"Vaan ihmeisesti valtasi se minut tänä yönä.
Jo jäseneni olivat kuin kuolon vallassa".
_Uhland_.
Kuume piti Glyndonin monta päivää vuoteen omana tajuttomana ja
hourivana. Kun hän enemmän Adelan huolenpidon kuin lääkärien taidon
kautta viimein palasi tajuihinsa, pelästyi hän sanomattomasti sisarensa
muuttuneesta ulkonäöstä. Ensin hän lohdutti itseään sillä, että Adela
ehkä oli liiaksi kärsinyt valvomisesta ja että hän palaisi entiselleen
samalla kuin sairaskin. Mutta pian hän näki tuskalla sekä katumuksella,
että sisaren tauti oli syvällä -- syvemmällä kuin lääketaito kaikkine
rohtoinensa ulottui. Adelan mielikuvitus, miltei yhtä eloisa kuin
Glyndonin, oli saanut ankaran täräyksen veljensä kummallisista
tunnustuksista ja kuumeisista houreista. Vähä väliä oli Glyndon
huutanut: "Se on siinä, siinä sinun vieressäsi, sisareni!" Glyndon oli
siirtänyt sisarensa mielikuvitukseen sen kauhean haamun, joka oli hänen
kirouksensa. Glyndon tämän huomasi, ei Adelan sanoista vaan hänen
vaitiolostaan -- hän näki, kuinka Adela yhtäkkiä saattoi hätkähtää,
kuinka hän ei uskaltanut katsoa taakseen. Katkerasti hän katui
tunnustustaan -- katkerasti hän tunsi, ettei omien kärsimystensä ja
inhimillisen myötätunnon välille saattanut syntyä mitään kaunista ja
pyhää yhteyttä. Turhaan hän koetti peräyttää sanansa -- saada tehty
tekemättömäksi -- selittää kaikki vain kuumeisten aivojen kuvitteluksi.
Urhoollinen ja jalo oli tämä itsensä kieltäminen, sillä usein samalla
kun hän näin puhui, näki hän tuon hirviön lyyhistyvän sisaren viereen
ja tuijottavan häntä, joka kielsi sen olemassaolon. Mutta vielä
enemmän, jos mahdollista, kuin Adelan kuihtunut muoto ja vapisevat
liikkeet häntä puistatti sisaren rakkauden muutos; sen tilalle oli
syntynyt luonnonomainen kammo. Adela kalpeni, jos veli häntä lähestyi,
vapisi, jos tämä otti häntä kädestä. Muusta maailmasta he olivat
erotettuja ja kauhean muiston kuilu nyt lisäksi ammotti veljen ja
sisaren välillä. Glyndon ei kauemmin kärsinyt katsella sitä olentoa,
jonka elämän _hän_ oli omallaan katkeroittanut. Hän esitti joitakin
tekosyitä lähteäkseen pois ja väänteli itseään nähdessään, että niihin
halukkaasti suostuttiin. Ensimäinen ilonsäde, jonka hän oli tuon
onnettoman yön jälkeen nähnyt Adelan kasvoilla, näkyi silloin, kun hän
sanoi "hyvästi." Muutamia viikkoja hän retkeili Skotlannin autioimmissa
vuoristoissa, mutta maisemat, jotka muuten _luovat_ taiteilijoita,
olivat hänen veristyneille silmilleen vastenmielisiä. Kirje kutsui
häntä takaisin Lontooseen uuden tuskan ja pelon siivillä. Hän tapasi
sisarensa sellaisessa mielen- ja ruumiintilassa, joka kävi yli
pahimpienkin aavistusten.
Adelan poissaoleva katse ja eloton asento kauhistutti häntä. Se oli
niinkuin jonkun, joka on nähnyt Medusan pään[61] ja vastustamatta
tuntenut ihmillisen muotonsa vähitellen kovettuvan kuvapatsaaksi. Se ei
ollut houretta, ei mielipuolisuutta -- se oli hajamielisyys,
hervottomuus, tylsyys, valveinen uni. Ainoastaan silloin kun ilta
läheni kello yhtätoista -- sitä kellonlyömää, jolloin Glyndon oli
lopettanut kertomuksensa -- tuli Adela levottomaksi, hätäiseksi.
Silloin hänen huulensa liikkuivat, hän väänteli käsiään, hän katseli
ympärilleen sanomattoman avunpyynnön katseella. Ja äkkiä, kun kello
löi, putosi hän maahan huutaen, kylmänä ja elottomana. Vaikeasti ja
vasta mitä hartaimpien rukousten jälkeen vastasi hän Glyndonin
tuskaisiin kysymyksiin. Viimein hän tunnusti, että sillä hetkellä ja
ainoastaan sillä hetkellä hän missä paikassa ja missä toimissa olikaan,
aina näki selvästi vanhan akan haamun, joka kolmasti koputettuaan
ovelle astui sisään ja laahautui hänen luokseen, kasvot hirmuisen vihan
ja koston vääristäminä, ja laski jäiset sormensa hänen otsalleen. Sillä
hetkellä -- selitti hän -- meni hän tainnoksiin ja heräsi taas
ainoastaan odottamaan aaveen uutta tuloa jännityksellä, joka jääti
veren suonissa.
Lääkäri, joka oli kutsuttu paikalle ennen Glyndonin palausta ja joka
kirjeellä oli Glyndonin kutsunut Lontooseen, oli tavallinen tohtori.
Hän ei ymmärtänyt tapausta ja kehotti hätäisesti kysymään jonkun
kokeneemman neuvoa. Clarence kutsui erään lääketieteen etevimpiä
edustajia ja kertoi hänelle sisarensa näköharhasta. Lääkäri kuunteli
tarkkaavasti ja näytti kyllä toivovan parantumista. Hän tuli taloon
kaksi tuntia ennen sitä hetkeä, jota potilas niin pelkäsi. Salaa oli
hän siirtänyt kellot puolen tuntia edelle, Adelan ja hänen veljensäkään
tietämättä. Hänellä oli erinomainen seurustelutaito ja hän osasi
ylenmäärin huvittaa kertomuksillaan ja kaskuillaan. Ensimäiseksi hän
antoi sairaalle helpottavan juoman, jonka hän vakuutti varmasti
poistavan kuvittelut. Hänen luottavainen äänensä herätti potilaan
toivon -- ja hän vielä jatkoi huomion herättämistä ja hervottomuuden
karkottamista. Leikinlaskullaan ja naurullaan hän pani ajan nopeasti
kulumaan. Kello löi yksitoista. "Iloitse veljeni!" huusi Adela
heittäytyen veljensä syliin, "hetki on mennyt." Ja sitten, ikäänkuin
lumouksesta päästen hän sai takaisin entistä suuremman iloisuuden. "Ah,
Clarence", hän kuiskasi, "anna anteeksi, että taannoin sinut hylkäsin
-- anna anteeksi, että pelkäsin _sinua_. Minä tulen elämään -- minä
tulen elämään! -- jotta taas vuorostani karkottaisin aaveen, joka
veljeäni vaivaa!" Ja Clarence hymyili ja pyyhki pois kyyneleet
polttavista silmistään. Lääkäri alotti taas kaskujaan kertomaan.
Keskellä naurunpuuskauksia, jotka valtasivat sekä veljen että sisaren,
Glyndon äkkiä näki Adelan kasvoilla saman pelokkaan ilmeen, saman
hätäisen katseen, saman kammottavan tuijotuksen jonka hän oli nähnyt
edellisenä iltana. Hän nousi ja lähestyi sisartaan. Adela hypähti ylös.
"Katso -- katso -- katso!" hän huudahti. "Se tulee! Pelasta minut --
pelasta minut!" ja hän putosi lattialle ankarissa kouristuksissa, kun
kello, joka turhaan oli salaa siirretty eteenpäin, löi puoli
kaksitoista.
Lääkäri nosti hänet käsivarsilleen.
"Pahin pelkoni on saanut vahvistusta", hän sanoi totisena, "hänellä on
kaatuvatauti".[62]
Seuraavana iltana samalla tunnilla Adela kuoli.