_Faust_: Minne nyt matka käy?
_Mefisto_: Minne vain mielesi tehnee. Me katsomme pientä
ja sitten suurta maailmaa.
_Faust_.
Vetäkää tuolinne lieden ääreen, pankaa valkea takkaan ja tuokaa
kynttilöitä. Oi tätä rauhaista, tasaista, mukavaa, järjestettyä kotia!
Oi sinä erinomainen arkimaailma!
On kulunut joku aika viimeisen luvun tapahtumain jälkeen. Nyt ei olla
kuunvaloisissa saarissa tai lahoavissa linnoissa vaan huoneessa, jonka
seinät ovat kolmattakymmentä jalkaa pitkät; -- matot lattialla, kalusto
hyvä, tukevat nojatuolit, ja kahdeksan huonoa maalausta hienoissa
puitteissa seinällä. Herra Thomas Mervale, lontoolainen kauppias, sinä
olet kadehdittavassa asemassa.
Ei ollut Mervalella mikään vaikeus palatessaan mannermaan matkaltaan
asettua paikoilleen tiskin ääreen -- hänen sydämensä oli kaiken aikaa
ollut siellä. Isänsä kuoleman kautta sai hän perinnöksi korkean aseman
arvokkaassa, jokseenkin hyvässä liikkeessä. Tehdä liikkeensä
ensiluokkaiseksi oli kunnioitettava pyrkimys -- ja se oli hänellä. Hän
oli äskettäin mennyt naimisiin -- ei kokonaan rahojen tähden, ei! hän
ei ollut halpamaisen ahne, vaikka muuten maallismielinen. Hänellä ei
ollut mitään romanttisia unelmia rakkaudesta, mutta hän oli kylliksi
järkevä mies ymmärtääkseen, että vaimo pitää olla seuralainen eikä
ainoastaan liikevoitto. Hän ei välittänyt kauneudesta ja nerokkuudesta,
mutta hän piti terveydestä ja hyvästä tuulesta ja jossakin määrin
kunnollisesta käsityskyvystä. Hän valitsi vaimon päällään eikä
sydämellään ja onnistui hyvin valinnassaan. Rouva Mervale oli mainio
nuori vaimo -- toimelias, taloudellinen, säästäväinen, mutta myöskin
hyvänluontoinen. Hän piti kyllä oman päänsä muttei ollut mikään
äkäpussi. Hänellä oli selvä käsitys vaimon oikeuksista ja niistä
seikoista, jotka tuottavat kotiin mukavuutta. Hän ei koskaan olisi
antanut miehelleen anteeksi, jos hän olisi huomannut hänet syypääksi
pienimpäänkin ihastukseen muita naisia kohtaan, mutta korvaukseksi
hänellä itselläänkin oli ihmeteltävä siveellisyyden tunne. Hän
kauhistui kaikkea kevytmielisyyttä, kaikkea hakkailemista,
kiemailemista -- noita pikkupaheita, jotka usein turmelevat kotionnen,
vaikka huikenteleva luonne niihin ajattelemattomasti lankee. Mutta hän
ei pitänyt oikeana rakastaa miestään liian paljon. Hän jätti ylijäävän
rakkauden sukulaisiaan, ystäviään, tuttaviaan varten ja seuraaviin
naimisiin, jos nimittäin jotakin tapahtuisi miehelleen. Hän piti hyvän
ruuan, sillä se sopi heidän asemaansa, ja hänen mielentilansa oli
tasainen vaikka luja. Hän saattoi sanoa kovan sanan tai kaksikin, jos
Mr. Mervale ei tullut kotiin oikeaan aikaan. Hän piti erityisesti
huolta siitä, että miehensä muuttaisi kenkänsä tullessaan kotiin --
matot olivat uudet ja kalliit. Hän ei ollut ärtyisä eikä intohimoinen
-- taivas siunatkoon! -- mutta kun hän loukkaantui, osasi hän
arvokkaasti moittia -- viittasi omiin hyveisiinsä -- enoonsa, joka oli
amiraali, ja 30 tuhanteen puntaan, jotka hän oli tuonut mukaansa
myötäjäisinä valitulleen. Mutta koska Mr. Mervale oli hyväluontoinen
mies, tunnusti hän vikansa, ylisti vaimonsa etevyyttä ja pahastuksen
pilvi oli pian ohi.
Joka talossa on pieniä ikävyyksiä, mutta harvassa vähemmän kuin
Mervalen talossa. Rouva Mervale ei ylellisesti rakastanut pukuja vaan
noin kohtalaisesti pani niinin huomiota. Häntä ei koskaan nähty
ulkosalla kähertämättömänä eikä tuommoisessa ikävässä aamupuvussa.
Puoli yhdeksän joka aamu rouva Mervale oli puettuna, vyö hyvin
sidottuna, lakki suorana ja sileänä päässä, paksut silkkiset hansikkaat
suvet talvet käsissä. Raskaassa kultaketjussa hän kantoi kelloaan, joka
ei ollut noita pieniä, huonostikäyviä vaan iso, hyvä ajanmittari.
Hänellä oli suuri koukkunenä, hyvät hampaat, iso tukka, paksut posket,
suuret jalat, mainiot kävelemiseen, ja suuret valkoiset kädet. Hän ei
pitänyt romaaneista, vaikkei hän niitä vihannutkaan. Konserteissa ja
oopperoissa hän ei käynyt, mutta pientä huvinäytelmää hän rakasti
illoin katsella ja sen jälkeen syödä hienon illallisen. Talven alussa
hän valitsi itselleen käsityön ja kirjan luettavakseen, tavallisesti
historiateoksen. Molemmat kestivät talven, keväällä jätettiin kirja,
mutta työtä jatkettiin. Arvokkaampaa naista ei helposti löydy -- paitsi
ehkä jossakin hautapuheessa.
Oli syysilta. Herra ja rouva Mervale ovat äskettäin palanneet
huviretkeltä ja ovat nyt etuhuoneessa -- mies tavallisella paikallaan
ja rouva samaten omallaan.
"Mutta minä vakuutan sinulle, että Glyndon kaikista liiallisuuksistaan
huolimatta oli sangen hauska, rakastettava kumppani. Sinä olisit
varmaan hänestä pitänyt -- kaikki naiset pitivät."
"Rakas Thomas, suo anteeksi, että huomautan, mutta tuo lause 'kaikki
naiset' --"
"Pyydän anteeksi -- olet oikeassa. Tarkotin, että hän yleensä oli
kauniin sukupuolen hyvässä suosiossa."
"Minä ymmärrän -- hän oli jokseenkin kevytmielinen luonteeltaan."
"Kevytmielinen! -- ei, ei suinkaan. Hieman epävakainen -- sangen
omituinen -- mutta ei suinkaan kevytmielinen -- suuriluuloinen ja
äkkipikainen kyllä, mutta käytökseltään siivo ja kaino -- ehkä liiankin
paljon -- juuri sellainen, josta sinä pidät. Mutta jatkaakseni: olen
hyvin levoton niistä uutisista, mitkä tänään olen saanut hänestä. Hän
on nähtävästi elänyt hyvin säännötöntä elämää, matkustanut paikasta
paikkaan ja on varmaan jo kuluttanut koko lailla rahojaan."
"Mitä tulee rahoihin", sanoi rouva Mervale, "niin pelkään, että meidän
täytyy käyttää toista teurastajaa; tämä nykyinen on varmaan liitossa
kyökkipiian kanssa.
"Se on vahinko, hänen pihvinsä on merkillisen hyvää. Nämä Lontoon
palvelijat ovat yhtä pahoja kuin karbonaarit. Mutta niinkuin olin
sanomaisillani, Glyndon raukka --"
Samassa kuului ovella koputus. "Siunatkoon!" sanoi rouva, "kello on yli
kymmenen. Kukahan se mahtaa olla?"
"Ehkä se on enosi, amiraali", sanoi mies pisteliäästi. "Hän
tavallisesti suvaitsee tulla tähän aikaan."
"Minä toivon, rakkaani, etteivät mitkään minun sukulaisistani ole muuta
kuin tervetulleita vieraita tässä talossa. Amiraali on hyvä seuramies
ja -- hänen omaisuutensa on kokonaan hänen määrättävissään."
"Minä en ketään kunnioita enemmän kuin häntä", sanoi herra Mervale
painavasti.
Palvelija avasi oven ja ilmotti Mr. Glyndonin tulosta.
"Mr. Glyndon! -- mikä merkillinen --" huudahti rouva Mervale, mutta
ennenkuin hän ehti lopettaa lausettaan, oli Glyndon huoneessa.
Vanhat ystävät tervehtivät toisiaan kaikella lämmöllä, mikä johtui
nuoruuden muistoista ja pitkästä erosta. Seurasi sitten juhlallinen
esitys rouva Mervalelle, joka arvokkaasti hymyillen ja salaa vilkaisten
vieraan likaisia jalkineita pyysi miehensä ystävää olemaan tervetullut
Englantiin.
Glyndon oli suuresti muuttunut senjälkeen kuin Mervale hänet viimeksi
näki. Vaikkei ollut kahta vuottakaan siitä kulunut, oli hänen valkea
ihonsa käynyt ruskeaksi. Syviä vakoja oli suru tai ajattelu tai sielun
taistelu uurtanut onnellisen nuoruuden sileälle kasvonpinnalle. Ennen
niin kohteliaaseen käytökseen oli tullut jonkunlaista rentoilemista,
joka kertoi yhteiskunnan tapoja halveksivasta seurasta. Kuitenkin oli
hänen muodossaan ikäänkuin vapaata aateluutta, jota ei ennen hänessä
ollut, ja se antoi hänen kielelleen ja säännöttömille liikkeilleen
vähän arvokkuutta.
"Näin siis sinä olet vakiintunut elämään, Mervale -- minun ei tarvitse
kysyäkään, oletko onnellinen. Arvo, itsetunto, rikkaus, puhdas luonne
ja näin kaunis puoliso ansaitsee onnea ja hallitsee sitä.
"Saisiko tarjota teetä Mr. Glyndon?" kysyi rouva Mervale lempeästi.
"Kiitos -- ei. Minä ehdotan elähyttävämpää ainetta vanhalle
ystävälleni. Viiniä, Mervale, viiniä, eh! tai vanhaa englantilaista
punssia. Vaimosi suonee anteeksi -- me teemme tästä hauskan yön."
Rouva Mervale veti tuolinsa taaksepäin ja koetti olla näyttämättä
säikähtyneeltä. Glyndon ei antanut ystävälleen aikaa vastaamiseen:
"Nyt olen siis viimeinkin Englannissa", sanoi hän hieman ivallisesti
katsellen ympäri seiniä, "varmaan tämä terveellinen ilma tulee
vaikuttamaan, varmaan minä täällä tulen saamaan lepoa."
"Oletko sairastanut, Glyndon?"
"Sairastanut! -- olen. Ah! sinulla on hieno talo. Onkohan siinä liikaa
huonetta yksinäiselle matkamiehelle?"
Mr. Mervale katsoi vaimoaan ja hänen vaimonsa katseli kiinteästi
mattoa. "Kaino käytökseltään -- ehkä vähän liiaksikin!" Rouva Mervale
oli hämmästyksen ja suuttumuksen huipussa.
"Rakkaani?" kysyi Mr. Mervale viimein nöyrästi vaimoaan suostutellen.
"Niin, rakkaani!" vastasi rouva Mervale yskää ymmärtämättä ja
happamesti.
"Me voimme kai antaa yhden huoneen vanhalle ystävälleni, Sara?"
"Vanha ystävä" oli vaipunut nojatuoliinsa, ja tuijottaen valkeaan oli
hän pannut molemmat jalkansa mukavasti pesänreunalle ja näytti
unohtaneen kysymyksensä.
Rouva Mervale puri huultaan, katseli miettivästi eteensä ja vastasi
viimein kylmästi: "Kyllä, Mr. Mervale, sinun vieraillasi on oikeus olla
täällä kuin kotonaan."
Näin sanoen hän sytytti kynttilän ja astui juhlallisena ulos huoneesta.
Kun hän palasi, olivat ystävykset kadonneet Mr. Mervalen työhuoneeseen.
Kello löi kaksitoista -- yksi -- kaksi! Kolmasti oli rouva Mervale
lähettänyt tiedustelemaan -- ensiksi, kaipasivatko he jotakin,
toiseksi, tahtoiko Mr. Glyndon nukkua matrassilla vai höyhenvuoteella,
kolmanneksi olisiko Mr. Glyndonin kirstu, jonka hän on tuonut mukanaan,
otettava sisälle. Ja kaikkien näiden kysymysten vastaukseen oli vieras
äänekkäästi lisännyt -- niin äänekkäästi, että se kuului läpi kaikkien
huoneiden -- "toinen booli, väkevämpi, ja antakaa tulla joutuisaan!"
Viimein Mr. Mervale näyttäytyi makuuhuoneessaan -- ei katuvana eikä
anteeksipyytävänä -- ei, ei sinne päinkään. Hänen silmänsä vilkkuivat,
poskensa punotti, jalkansa hoiperoi, hän lauloi, Mr. Thomas Mervale
todellakin lauloi.
"Mr, Mervale, onko mahdollista --"
"Vanha ukko Cole oli iloinen sielu --"
"Mr. Mervale -- jätä minut ole hyvä!"
"Niin, iloinen sielu oli hän --"
"Minkä esimerkin näytät palvelijoille!"
"Ja hän pyysi piippuansa, pyysi viinimaljaansa --"
"Jos et herrani, osaa käyttäytyä, niin minä pyydän."
"Pyysi kolme viuluniekkaa soittamaan!"