"Se mitä en tiedä, on ehkä vielä surullisempaa ja kauheampaa."
La Harpe, _Le Comte de Warwick_, Act. V. I.
Ikkuna oli auki ja Viola istui sen ääressä. Alhaalla välkkyivät vedet
kylmässä mutta kirkkaassa päivänpaisteessa ja kauniiseen puoleksi
poiskääntyneeseen naiseen kulkivat monen uljaan kavaljeerin silmät,
gondolien liukuessa ohi.
Mutta viimein keskellä kanavaa yksi näistä tummista aluksista pysähtyi
ja muuan mies sen kannelta loi katseensa muhkeaan palatsiin. Itke nyt
-- älä enää naura, nuori äiti -- viimeinen lehti on käännetty!
Palvelija astui huoneeseen ja antoi Violalla kortin, jossa seisoi nämä
sanat englanniksi: "Viola, minun täytyy saada tavata sinut. Clarence
Glyndon."
Ah, miksei vaan? kuinka mielellään Viola hänet tapaisi! -- kuinka
hauska olisi saada hänelle kertoa onnestaan -- Zanonista -- kuinka
hauska näyttää hänelle lasta! Clarence raukka! Viola oli tähänasti
aivan unohtanut hänet niinkuin hän oli unohtanut koko varhemman
elämänsä -- sen unelmat, sen turhuudet, sen kiihotukset, teatterin
häikäilevät lamput, meluisan joukon kättentaputukset.
Glyndon astui sisään. Viola säikähti hänet nähdessään, niin muuttunut
oli hän: otsa synkkä, piirteet päättäväiset, huolien uurtamat -- hän --
entinen kaunis ja huoleton taiteilija ja rakastaja. Hänen pukunsa ei
ollut huono, mutta huolimattomasti pidetty. Hänen käytöksensä oli nyt
puolittain raaka ja häikäilemätön sen sijaan että hän ennen oli ollut
vilkas mutta kaino ja vilpitön, silloin kun hän taidetta ihaili ja
tähtöistä viisautta haaveksi.
"Sinäkö?" sanoi Viola viimein. "Clarence parka, kuinka olet muuttunut?"
"Muuttunut!" vastasi tämä tuimasti ja istuutui Violan viereen. "Ja ketä
minun on siitä kiittäminen, jollei pahoja henkiä -- noitia, jotka
sinuunkin ovat tarttuneet niinkuin minuun? Viola, kuule minua. Muutamia
viikkoja sitten sain tiedon, että sinä olit Venetsiassa. Kaikenlaisilla
verukkeilla ja lukemattomissa vaaroissa olen tullut tänne, pannen
alttiiksi vapauden, ehkä henkeni, jos nimeni ja toimeni tulisi
Venetsiassa tunnetuksi, jotta sinua varottaisin ja pelastaisin.
Muuttunut! sanot sinä -- muuttunut päältäpäin, mutta mitä se on
sisäisen hävityksen rinnalla? Ole varuillasi, ole ajoissa varuillasi
sinäkin!"
Glyndonin ääni, joka kuului kuin haudan syvyydestä, pelotti Violaa
vielä enemmän kuin hänen sanansa. Hän näytti niin kalpealta,
kuihtuneelta kuin jos hän olisi kuolleista noussut pelkoa ja kauhua
tuomaan. "Mitä" sanoi Viola viimein värisevällä äänellä, "mitä hurjia
sanoja sinä puhutkaan! Voitko --"
"Kuuntele.'" keskeytti Glyndon pannen kätensä Violan käsivarrelle ja
sen kosketus oli kalmankylmä -- "kuuntele! Olet kuullut vanhoja
kertomuksia miehistä, jotka tekivät liiton pirujen kanssa saadakseen
yliluonnollisia voimia. Ne kertomukset eivät ole satuja. Sellaisia
ihmisiä löytyy. Niiden ilona on lisätä itsensä kaltaisten onnettomien
lukua. Jos heidän kokelaansa koetuksessa joutuvat tappiolle, niin piru
heihin tarttuu jo tässä elämässä, niinkuin se on tarttunut minuun! --
ja jos he siinä onnistuvat, niin voi! vielä pitkällisempi kärsimys!
Heidän elämänsä voi tulla sellaiseksi, etteivät mitkäät keinot voi
pahaa karkottaa eikä tuskia lieventää. Minä olen tullut paikoista,
missä verta virtanaan vuotaa -- missä Tuoni seisoo uljaimman ja
korkeimmankin rinnalla ja missä ainoa yksinvaltias on guillotiini.
Mutta kaikki kuolonvaarat, mitkä ihmistä voivat saartaa, eivät ole
mitään sen huoneen rinnalla, missä kuolemaa kauheampi hirviö elää ja
liikkuu!"
Ja sitten Glyndon kylmästi ja kiusallisen tarkasti kertoi, niinkuin hän
Adelalle oli kertonut, läpikäymästään vihkimyksestä. Hän kuvaili
sanoilla, jotka jäätivät kuulijan veren, muodottoman haamun saapumisen
ja sen silmät, jotka panivat katselijan aivot sekaisin ja hänen verensä
ja ytimensä hyydyksiin. Jos se kerran oli nähty, ei sitä millään saanut
poistetuksi. Se tuli omasta tahdostaan, tuoden mustia ajatuksia --
kuiskaten outoja viettelyksiä. Ainoastaan hurjan kiihotuksen
näyttämöiltä se pysyi poissa. Mutta milloin mielessä oli levollisuus --
yksinäisyys -- rauhan ja hyvyyden kaipuu -- silloin se saapui
ahdistamaan. Viola oli kauhunlyömä. Hurja kertomus vahvisti niitä
hämäriä aavistuksia, joita hän ei koskaan rakkauden ja luottamuksen
syvyydessä ollut tutkistellut vaan ainoastaan karkottanut pois niiden
tullessa -- aavistuksia siitä, ettei Zanonin elämä ollut samanlainen
kuin muiden kuolevaisten. Ennen hänen lempensä oli ne ajatukset pitänyt
syrjässä muka väärinä epäluuloina, mutta näin lievennettyinä ne vaan
olivat lumotuilla kahleillaan sitoneet hänen sydämensä ja aistimensa.
Nyt kun Glyndonin kauhistuttava kertomus häneen tartutti pelon,
pääsivät lumouksen siteet valloilleen -- Viola hypähti säikähtäen
pystyyn -- ei _itsensä_ vuoksi vaan lasta hän puristi käsivarsiinsa!
"Onneton!" huudahti Glyndon vavahtaen, "oletko sinä synnyttänyt uhrin,
jota nyt et voi pelastaa? Älä anna sille ruokaa -- älä tottele, kun se
pyytää. Haudassa ainakin on lepoa ja rauhaa!"
Silloin Violan mieleen muistui kuinka Zanoni yöt läpeensä oli valvonut
kehdon ääressä ja kuinka silloinkin häneen oli hiipinyt pelko, kun hän
kuuli hiljaiset, puoleksi lauletut sanat. Ja kun lapsi häntä katseli
kirkkailla vakavilla silmillään, oli sen katseen kummallisessa
älykkyydessä jotakin, mikä ainoastaan lisäsi pelkoa. Näin seisoivat
äiti ja varottaja kahden ääneti -- aurinko paistoi heihin ikkunasta ja
kehdon ääressä, vaikkeivät he sitä nähneet, istui musta liikkumaton
sumu-olento.
Mutta vähitellen palasivat nuoreen äitiin paremmat ja oikeammat ja
kiitollisemmat menneisyyden muistot. Lapsen kasvot saivat poissaolevan
isän ilmeen ja ruusuisilta huulilta tuntui surullinen ääni lausuvan:
"Minä puhun sinulle lapsessasi. Palkaksi kaikesta minun rakkaudestani
sinua ja lastasi kohtaan, epäiletkö minua tuomitsevan hourailijan
ensimäisestä syytöksestä?"
Violan rinta kohoili -- hän ojentautui suoraksi -- hänen silmänsä
loistivat kirkkaina ja pyhinä.
"Mene, oman näköhäiriösi onneton uhri", sanoi hän Glyndonille, "minä en
uskoisi omia aistimianikaan, jos ne syyttäisivät _tuon_ lapsen isää. Ja
mitä sinä tiedät Zanonista? Mitä yhteyttä on Mejnourilla ja hänen
herättämillään hirvittävillä haamuilla sen loistavan olennon kanssa,
josta sinä puhuit?"
"Sinä saat sen piankin nähdä", vastasi Glyndon synkästi. "Se haamu,
joka minua vainoo, kuiskaa nyt juuri verettömillä huulillaan, että sen
kauhut odottavat sinua ja lastasi! Minä en vielä sinulta pyydä
päätöstä, mutta ennenkuin lähden Venetsiasta, tapaamme taas toisemme."
Hän sanoi ja lähti.