"Laki, jonka valta teitä pelottaa, pitää kättään päänne päälle;
se on lyövä teidät kaikki, ihmiskunta tarvitsee tätä esimerkkiä."
_Couthon_.
"Oi, ilo ilo! sinä olet tullut taas. Tässähän on kätesi -- tässä
huulesi. Sano, ettet minua hylännyt toisen rakkauden tähden, sano se
uudelleen -- sano se aina -- ja minä annan sinulle anteeksi kaiken
muun!"
"Sinä siis olet minua surrut?
"Surrut! -- ja sinä olit niin julmakin, että jätit minulle kultaa --
tuossa se on -- tuossa -- koskemattomana."
"Rakas luonnon lapsi! Kuinka sitten tässä vieraassa Marseillen
kaupungissa, olet saanut leipää ja suojaa?"
"Kunniallisesti, sieluni sielu! kunniallisesti, mutta kuitenkin niillä
kasvoilla, joita kerran pidit niin kauniina: vieläkö niin pidät nyt?"
"Pidin Fillide, kauniimpina kuin koskaan. Mutta mitä tarkotat?"
"Täällä on eräs taiteilija, suuri mies, Pariisin etevimpiä miehiä, en
tiedä, miksi he häntä kutsuvat, mutta hän hallitsee kaikkea täällä --
elämää ja kuolemaa. Hän on maksanut minulle paljon siitä vaan, että
istun hänen mallinaan. Siitä tulee maalaus, jonka hän lahjottaa
kansalle, sillä hän maalaa ainoastaan kunniaa varten. Ajattele
Fillidesi tulevaa mainetta!" Ja tytön villit silmät säkenöivät, hänen
turhamaisuutensa oli herännyt. "Ja hän olisi minut nainut, jos olisin
tahtonut, eronnut vaimostaan minun tähteni! Mutta minä odotin sinua,
kiittämätöntä."
Kuului koputus ovella -- mies astui sisään.
"Nicot!"
"Ah, Glyndon! -- vai niin -- tervetuloa! Mitä! sinäkö olet kilpailijani
toisen kerran. Mutta Jean Nicot ei kanna kaunaa. Hyve on unelmani --
maani on lemmittyni. Palvele minun maatani, kansalainen, ja minä annan
anteeksi sinulle tämän kaunottaren suosion. Olkoon menneeksi, olkoon
menneeksi!"
Mutta maalarin puhuessa kuului laulua kadulta -- marseljeesin tuliset
säveleet. Siellä oli joukko -- kansan paljous -- kulkemassa asein ja
lipuin, innostuksin ja lauluin -- lauluin ja innostuksin, lipuin ja
asein. Ja kuka olisi voinut ajatella, että tämä sotainen liike ei ollut
taistelua vihollista vastaan vaan verilöylyä -- ranskalaiset
ranskalaisia vastaan? Sillä Marseillessa on kaksi puoluetta ja paljon
työtä Jaakko Pyövelillä. Mutta tätä englantilainen, vastatullut,
muukalainen, ei vielä ymmärtänyt. Hän ei muuta huomannut kuin laulun,
innostuksen, aseet ja liput, jotka aurinkoa kohti kohottivat ylpeän
valheen: "Ylös, Ranskan kansa, sortajiasi vastaan!"
Onnettoman vaeltajan synkkä katsanto vilkastui; hän katsoi akkunasta
joukkoa, mikä alhaalla marssi liehuvin lipuin. He hurrasivat nähdessään
isänmaanystävän Nicotin, vapauden ja säälimättömän Hébertin puoltajan,
seisovan akkunassa muukalaisen sivulla.
"Ah, hurratkaa vielä", huusi Nicot, "tervehtikää englantilaista, joka
luopuu Pitteistään ja Coburgeistaan tullakseen Vapauden ja Ranskan
kansalaiseksi!"
Tuhannet äänet täyttivät ilman ja marseljeesin sävelet nousivat taas
majesteetillisina.
"Hyvä, ja jospa näiden korkeiden toiveiden luona ja tämän jalon kansan
keskuudessa haamukin häviäisi ja parannus saapuisi!" mutisi Glyndon ja
hän oli taas tuntevinaan elonnesteen suonissaan virtaavan.
"Sinä tulet yhdeksi konventin jäseneksi Painen ja Clootzin keralla[63]
-- minä toimitan sen kaiken sinulle!" huusi Nicot, taputtaen häntä
olalle, "ja Parisi -- --"
"Ah, jospa vaan saisin nähdä Parisin!" huusi Fillide iloisesti.
Iloisesti! koko tämä aika, kaupunki, ilmapiiri oli iloa täynnä --
paitsi missä kuulumaton tuskanitku ja murhanhuuto taivaaseen nousi.
Lepää rauhassa haudassasi, kylmä Adela! Ilo, ilo! Ihmisyyden
riemujuhlassa lakatkoot kaikki yksityiset surut. Katso, hurja
merenkulkija, suuri pyörre vetää sinut kitaansa. Siinä ei löydy
yksilöä. Kaikki kappaleet ovat kokonaisuutta. Avaa porttisi, kaunis
Parisi, uudelle kansalaiselle. Ottakaa riveihinne, rakkaat
tasavaltalaiset, uusi vapauden, järjen ja ihmiskunnan puolustaja!
"Mejnour oli oikeassa, hyveen ja urhouden ilmapiirissä, kunniakkaassa
taistelussa ihmissuvun puolesta on haamu jälleen vaipuva siihen
pimeyteen, mistä se tulikin."
Ja Nicotin kimakka ääni ylisti häntä, ja laiha Robespierre --
"tasavallan soihtu, pylväs ja kulmakivi"[64] -- hymyili hänelle
pahaenteisesti veristyneine silmineen, ja Fillide painoi häntä
intohimoisesti hellään syliinsä. Ja hänen noustessaan ja istuessaan,
kansankokouksessa tai yöllisellä vuoteellaan, tuo Nimetön, vaikkei hän
sitä nähnyt, johti häntä pirullisilla silmillään siihen mereen, jonka
aallot ovat verihyytelöä.