"Hetki on pelottavampi kuin ajattelettekaan."
La Harpe, _Le Comte de Warwick_, Act. III, 5.
Ensimäisen kerran naimisensa jälkeen Zanoni ja Viola olivat erossa --
sillä Zanoni oli lähtenyt Roomaan tärkeissä asioissa. "Ainoastaan
muutamiksi päiviksi", hän sanoi ja matkusti niin äkkiä, ettei ollut
aikaa hämmästykseen tai suruun. Mutta ensimäinen ero on aina haikeampi,
kuin sen tarvitseisi olla. Se tuntuu katkaisevan sen elämän, missä
lempiville on kaikki yhteistä, se saattaa sydämen tuntemaan, mikä tyhjä
elämä on alkava, kun viimeinen eronhetki on saapuva niinkuin sen kerran
täytyy saapua. Mutta Violalla oli uusi kumppani; hänellä oli se
ilolahja, joka aina uudistaa naisen nuoruuden ja hurmaa hänen silmiään.
Puolisona, vaimona nainen nojautuu toiseen, hänen onnensa, hänen
elämänsä heijastuu miehestään -- niinkuin kiertotähti saa valonsa
auringolta. Mutta nyt äitinä hän vuorostaan on riippuvaisuudesta tullut
valtaan, nyt toinen olento nojautuu häneen -- avaruuteen on singonnut
tähti, jolle hän on itse tullut auringoksi.
Muutamia päiviä -- mutta ne tulevat olemaan suloisia surussaankin!
Muutamia päiviä, joiden jokainen tunti näyttää olevan ajastaika
lapselle, jota silmä ja sydän valvoo. Lapselle on aika heräämisestä
uneen ja unesta heräämiseen kokonainen käänne. Sen jokaista liikettä on
tarkattava -- jokainen hymyily on uusi edistysaskel siinä maailmassa,
jota se on tullut siunaamaan. Zanoni on lähtenyt -- viimeinen
aironloiske on vaiennut -- viimeinen pilkku gondoolista häipynyt
Venetsian vesikaduilta. Violan lapsi nukkuu kehdossaan äitinsä jalkojen
juuressa ja Viola ajattelee kyynelehtien, mitä kertomuksia hän isälle
saa kertoa satumaasta, joka tuosta pienestä vuoteesta leviää
kaukaisuuteen tuhansine ihmeineen. Hymyile! -- itke! nuori äiti! Jo on
elämäsi oudon kirjan kaunein sivu sinulta sulettu ja näkymätön sormi
kääntää uuden lehden.
* * * * *
Rialton sillalla seisoi kaksi venetsialaista -- tulisia
tasavaltalaisia ja demokraatteja. He kuvailivat Ranskan vallankumousta
maanjäristykseksi, joka hävittäisi heidän oman kurjan ja raihnaisen
hallitusmuotonsa ja antaisi yhdenvertaisuuden oikeudet Venetsian
kansalle.
"Niin, Cottalto", sanoi toinen, "parisilainen kirjeenvaihtajani on
luvannut poistaa kaikki vaarat ja tehdä tyhjäksi kaikki esteet. Hän
sopii meidän kanssamme kapinan hetkestä, jolloin Ranskan legionat
tulevat olemaan kanuunien kuulomatkan päässä meistä. Jonakin päivänä
tällä viikolla, tällä tunnilla ja tässä paikassa hän tulee minua
tapaamaan. Tämä on vasta neljäs päivä."
Hän oli tuskin sanonut nämä sanat, ennenkuin eräs viittaan puettu mies
tuli vasemmalta käsin kapealta kadulta kävellen ja silmäiltyään heitä
muutamia hetkiä tutkivasti, kuiskasi "Salut!" (Terveys!)
"Ja veljeys!" vastasi puhuja.
"Te siis olette urhoollinen Dandolo, jonka kanssa komitea valtuutti
minua vaihtamaan kirjeitä? Ja tämä kansalainen --?"
"On Cottalto, josta usein olen kirjeissäni puhunut."[65]
"Terveys ja veljeys hänelle! Minulla on paljon teille kummallekin
puhumista. Tänä iltana tulen luoksenne, Dandolo. Mutta kadulla meidät
voidaan huomata."
"Enkä minä uskalla tarjota omaa taloani; tyrannivalta tekee seinistäkin
vakoilijoita. Mutta tässä mainittu paikka on turvallinen", ja hän pisti
muukalaisen käteen paperilipun.
"Tänä iltana siis kello 9! Sillävälin minulla on muita asioita." Mies
vaikeni, hänen muotonsa muuttui ja kiihkeällä äänellä hän jatkoi:
"Viimeinen kirjeenne mainitsi jotakin rikkaasta ja salaperäisestä
muukalaisesta -- Zanonista -- onko hän vielä Venetsiassa?"
"Kuulin, että hän olisi lähtenyt tänä aamuna, mutta hänen vaimonsa on
vielä täällä."
"Hänen vaimonsa -- sepä hyvä!"
"Mitä te hänestä tiedätte? Luuletteko, että hän meihin liittyisi? Hänen
rikkautensa olisi --"
"Sanokaa hänen talonsa, hänen osotteensa nopeaan'" keskeytti mies.
"Palazzo di ----, suuren kanavan varrella."
"Kiitos! kello 9 tapaamme toisemme."
Mies riensi takaisin pitkin katuja, mistä hän oli tullut ja kun hän
kulki sen talon ohi, johon hän oli asettunut asumaan (edellisenä iltana
hän oli tullut Venetsiaan), tarttui hänen käteensä vaimo, joka seisoi
ovessa.
"_Monsieur_", sanoi hän ranskankielellä, "minä olen odottanut
palaamistanne. Ymmärrättekö? Tahdon panna kaiken alttiiksi ja tulla
teidän kanssanne Ranskaan seisoakseni elämässä ja kuolemassa mieheni
sivulla!"
"Kansalainen, minä lupasin miehellenne, että jos tämän valitsette,
uhraan minä oman turvallisuuteni teitä auttaakseni. Mutta ajatelkaa
vielä! Miehenne on yksi niitä jotka Robespierren silmä jo on merkinnyt:
hän ei voi paeta. Koko Ranska on tullut vankilaksi epäillyille. Te
ainoastaan panette itsenne vaaraan, jos palaatte. Suoraan puhuen,
kansalainen, se kohtalo, joka tulisi osaksenne, voisi olla
_guillotiini_.[66] Minä sanon vaan sen, minkä miehenne pyysi minua
puhumaan, te tiedätte sen kirjeistä."
"Monsieur, minä palaan kanssanne", sanoi vaimo ja hymyili kalpeine
kasvoineen.
"Ja kuitenkin hylkäsitte miehenne vallankumouksen kirkkaassa
päivänpaisteessa ja aikoisitte nyt palata hänen luokseen keskelle sen
myrskyä ja jylinää!" sanoi mies puoleksi ihailevasti, puoleksi
moittivasti.
"Minä lähdin sieltä, koska isäni päivät oli luetut, koska hänellä ei
ollut muuta turvaa kuin paeta vieraaseen maahan, koska hän oli vanha ja
varaton eikä hänellä ollut ketään huolehtijaa, koska mieheni ei ollut
vaarassa mutta isäni; nyt isä on kuollut -- kuollut! Mieheni on nyt
vaarassa. Tyttären velvollisuudet loppuivat -- vaimon alkavat!"
"Olkoon niin, kansalainen, kolmantena iltana lähden. Ennen sitä voitte
peruuttaa päätöksenne."
"Sitä en tee koskaan."
Kolkko hymy välähti miehen kasvoilla.
"Oi guillotiini, sanoi hän, kuinka monta hyvettä oletkaan tuonut
päivänvaloon! Syystä sinua kutsutaan pyhäksi äidiksi, verinen
mestauslava!"
Hän kulki edelleen, itsekseen puhellen, huusi gondolia ja oli pian
suuren kanavan vilkasliikkeisillä vesillä.