisi nauranut,

pelotti hentoa taikauskoista napolitarta, ja kun pappi lopetti

juhlallisen ankarasti muistuttamalla, että Viola laiminlöi

velvollisuutensa lasta kohtaan, jos hän empi pakenemasta sen kanssa

pois siitä talosta, jota mustat voimat ja jumalattomat tai'at

hallitsivat -- silloin Viola, joka vielä piti kiinni Zanonin valoisasta

kuvasta, vaipui hervottomuuteen, joka kokonaan sai valtaansa hänen

järkensä.

Tunnit kuluivat, ilta saapui, talo kävi äänettömäksi ja Viola heräsi

siitä kankeudesta ja kuuroudesta, joka oli hänet vallannut, ja asteli

edestakaisin huoneessaan levottomana ja hämmentyneenä. Hiljaisuus tuli

sietämättömäksi, mutta vielä sietämättömämpi oli ääni, joka

hiljaisuuden katkaisi, kellon nakutus, kun se hetken toisensa jälkeen

hautaansa lähetti. Viimein itse ajantuokiot tuntuivat saavan äänen ja

muodon. Viola oli näkevinään niiden hypähtävän esiin aavemaisina

pimeyden kohdusta, ja ennenkuin ne taas vaipuivat siihen takaisin

ja sammuivat, niin ne hiljaisin äänin supisivat: "Vaimo, me

kannamme ikuisuuteen kaiken, mikä ajassa tehdään! Mitä me sinusta

kerromme, vastasyntyneen sielun vartija?" Viola tajusi, että hänen

mielikuvituksensa oli puolittain muuttunut hourailuksi, joka oli unen

ja valveen välillä. Äkkiä yksi ajatus tuli muita voimakkaammaksi. Se

huone, jonka Zanoni tässä talossa ja joka talossa, missä he asuivat --

Kreikan saarellakin -- oli erottanut itselleen yksinoikeudeksi, ja

jonka kynnyksen yli ei kukaan, ei itse Violakaan, saanut astua -- se

huone nyt veti häntä puoleensa, vaikkei hän tähänasti ollut

uteliaisuudestakaan tahtonut käskyä rikkoa, niinkauan kuin hän eli

tyytyväisenä rakkauden suloisessa luottamuksessa. Nyt hän ajatteli:

ehkä _siellä_ voisi löytyä jotakin, mikä arvotuksen ratkaisisi ja

hajottaisi tai vahvistaisi epäilykset. Tämä ajatus kasvoi yhä

voimakkaammaksi, vastustamattomasti se tuntui panevan hänen jalkansa

liikkeelle.

Ja nyt läpi huoneiden ja käytävien sinä hiivit, armas olento,

unissakävijä ja kuitenkin valvova. Kuu paistaa sinuun, kun käyt

huoneesta huoneeseen, valkeapukuinen vaeltava henki! Käsivarret

ristissä rinnoilla, silmät avoimina, katse tyyni ja peloton. Äiti,

lapsesi johtaa sinua! Ajantuokiot juoksevat edelläsi. Sinä kuulet vielä

kellon äänen, joka heidät kutsuu takaisin hautaansa. Eteenpäin kulkien

sinä tulet ovelle. Ei mitkään salvat pidätä, ei mikään lumous aja

takaisin. Tomun lapsi, sinä seisot yksin yön hiljaisuudessa siinä

huoneessa, missä lukemattomat leijuvat ilma-olennot usein kokoontuivat

tietäjän ympärille!

Zanoni: Yli-ihmisen elämäntarina · 第 83 / 106 题