"Tunnen sinut lähelläni tässä
Yksinäisyyttä elähyttämässä,
Niinkuin maailmoittensa yli
Suuri Näkymätön liitelee."
_Uhland_.
Tästä mielen tilasta, joka enemmän oli levottomuutta ja kiihtymystä
kuin kestävää toimintaa, herätti Glyndonin eräs henkilö, joka teki
häneen ihmeen rauhottavan vaikutuksen. Hänen sisarensa, orpo niinkuin
hänkin, asui maalla tätinsä luona. Lapsuuskodissaan oli hän tätä
pikkutyttöä, joka oli häntä paljon nuorempi, rakastanut veljen kaikella
hellyydellä. Palatessaan Englantiin, näytti hän aivan unohtaneen
sisarensa olemassaolon. Mutta kun täti kuoli, muistutti sisar itsestään
liikuttavalla kirjeellä, jossa hän kaihoten valitti olevansa ilman
kotia, ilman turvaa, ilman huolenpitäjää. Glyndon itki lukiessaan
kirjeen ja odotti kärsimättömästi Adelan tuloa.
Tyttö oli silloin 18-vuotias, ja hänellä oli tyynen ja hiljaisen
ulkokuoren alla paljon intoa ja romantiikkaa, samanlaista kuin
veljelläkin oli ollut siinä iässä. Mutta tytön into oli paljon
puhtaampi ja pysyi omissa rajoissaan, osaksi hänen siivon
naisellisuutensa takia ja osaksi ankaran ja säännönomaisen kasvatuksen
takia. Veljestään hän erosi varsinkin luonteensa arkuudessa, joka oli
suurempi kuin hänen ikäisillään. Mutta itsehillinnän kautta hän tätä
arkuutta salasi yhtä huolellisesti kuin sama arkuus taas salasi hänen
tunteellista sydäntään.
Adela ei ollut kaunis, hänen kasvonsa ja vartalonsa todisti heikkoa
terveyttä, ja liian herkkä hermosto teki hänet alttiiksi kaikille
vaikutuksille, jotka myötätunnon voimalla häiritsivät hänen
terveyttään. Muta koskei hän milloinkaan valittanut, ja koska hänen
käytöksensä merkillinen tyyneys tuntui osottavan ihan tasapuolista
mielentilaa, joka tavallisessa ihmisessä olisi merkinnyt
välinpitämättömyyttä, niin senvuoksi hänen sielulliset kärsimyksensä
olivat niin kauan pysyneet peitossa, ettei nyt enää ollut vaikeatakaan
niitä salata. Vaikka, niinkuin sanoin, hänen kasvonsa eivät olleet
kauniit, olivat ne puoleensavetävät ja miellyttävät, ja sellainen
hyväilevä hellyys ja lumous oli hänen hymyilyssään, liikkeissään ja
halussaan lohduttaa, tasottaa ja olla mieliksi, että se koski sydämeen
ja teki hänet rakastettavaksi, koska hän oli niin rakastava.
Sellainen oli se sisar, jota Glyndon niin kauan oli laiminlyönyt ja
jonka hän nyt niin sydämellisesti otti vastaan taloonsa. Adela oli
viettänyt monta vuotta itsekkään ja vaateliaan sukulaisen oikkujen
orjana ja sairaanhoitajana. Uutta ja iloista oli hänelle sentähden
veljensä hieno, jalo ja kunnioitettava rakkaus. Glyndon itsekin nautti
luomastaan onnesta, hän vähitellen tottui pois muusta seurasta ja alkoi
tuntea kodin viehätystä. Siksipä ei ollutkaan kumma, että tämä nuori
tyttö, joka vielä oli aivan vapaa palavammasta rakkaudesta, keskitti
kiitollisen hellyytensä armaaseen veljeen. Hänen päiväinen huolensa ja
yöllinen unelmansa oli voida korvata veljensä hyvyyttä. Hän ylpeili
veljensä lahjakkuudesta ja toivoi hänen menestystään: pieninkin seikka,
joka veljeä saattoi huvittaa, kasvoi Adelan silmissä mitä vakavimmaksi
elinkysymykseksi. Lyhyesti, kaiken kauansalatun intonsa, joka oli hänen
ainoa ja vaarallinen perintönsä, hän tyhjensi tähän rakkautensa pyhään
esineeseen.
Mutta mitä enemmän Glyndon alkoi karttaa noita kiihdytyksiä, joilla hän
niin kauan oli koettanut viihdyttää mieltään ja tappaa aikaansa, sitä
syvemmäksi ja pysyvämmäksi tuli hänen rauhaisten aikojensa
synkkämielisyys. Varsinkin hän aina pelkäsi olla yksin, hän ei
kärsinyt, että kumppaninsa oli poissa näkyvistä. Hän ratsasti sisarensa
kanssa ja teki kävelymatkoja, ja nähtävästi oli hänelle aina suuri
ponnistus viimeinkin mennä levolle, kun yö jo olisi öitsijöillekin
ollut liian myöhäinen. Tämä synkkämielisyys ei ollut ainoastaan lievää
melankoliaa eli alakuloisuutta, se oli paljon kiihkeämpi, melkein kuin
epätoivo. Usein hiljaisuuden jälkeen, joka miltei muistutti kuolemaa --
niin raskaalta, liikkumattomalta se tuntui -- saattoi hän äkkiä
hypähtää pystyyn ja hätäillen silmäillä ympärilleen -- jäsenet
väristen, huulet kalpeina, ohimot hien vallassa. Adela oli vakuutettu
siitä, että joku salainen suru häntä vaivasi ja helposti voisi kuluttaa
hänen terveytensä, ja sentähden hän luonnollisesti koetti olla hyvä
lohduttaja. Hienolla huomaavaisuudellaan hän näki, ettei veli pitänyt
siitä, jos hänen synkkiä tuuliaan pantiin merkille. Adela harjaantui
senvuoksi tukahuttamaan pelkonsa ja tunteensa osotukset. Hän ei
pyytänyt veljeään kertomaan, vaan koetti salaa voittaa hänen
luottamuksensa, Vähitellen hän tunsi onnistuvansa. Glyndon oli niin
tyystin kiinni omassa elämässään, ettei hän kyennyt tarkasti seuraamaan
muita, hän piti tuota rakkauden nöyrää levollisuutta lujamielisyytenä,
ja se häntä rauhotti. Lujamielisyyttä vaatii sairas mieli siltä, jolle
se uskoo tautinsa. Ja kuinka vastustamaton on halu tyhjentää huolensa
toiselle! Kuinka usein yksinäinen ajatteleekaan: "sydämeni varmaan
pääsisi tuskastaan, jos voisin siitä kertoa jollekin." Glyndon tunsi,
että nuoressa, kokemattomassa, ihanteellisessa Adelassa olisi sellainen
sielu, joka voisi häntä ymmärtää paremmin kuin joku ankarampi ja
käytännöllisempi ihminen. Mervale olisi pitänyt hänen paljastuksiaan
mielipuolen houreina, ja useimmat ihmiset olisivat ainakin pitäneet
niitä sairaloisina utukuvina ja harhanäkyinä. Siten Glyndon vähitellen
valmistui siihen helpotukseen, jota hän ikävöi, ja tilaisuus
kertomiseen saapui tällä tavalla:
Eräänä iltana heidän istuessaan yhdessä, Adela, joka oli perinyt
vähäsen veljensä lahjoja, maalaili jotakin. Glyndon oli istunut
mietteissään, mutta nousi äkkiä ja kietoi rakastavasti käsivartensa
sisarensa vyötäreille, katsoen hänen olkansa yli. Pahastunut huudahdus
pääsi häneltä, hän tempasi käteensä piirustuksen: "Mitä sinä teet? --
kenen kuva tämä on?"
"Rakas Clarence, etkö muista alkuperäistä taulua? Tämä on jäljennös
viisaan esi-isämme muotokuvasta, joka oli niin sinun näköisesi, kuten
äitivainajamme oli tapana sanoa. Ajattelin, että sinua huvittaisi, jos
koettaisin jäljentää sen muististani."
"Kirottu näköisyys", sanoi Glyndon synkästi. "Etkö arvaa syytä, miksi
minä en tahtonut palata isänkotiimme? Sentähden että pelkäsin nähdä
tuon muotokuvan! -- sentähden että -- sentähden -- mutta anna anteeksi
-- minä pelotan sinua!"
"Ei, ei suinkaan, Clarence, sinä et koskaan pelota minua kun puhut,
ainoastaan kun olet vaiti. Oi, jospa uskoisit minulle huolesi, oi,
jospa antaisit minulle oikeuden kantaa surujasi, niinkuin niin
mielelläni tahtoisin!"
Glyndon ei vastannut vaan asteli jonkun aikaa säännöttömin askelin
edestakaisin huoneessa. Viimein hän pysähtyi ja katseli vakavasti
sisartaan silmiin. "Niin, sinäkin olet hänen jälkeläisensä, sinäkin
tiedät, että sellaisia miehiä on elänyt ja kärsinyt, sinä et minua
pilkkaa, etkä epäile sanojani. Kuuntele! -- mikä ääni se on?"
"Ainoastaan tuuli katolla, Clarence, ainoastaan tuuli."
"Anna minulle kätesi, anna minun tuntea sen elävää kosketusta, ja kun
minä olen sinulle kertonut, niin älä koskaan enää mainitse sanaakaan
siitä kertomuksesta. Pidä se kaikilta salassa -- vanno, että se tulee
meidän kerallamme kuolemaan -- meidän onnettoman suvun viimeisten
jälkeläisten kanssa!"
"En koskaan minä petä luottamustasi -- minä vannon -- en koskaan!"
sanoi Adela vakaasti ja vetäytyi lähemmälle veljeään. Se mikä ehkä
kirjotettuna ja epäileväisille, uskottomille kerrottuna, voi tuntua
kylmältä ja pelottomalta, vaikutti aivan toisella lailla, kun nuo
kalpeat huulet siitä puhuivat, kärsimyksen vakuuttavalla ja
kauhistuttavalla totisuudella. Paljon hän kyllä salasi, paljon hän
tahallaan lievensi, mutta niin paljon hän kertoi, että tarinansa kävi
ymmärrettäväksi ja selväksi vapisevalle ja kalpealle kuuntelijalle.
"Päivänkoitteessa", sanoi hän, "lähdin tuosta onnettomasta asunnosta.
Yksi toivo minulla vielä oli -- tahdoin etsiä Mejnouria läpi koko
maailman. Tahdoin pakottaa häntä saattamaan lepoon sen peikon, joka
sieluani vainosi. Tällä aikomuksella matkustin kaupungista kaupunkiin.
Panin Italian poliisien avulla toimeen mitä tarkimpia etsiskelyjä.
Turvauduin itse Rooman inkvisitsionin palveluksiin. Olihan se äskettäin
osottanut vanhaa valtaansa Cagliostroa vastaan, joka oli paljon
vaarattomampi. Kaikki turhaan, ei jälkeäkään hänestä voitu löytää."
"Minä en ollut yksin, Adela." Tässä Glyndon hetkeksi pysähtyi
puheessaan ikäänkuin hämmentyneenä, sillä ei tarvinne mainitakaan, että
hän kertomuksessaan ainoastaan sivumennen oli viitannut Fillideen,
jonka lukija voi arvata hänen seuralaisekseen. "Minä en ollut yksin,
mutta vaellusteni kumppanina ei ollut sellainen, johon sielullani
olisin voinut luottaa -- uskollinen ja rakastava kyllä, mutta ilman
kasvatusta, ilman kykyä minua ymmärtämään, ainoastaan luonnollisten
vaistojen hallitsema eikä harjotetun järjen. Hän oli sellainen, johon
sydän saattoi nojautua huolettomina hetkinä, mutta ymmärryksellä ei
ollut hänen kanssaan paljon yhteistä eikä hätääntynyt henki häneltä
voinut neuvoa kysyä. Mutta tämän henkilön seurassa ei hirviö minua
häirinnyt.
"Anna minun tarkemmin kuvata, minkälaisissa tilaisuuksissa se saapui.
Karkeissa kiihotuksissa, jokapäiväisessä elämässä, hurjassa
mellastelussa, tai eläimellisen tylsässä välinpitämättömyydessä sen
silmiä ei näkynyt, sen kuiskaus ei kuulunut. Mutta aina kun sielu
tahtoi korkeampaa tavotella, kun mielikuvitus syttyi ja kun oikean
päämäärämme tietoisuus saattoi taistelemaan sitä arvotonta elämää
vastaan, jota vietin, silloin -- Adela, silloin se kyyristyi sivulleni
keskipäivän valossa tai yöllä istui vuoteeni vieressä -- mustana
peikkona, joka pimeässäkin näkyi. Jos jumalallisissa taidekokoelmissa
nuoruuteni unelmat herättivät muinoisen kilpailuhalun -- tai jos
käännyin viisasten ajatuksia tutkimaan -- jos suurten miesten
esimerkki, jos viisasten keskustelu herätti vaiennetun järjen
toimintaan, niin paha henki oli luonani kuin kutsuttuna. Viimein
eräänä iltana Genuassa, johon olin saapunut mystikkoa hakiessani, hän
äkkiä, kun vähimmin odotin häntä näkeväni, seisoi edessäni. Oli
karnevaalin aika. Se oli tuollainen äänekäs hurja puolihullu näytelmä
-- älä kutsu sitä huviksi -- joka muistuttaa pakanallisia
saturnaalioita[59] keskellä kristillistä juhlaa. Tanssiin väsyneenä
olin astunut huoneeseen, jossa istui useita juhlijoita, juoden,
laulaen, hoilaten, ja kun he merkillisissä puvuissaan ja ilkeissä
naamareissaan elämöivät, näyttivät he tuskin inhimillisiltä.
Minä asetuin heidän keskelleen ja tuollaisessa kamalassa
mielenkiihotuksessa, josta onnelliset ihmiset eivät tiedä mitään, olin
pian yksi hurjimpia. Keskustelu kääntyi Ranskan vallankumoukseen, jolla
aina oli minuun ollut merkillinen viehätys. Naamiot puhuivat
tuhatvuotisesta valtakunnasta, jonka vallankumous oli tuova maan
päälle, eivätkä niinkuin filosofit ihastelleet valon tuloa vaan
niinkuin rosvot riemuitsivat lain tyhjäksi tulemisesta. En tiedä kuinka
kävi, vaan heidän vallaton puheensa tarttui minuun, ja kun aina halusin
olla joukossa etumaisena, olin pian muita äänekkäämpi huutamassa
ylistystä vapaudelle, jonka tulisi käsittää kaikki maapallon kansat --
vapaudelle, joka koskisi koko lainsäädäntöä ja myöskin kotielämää --
vapaudelle kaikista kahleista, joita ihmiset ovat itselleen takoneet.
Keskellä näitä suuria sanoja kuiskasi yksi naamioista minulle:
"'Ota vaarin, joku kuuntelee, hän näyttää urkkijalta.'
"Silmäni seurasivat hänen silmiään ja huomasin miehen, joka ei ottanut
osaa keskusteluun mutta jonka katse oli minuun kiinnitetty. Hän oli
valepuvussa niinkuin muutkin, mutta huomasin yleisistä kuiskeista,
ettei kukaan ollut nähnyt hänen astuvan sisään. Hänen vaitiolonsa,
hänen tarkkaavaisuutensa oli nostanut muiden pelon mutta minua se vaan
enemmän kiihdytti. Innostuneena asiaani jatkoin sitä edelleen,
välittämättä muiden viittauksista, ja käännyin tuon vaiteliaan naamion
puoleen, joka istui yksin, ryhmästä erillään, enkä huomannut, että
toinen toisensa jälkeen hurjastelijoista hiipi pois, niin että viimein
minä ja hiljainen kuuntelija jäimme kahden, kunnes pysähtyen
kuumeisesta ja kiihkeästä sanatulvastani, virkoin:
"'Ja te, signor, mitä te arvelette tästä kultaisesta ajasta? Ei mitään
mielipiteen rajotuksia, veljeys ilman kateutta, rakkaus ilman
orjuutta --'
"'Ja elämä ilman 'Jumalaa', lisäsi naamio, kun minä etsin uusia
vertauksia.
"Tuon tutun äänen-kaiku käänsi ajatusteni virran. Hypähdin eteenpäin ja
huusin:
"'Petturi tai perkele, viimeinkin sinut tapasin!'
"Olento nousi, kun lähestyin, nosti naamion ja näytti Mejnourin kasvot.
Hänen kiinteä katseensa, mahtava vartalonsa kammotti ja piti minua
loitolla. Seisoin maahan naulittuna.
"'Niin', sanoi hän juhlallisesti, 'me tapaamme toisemme ja tätä
tapaamista olen minäkin etsinyt. Kuinka olet seurannut neuvojani?
Näitäkö näytelmiä etsii Rauhantieteen seuraaja päästäkseen aavemaisen
vihollisensa käsistä? Nuoko ajatukset, jotka lausuit -- ajatukset,
jotka tahtoisivat maailmankaikkeudesta pyyhkäistä pois kaiken
järjestyksen -- nuoko vastaavat viisaan toiveita, viisaan joka tahtoo
kohota ikuisten sfäärien sopusointuun?'
"'Se on sinun vikasi -- sinun' huudahdin minä. 'Karkota aave! Ota pois
sielustani tämä kuluttava painajainen!'
"Mejnour katseli minua hetken aikaa kylmällä ja ivallisella
ylenkatseella, joka herätti pelkoani ja vihaani, ja vastasi:
"'Ei, sinä omien aistimiesi uhri! Ei, sinun täytyy tyystin ja
tarkalleen kokea ne harhat, joihin _tieto ilman uskoa_ kiipee Titaanien
tavoin.[60] Sinä himoitset tätä tuhatvuotista valtakuntaa -- sinä
saat sen nähdä! Sinä saat olla yksi osanottaja Valon ja Järjen
valtakunnassa. Minä näen, kun puhun, sivullasi sen haamun jota pakenet
-- se astuu tiellesi -- sillä on vielä valta sinuun -- valta, jolle
minäkään en mitään mahda. Toivotun vallankumouksesi viimeisinä päivinä,
keskellä raunioita sen järjestyksen, jota sortona kiroot, etsi
kohtalosi täyttymistä ja odota parannustasi.'
"Sillä hetkellä joukko naamioituja, räyhääviä, päihtyneitä,
hoipertelevia töytäsi huoneeseen ja erotti minut mystikosta. Tunkeuduin
heidän välistään ja etsin häntä kaikkialta mutta turhaan. Kaikki
etsimiseni seuraavanakin päivänä oli yhtä hyödytöntä. Viikkoja käytin
samaan tarkotukseen -- ei jälkeäkään Mejnourista ollut löydettävissä.
Väsyneenä petollisiin nautintoihin, ansaittujen moitteitten satuttamana
kauhistuin Mejnourin ennustamaa näytelmää, jossa minun muka piti etsiä
vapautustani, ja niin tulin viimein siihen päätökseen, että
syntymämaani terveellisessä ilmapiirissä, sen järjestetyssä
toimeliaisuudessa voisin työnteolla vapautua painajaisestani. Jätin
kaiken, missä siihen asti olin riippunut kiinni, ja tulin tänne.
Keskellä voitonhimoisia suunnitelmia ja itsekkäitä yrityksiä tunsin
samaa huojennusta kuin juomingeissa ja hurjasteluissa. Haamu pysyi
näkymättömänä, mutta nämä toimet tulivat pian minulle yhtä
vastenmielisiksi kuin muut. Aina vaan tunsin, että olin syntynyt
johonkin jalompaan kuin voittoa himoitsemaan -- tunsin, että elämän voi
tehdä yhtä arvottomaksi ja sielun yhtä alhaiseksi jäätävä ahneus kuin
muut äänekkäämmät himot. Korkeampi pyrkimys ei koskaan jättänyt minua
rauhaan.
"Mutta, mutta", jatkoi Glyndon, kalvennein huulin ja näkyvin
väristyksin, "joka kerran kun yritin nousta korkeampaan elämään, tuli
kauhea haamu. Se irvisti vieressäni maalaustelineeni luona.
Runoilijoiden ja viisasten kirjojen edessä se seisoi polttavin silmin
yön hiljaisuudessa, ja minä olin kuulevinani sen kuiskaavan kauheista
viekotuksista, joita ei voi sanoin kertoa." Hän pysähtyi ja otsalla oli
hikihelmet.
"Mutta minä", sanoi Adela hilliten pelkoaan ja kietoen käsivartensa
veljen ympärille, "minä tästälähin tahdon elää ainoastaan sinua varten.
Ja tässä rakkaudessa, joka on niin puhdas ja pyhä, tulee sinun pelkosi
haihtumaan."
"Ei, ei!" huudahti Glyndon riuhtautuen irti. "Pahin on vielä sanomatta.
Sen jälkeen kun sinä olet ollut täällä -- senjälkeen kun vakavasti ja
päättävästi olen pysynyt poissa kaikista toimista ja paikoista, joissa
tämä yliluonnollinen vihollinen minua ei häirinnyt, niin minä, -- olen
-- oi taivas! armoa! armoa! Tuossa se seisoo -- tuossa sivullasi --
tuossa -- tuossa!" ja tajuttomana hän putosi lattialle.