Sen mukaan missä järjestyksessä tapaukset tässä on kerrottu, on Zanonin
ja Violan lähtö siltä Kreikan saarelta, missä he näyttävät viettäneen
kaksi onnellista vuotta, täytynyt tapahtua vähän myöhemmin kuin Glyndon
saapui Marseilleen. Nähtävästi oli vuosi 1791 kun Viola pakeni
Napolista salaperäisen rakastajansa kanssa ja kun Glyndon Mejnourilta
etsi vihkimystä vuoristolinnassa. Nyt on tultu vuoden 1793 loppuun, kun
taas kertomuksemme palaa Zanoniin. Talviset tähdet loistivat Venetsian
kanaviin. Rialton melu oli vaiennut, viimeiset kuleksijat jättäneet St.
Markon torin ja ainoastaan silloin tällöin saattoi kuulua nopeitten
gondolien aironääntä, niiden kulettaessa öitsijöitä kotiinsa. Mutta
valoja vielä välkkyi erään palladilaisen palatsin ikkunoista ja
palatsin sisällä valvoivat ne kaksi Kostotarta, jotka eivät koskaan
ihmiseltä nuku -- pelko ja kärsimys.
"Minä teen sinut Venetsian rikkaimmaksi mieheksi, jos pelastat
puolisoni."
"Signor", sanoi lääkäri, "kultasi ei voi kuolemaa hallita ja taivaan
tahtoa -- signor, jollei ensi tunnin aikana tapahdu joku onnellinen
muutos, niin karaise rohkeutesi."
Ho, ho, Zanoni! salaperäisen vallan mies, joka olet kulkenut maailman
intohimojen keskellä silmiäsi hievahtamatta, nytkö viimeinkin sinua
viskelevät myrskyisän pelon laineet? Horjuuko nyt henkesi sinne tänne?
-- tunnetko nyt viimeinkin kuoleman vallan ja mahdin?
Hän pakeni vavisten kalpean rohtomiehen luota -- pakeni muhkeitten
salien ja pitkien käytävien läpi ja saapui palatsin syrjäisimpään
huoneeseen, johon ei kenenkään muun jalka kuin hänen saanut astua.
Esiin nyt yrtit ja astiat! Nouse ylös taika-aineksista, hopeinen,
taivaansininen liekki! Miksei hän tule -- Tähtisäteen poika? Miksi
Adon-Ai on niin kuuro juhlalliselle kutsullesi? Se ei tule, tuo
loistava autuas olento. Kabbalisti! ovatko lumouksesi voimattomat? Onko
istuimesi hävinnyt avaruuden valtakunnasta? Sinä seisot kalpeana ja
vapisevana. Kalpea vapisija! et sinä tuollaiselta näyttänyt, kun
taikasi ennen nosti loistavia olentoja. Ei koskaan kalpeata vapisijaa
tottele loistavat olennot: ei yrtit eikä hopeansininen liekki eikä
kabbalan loitsut vaan sielu hallitsee ilman henkiä, ja _sinun_ sielusi,
nimessä kuolon ja elämän, on menettänyt valtikkansa ja kruununsa!
Viimeinkin liekki värähtelee -- ilma jäähtyy niinkuin viima yli
kalmiston kulkiessaan. Jokin on läsnä, mikä ei ole maasta kotoisin --
muodoton sumuolento. Se väijyy etäämpänä -- äänetön kauhu! -- se ryömii
-- se lähenee -- mustana pimeässä usvaverhossaan, ja sen hunnun alta
tirkistävät sinuun kalmakkaat, ilkeät silmät!
"Haa, nuori kaldealainen, nuori lukemattomine ikävuosinesi -- nuori
niinkuin silloin kun nautinnolle ja kauneudelle kylmänä seisoit
vanhassa Tuli-tornissa ja kuulit tähtöisen hiljaisuuden kuiskaavan
sinulle viimeistä salaisuutta, joka antaa kuolemasta voiton -- nytkö
sinä viimein pelkäät kuolemaa? Onko koko tietosi vain kehä, joka tuo
sinut takaisin siihen kohtaan, mistä vaelluksesi alkoi? Sukupolvia ja
taas sukupolvia on multaan peittynyt senjälkeen kuin me kaksi viimeksi
tapasimme toisemme! Katso, sinä näet minut nyt jälleen!"
"Mutta minä näen sinut ilman pelkoa. Vaikka silmiesi pelosta tuhannet
ovat häviöön sortuneet, vaikka siellä missä ne palavat, ihmissydämestä
nousee saastaisia myrkkyjä, ja vaikka niille, jotka sinä saat valtasi
alle, haamusi tulee vastaan houreisissa unissa tai synkentää
epätoivoisen rikoksen vankilaa, niin sittenkin sinä et ole minun
voittajani vaan minun orjani!"
"Ja orjana minä sinua palvelen! Käske minua, oi kaunis kaldealainen!
Kuule naisen valitusta -- kuule rakastettusi ytimiä leikkaavaa itkua!
Kuolema on palatsissasi! Adon-Ai ei tule kutsustasi. Ainoastaan siellä,
missä ei mikään halu tai lihallinen pilvi verhoo kirkkaan järjen
silmää, saattaa Tähtisäteen Poika liidellä ihmisen luokse. Mutta _minä_
voin sinua auttaa. Kuuntele!" Ja Zanoni kuuli selvästi sydämessään,
vaikka hän oli niin kaukana siitä huoneesta, Violan äänen, joka
houreissaan huusi rakastettuaan.
"Oi, Viola, minä en voi sinua nyt pelastaa!" huudahti tietäjä
intohimoisesti, "lempeni sinua kohtaan on tehnyt minut voimattomaksi!"
"Ei voimattomaksi. Minä voin antaa sinulle lahjan, jolla hänet pelastat
-- minä voin antaa sinulle parannustaidon!"
"Molemmilleko? lapselle ja äidille -- molemmilleko?"
"Molemmille."
Tietäjän jäseniä vavistutti puistatus -- mahtava taistelu pudisti häntä
niinkuin pientä lasta: ihmisyys ja ajan valta voitti taistelevan
hengen.
"Minä suostun! Äiti ja lapsi -- pelasta molemmat!"
* * * * *
Pimeässä huoneessaan makasi Viola, hirveimmissä synnytystuskissa. Elämä
tuntui repiytyvän rikki niistä huudoista ja huokauksista, jotka
kertoivat tuskasta keskellä horrostakin, ja yhä uudelleen hän ähkyi ja
huusi Zanonia, rakkaintansa. Lääkäri katsoi kelloaan, -- ajan sydän
tykytti, säännöllisesti ja hitaasti, sydän, joka ei koskaan ole
sopusoinnussa elämän kanssa eikä osota kuolemalle kunnioitusta! "Huudot
ovat hiljaisemmat", sanoi lääkäri, "vielä kymmenen minuuttia, niin
kaikki on ohi."
Houkka! minuutit sinulle ilkkuvat, nyt jo luonto vaivatun ruumiin läpi
hymyilee, kuten taivaan sini hajonneen temppelin katon kautta. Hengitys
tulee tyynemmäksi ja hiljaisemmaksi, houreet vaikenevat, suloinen uni
on Violalle tullut. Onko se uni vai onko se sielun näky? Hän luulee
äkkiä olevan Zanonin luona, painaen polttavan päänsä hänen syliinsä,
hän tuntee, että Zanonin silmät häntä katsellessaan karkottavat
ahdistavat tuskat, että hänen kätensä jäähdyttää kuumuuden otsalta,
että hänen äänensä on soittoa, joka viholliset ajaa pakoon. Missä nyt
on vuori, joka tuntui päätä painavan? Niinkuin savu se on haihtunut.
Kylmänä talviyönä hän on näkevinään auringon hymyilevän kirkkaalta
taivaalta -- hän kuulee vihreitten lehtien suhinaa. Ihana maailma
laaksoineen ja virtoineen ja metsineen lepää edessä ja puhuu yhteisin
äänin hänelle: "me emme ole vielä sinulta menneet." Rohtojen ja
reseptien houkka, katso kelloasi -- viisari on liikkunut, kymmenen
minuuttia on ikuisuuteen vierryt, sielu, jonka sanoit sammuvan, elää
vielä ajan rantamilla. Hän nukkuu, kuume vähenee, kouristukset ovat
ohi, elävä ruusu kukkii poskipäillä, vaaran hetki on mennyt. Puoliso,
vaimosi elää! rakastaja, maailmasi ei ole enää autio! Ajan sydän,
tykytä edelleen! Hetki vielä -- hetki vain -- ilo, ilo, ilo! -- isä,
syleile lastasi!