-- -- "synkkä Kostotar,
Verta tiukkuen tuopi onnettomat soihtunsa."
_Ovidius_.
Lapsi asetettiin isän syliin. Ja kun hän vaieten kumartui sen yli, niin
kyyneleet -- inhimilliset kyyneleet -- virtasivat hänen silmistään kuin
sadepisarat. Ja pikkuinen hymyili kyynelten välistä, jotka sen poskille
vuosivat. Ah, millä onnellisilla kyyneleillä me tervehdimme muukalaista
tähän surujen maailmaan! Kuinka tuskallisin kyynelein me taas laskemme
vieraan takaisin enkelein luo! Ilo epäitsekäs, mutta suru, kuinka
itsekäs!
Ja nyt hiljaisessa huoneessa kuuluu heikko, suloinen ääni -- nuoren
vaimon ääni.
"Minä olen täällä, minä olen sivullasi!" kuiskasi Zanoni.
Äiti hymyili ja puristi hänen kättään eikä enempää kysynyt, hän oli
tyytyväinen.
* * * * *
Viola toipui niin nopeasti että lääkäri oli hämmästynyt, ja pikku
vieras viihtyi niin hyvin kuin se jo olisi rakastanut sitä maailmaa,
johon se oli laskeutunut. Siitä hetkestä Zanoni näytti elävän lapsen
keralla, ja siinä äidin ja isän sielut kohtasivat toisensa uudella
siteellä. Silmä ei ole koskaan nähnyt kauniimpaa kuin tuo lapsi oli.
Hoitajatar ihmetteli, ettei se tullut itkien päivän valoon vaan
hymyillen, ikäänkuin valo olisi sille jo ollut tuttu. Se ei koskaan
lapsena itkenyt. Nukkuessaankin se tuntui kuuntelevan jotakin autuasta
ääntä sydämessään: se näytti itse niin onnelliselta. Sen silmissä olisi
voinut luulla älyn jo syttyneen, vaikkei se vielä ollut löytänyt
kieltä. Jo se näytti tuntevan vanhempansa, jo se ojenteli käsiään, kun
Zanoni kumartui vuoteen yli, jossa se hengitti ja kukoisti -- pikkuinen
kukannuppu! Ja sen vuoteen äärestä hän harvoin oli poissa; katsellen
sitä rauhallisilla iloisilla silmillään hän tuntui sielullaan elättävän
sen sielua. Yöllä ja pimeässäkin hän oli siellä, ja Viola usein kuuli
hänen lapselle kuiskailevan, kun Viola itse oli puoliunessa. Mutta ne
kuiskeet olivat Violalle outoa kieltä, ja joskus kun Viola ne kuuli,
pelkäsi hän ja hämärät epämääräiset uskot tulivat takaisin häneen --
varhaisemman nuoruuden taikauskot. Äiti pelkää kaikkia, jumaliakin,
vastasyntyneen takia. Kuolevaiset huudahtivat ääneen ennen muinoin, kun
he näkivät suuren Demeterin koettavan tehdä heidän lapsensa
kuolemattomiksi.
Mutta Zanoni syventyen niihin yleviin aikomuksiin, jotka elähyttivät
hänessä nyt herännyttä inhimillistä rakkautta, Zanoni unohti kaiken,
senkin, minkä hän oli pannut alttiiksi ja antanut pantiksi rakkauden
tähden, sillä lempi hänet sokaisi.
Mutta tuo musta, muodoton olio, vaikkei hän sitä luokseen kutsunut eikä
edes nähnyt, mateli usein hänen ympärillään ja usein se istui lapsen
vieressä hirmuisine silmineen.