"Kaksi sielua, ah! asuu rinnassain.
Miksi seisot ja katsot kauhistuin?"
_Faust_.
Muistettakoon, että jätimme mestari Paolon Glyndonin vuoteen ääreen.
Kun englantilainen syvästä unestaan heräsi, tulivat kuluneen yön
muistot pelottavina hänen mieleensä, hän kirkaisi ja peitti kasvonsa
käsillään.
"Hyvää huomenta, teidän ylhäisyytenne", sanoi Paolo iloisesti. "_Corpo
di Bacco_![57] Te olette nukkuneet hyvin!"
Tämän miehen ääni, joka oli niin helähtelevän iloinen ja terveellinen,
auttoi hajottamaan tiehensä kaikki haamut, jotka Glyndonin muistoa
vaivasivat.
Hän nousi pystyyn vuoteessaan. "Ja missä löysit minut? Miksi olet
täällä?"
"Missäkö löysin teidät?" toisti Paolo hämmästyen, "vuoteessanne
tietysti. Miksi olen täällä?"
"Sentähden että padrone (isäntä) pyysi minua odottamaan teidän
heräämistänne ja noudattamaan käskyjänne."
"Padrone, Mejnour! onko hän siis saapunut!"
"Saapunut ja taas lähtenyt, signor. Hän jätti tämän kirjeen teille."
"Anna minulle ja odota kunnes olen pukeutunut."
"Niinkuin suvaitsette. Olen laittanut mainion suuruksen: varmaan teillä
on nälkä. Minä olen hyvä kokki: se on tietty, kun olen munkin poika.
Tulette ihmeisiinne, kun maistatte kuinka olen osannut valmistaa kalan.
Ei kai lauluni teitä häiritse. Minä aina laulan, kun valmistan
sallaatia: se saa ainekset sopusuhtaiseen tilaan." Ja heittäen pyssyn
yli olkansa Paolo lähti huoneesta ja sulki oven.
Glyndon oli jo pitkälle syventynyt seuraavan kirjeen sisältöön:
"Kun ensin sain sinut oppilaakseni, lupasin Zanonille, että jos
ensimäisestä koetuksesta huomaisin sinusta tulevan -- ei veljeskuntamme
jäsenen vaan uuden uhrin entisten lisäksi, jotka turhaan ovat
ponnistaneet, niin en hylkäisi sinua kurjuuteesi ja omaan tuomioosi
vaan lähettäisin sinut takaisin maailmaan. Täytän nyt lupaukseni.
Koetuksesi on ollut kaikkein helpoin, mikä konsanaan on ollut
kokelaalla. En pyytänyt mitään muuta kuin pidättäytymistä aistillisesta
nautinnosta ja vähäistä kärsivällisyytesi ja uskosi harjotusta. Mene
takaisin omaan maailmaasi, sinulla ei ole luontoa pyrkimään meidän
maailmaamme!
"Minä se saatoin Paolon ottamaan sinut vastaan ilojuhliin. Minä panin
vanhan kerjäläisen sinulta pyytämään almua. Minä jätin auki kirjan,
jota et olisi voinut lukea rikkomatta käskyäni. No, nyt olet nähnyt,
mikä sinua odottaa tiedon kynnyksellä. Sinä olet nähnyt edessäsi
ensimäisen vihollisen, joka uhkaa jokaista vielä aistimien orjuudessa
olevaa. Ihmetteletkö, että minä sinulta ainiaaksi suljen portit? Etkö
vieläkään käsitä, että välttämättä vaaditaan sielu hillitty,
puhdistunut ja ylentynyt, ei ulkonaisilla tai'oilla vaan omalla
voimallaan ja henkevyydellään -- jotta se voisi kulkea yli kynnyksen ja
käydä vihollista vastaan? Kurja! -- koko tieteeni ei voi auttaa
äkkipikaista, aistillista -- sitä joka pyytää salaisuuksiamme
ainoastaan saastuttaakseen niitä karkeissa nautinnoissa ja itsekkäässä
paheessa! Eivätkö ole kaikki vanhempien aikojen petturit ja mustat
noidat joutuneet häviöön jo yrittäessäänkin tunkeutua niihin
mysterioihin, jotka ovat puhdistumista eikä alentumista varten. He ovat
kerskailleet löytäneensä viisasten kiven ja kuolleet ryysyissä:
kerskailleet löytäneensä kuolemattomuuden juoman, ja vaipuneet hautaan,
ennen aikaansa harmaantuneina. Tarut kertovat, että pahat henget
repivät heidät kappaleiksi. Niin, heidän omien epäpyhien himojen ja
itsekkäitten aikomustensa peikot! Mitä he halusivat, olet sinäkin
halunnut, ja vaikka sinulla olisi serafin siivet, et voisi nousta
ilmaan kuolevaisuutesi suosta. Sinun tiedonhalusi oli vain vaateliasta
luulevaisuutta, sinun onnenjanosi vain sairaloista kaipuuta
ruumiillisen nautinnon likaisiin vesiin! Lempi, joka tavallisesti
alhaisimmankin korottaa, oli sinulla vain himo, joka suunnitteli
kavallusta jo kohta ensimäisessä hurmassa -- ja _sinäkö_ tulisit
yhdeksi meistä! Sinäkö Korkean Veljeskunnan jäseneksi! Sinäkö
pyrkijäksi niihin tähtiin, jotka loistivat kaldealaisen viisauden
Shemaiassa! Kotka voi nostaa ainoastaan kotkanpojan aurinkoa kohti.
Minä jätän sinut hämäryytesi huomaan!
"Mutta voi sinua, tottelematon pyhyyden häpäisijä! Sinä olet
hengittänyt nestettä, sinä olet vetänyt luoksesi aavemaisen ja
leppymättömän vihollisen. Sinun itsesi täytyy karkottaa pois nostamasi
haamu. Sinun täytyy palata maailmaan, mutta nyt et voi enää ilman
kärsimystä ja lujaa ponnistusta uudelleen saavuttaa elämän iloa ja
tyyneyttä, jonka jätit taaksesi. Tämän minä ainoastaan sanon sinulle
lohdutukseksi: se joka on vetänyt ruumiiseensa edes niinkin vähän tuota
kepeätä, elonvoimaista eetterimäistä tuoksua kuin sinä, hän on
herättänyt itsessään kykyjä, jotka eivät sammu, kykyjä, joiden avulla
sinä vielä kärsivällisellä nöyryydellä, puhtaalla uskolla ja
rohkeudella, ei ruumiin, niinkuin sinulla vaan hyveellisen ja
päättäväisen järjen rohkeudella -- voisit saavuttaa, jollei korkeimman
tiedon kukkuloita niin ainakin suuria asioita ihmisten maailmassa. Sinä
tulet huomaamaan tämän nesteen herkeämättömän vaikutuksen kaikessa,
mihin ryhdyt. Sydämesi tulee keskellä jokapäiväisiä iloja pyrkimään
johonkin pyhempään, kunniantuntosi tulee alhaisten vaikuttimien seasta
ponnistautumaan johonkin saavuttamattomaan. Mutta älä luule, että tämä
itsestään voi saattaa sinua ihanuuteen. Yhtä hyvin voi tämä vaikutus
johtaa häpeän ja rikoksen teille. Se on ainoastaan vastasyntynyt
puutteellinen voima, joka ei koskaan salli sinun saada lepoa. Riippuu
siitä, mihin sen suuntaat, josko tulet pitämään sitä pahana henkenä vai
hyvänä.
"Mutta voi sinua, sinä olet kuin hyönteinen takertunut verkon
silmukkoihin jaloin ja siivin. Sinä et ole ainoastaan hengittänyt
nestettä, sinä olet myös herättänyt haamun, ja kaikista avaruuden
olennoista ei mikään ole ihmiselle ilkeämpi kuin se -- ja sinä olet
katseesi edestä kohottanut sen huntua. Minä en voi sinulle antaa
takaisin näkösi onnellista hämäryyttä. Tiedä kuitenkin, että meillä
kaikilla -- korkeimmilla ja viisaimmillakin -- jotka todella olemme
kulkeneet yli kynnyksen, on ollut ensimäisenä pelottavana työnä tuon
hirvittävän vartijan voittaminen ja alistaminen. Tiedä, että sinä
_voit_ vapauttaa itsesi sen kalmakkaista silmistä -- tiedä, että vaikka
ne vainoovat, eivät ne voi vahingoittaa, jos vastustat niitä ajatuksia,
joihin ne houkuttelevat, ja sitä kauhua, jonka ne synnyttävät. _Pelkää
niitä enimmän silloin kun et niitä näe_. Ja nyt meidän tiemme eroovat,
matojen lapsi! Kaikki minkä voin sanoa sinulle rohkaisuksi ja samalla
varotukseksi ja opastukseksi, on jo sanottu. Ei minusta vaan sinusta
itsestäsi on tullut tämä synkkä koetus, josta vielä toivon sinun
rauhaan pääsevän. Minä tieteeni uskollinen palvelija ja edustaja, en
pidätä mitään opetusta puhtaalta pyrkijältä, mutta tavalliselle
pyytäjälle olen pimeä arvotus. Niinkuin ihmisen ainoa häviämätön
omaisuus on muisti, niin minun taitonikaan ei voi särkeä palasiksi
niitä aineettomia ajatuksia, jotka ovat sydämessäsi heränneet eloon.
Vasta-alkavakin salatieteilijä voisi hajottaa tämän linnan maahan ja
levittää vuoren tasangoksi. Mutta itse Mestarikaan ei voi sanoa:
'lakkaa olemasta' yhdellekään _ajatukselle_, jonka hänen tietonsa on
synnyttänyt toisessa eloon. Sinä voit muuttaa ajatuksesi uusiin
muotoihin, sinä voit harventaa ja hienontaa sitä yhä enemmän, mutta
sinä et voi tyhjäksi tehdä sitä, jolla ei ole muuta kotia kuin muisti
-- ei muuta ruumista kuin aate. _Jokainen ajatus on sielu_: Turhaan
siis minä tai sinä yrittäisimme tehdä menneisyyden tyhjäksi tai
palauttaa sinulle nuoruutesi onnellisen sokeuden. Sinun täytyy kestää
seuraukset hengittämästäsi nesteestä, sinun täytyy taistella nostamasi
haamun kanssa!"
Kirje putosi Glyndonin kädestä. Jonkinlainen tylsyys seurasi niitä
erilaisia tunteita, jotka lukiessa olivat toistensa kintereillä
rientäneet -- tylsyys samantapainen kuin syntyy, milloin ihmissydämestä
äkkiä hävitetään joku palava kauan elätetty toivo -- joko lemmen,
ahneuden tai kunnianhimon synnyttämä. Se korkeampi maailma, johon hän
oli niin janonnut, jonka puolesta hän oli ponnistellut ja uhrautunut,
oli nyt häneltä suljettu "ainaiseksi" ja hänen oman hillittömyytensä ja
itsepäisyytensä tähden. Mutta Glyndon ei ollut sitä luontoa, että hän
kauan olisi pysähtynyt itseään tuomitsemaan. Hänen suuttumuksensa alkoi
kärjistyä Mejnouriin, joka tunnusti häntä koetelleensa ja nyt oli
jättänyt hänet oman onnensa nojaan -- jättänyt haamun hätyytettäväksi.
Mystikon moitteet pistelivät häntä enemmän kuin ne nöyryyttivät. Minkä
rikoksen oli hän tehnyt ansaitakseen niin kovaa ja ylenkatseellista
kieltä? Oliko ollut niin alhaista tuntea nautintoa Filliden naurusta ja
silmienloisteesta? Eikö itse Zanoni ollut tunnustanut Violaa
rakastavansa? Eikö hän ollut ottanut Violan mukaansa seuralaiseksi?
Glyndon ei pysähtynyt ajattelemaan, että saattoi olla eroa toisen ja
toisen lemmen välillä. Miksikä oli rikos, hän vielä ajatteli, langeta
kiusaukseen, joka ei ollut kiusaus muille kuin rohkeille sieluille?
Eikö mystillinen kirja, jonka Mejnour tahallaan oli jättänyt avoimeksi,
pyytänyt häntä juuri "varomaan pelkoa?" Eikö siis tässä kaikella
tavalla tahallaan yllytetty sielun voimakkaimpia vaikuttimia -- kun
kiellettiin huoneeseen astumasta, mutta annettiin käteen uteliaisuutta
kiihottava avain -- pantiin auki kirja, joka näytti viittaavan, millä
keinoin uteliaisuus oli tyydytettävä? Yhtä nopeasti kuin nämä ajatukset
nousivat hänen mieleensä, alkoi hän ajatella Mejnourin koko käytöstä
joko kavalaksi aikeeksi syöstä kokelaan turmioon tai veijarin tempuksi,
miehen, joka tiesi, ettei voisi täyttää antamiansa suuria lupauksia.
Hänen vielä silmäillessään Mejnourin kirjeen salaperäisempiä uhkauksia
ja varotuksia, näyttivät ne muuttuvan paljaitten vertausten ja
kuvalauseitten kieleksi -- platonilaisten ja pytagorealaisten
salapuheeksi. Vähitellen hänestä alkoi tuntua, että se haamukin jonka
hän oli nähnyt -- vaikka se olikin ollut niin kauhistuttava -- oli
ainoastaan samanlainen harhakuva, jonka Mejnour tieteensä tempuilla
helposti voi nostaa. Terveyttä tuova päivänvalo, joka tunkeutui huoneen
kaikkiin soppiin, tuntui hymyllään ajavan pois kuluneen yön kauhut.
Glyndonin ylpeys ja katumattomuus terästi hänen tavallista rohkeuttaan
ja pukeuduttuaan hän yhtyi Paolon seuraan punaposkisena ja
kepeäjalkaisena.
"Vai niin, Paolo", sanoi hän, "padrone, niinkuin häntä kutsut, pyysi
sinua ottamaan minut vastaan kyläjuhlaan?"
"Niin hän teki, vanha raajarikko toi sanan. Se minua vähän kummastutti,
sillä luulin hänen olevan kaukana poissa. Mutta tuollaisille suurille
filosofeille on parikymmentä peninkulmaa leikkiä."
"Mikset kertonut minulle, että olit tämän kuullut Mejnourilta?"
"Koska vanha raajarikko kielsi."
"Etkö myöhemmin tanssin aikana nähnyt sanantuojaa?"
"Ei, teidän ylhäisyytenne."
"Ohoo!"
"Sallikaa minun tarjota teille", sanoi Paolo, täyttäen Glyndonin
lautasen ja sitten hänen juomalasinsa. "Nyt, signor, kun padrone on
poissa -- vaikka (lisäsi Paolo, vilkaisten pelokkaasti ja
epäluuloisesti ympärilleen huoneessa) vaikka minä en aiokaan sanoa
mitään halventavaa hänestä, niin sanon vaan sen, nyt kun hän on mennyt,
että teidän pitäisi sääliä itseänne ja kysyä omalta sydämeltänne, mikä
tarkotus on nuoruudellanne. Älkää hautautuko elävältä näihin vanhoihin
raunioihin tai panko sieluanne ja ruumistanne vaaraan sellaisten
tutkimusten vuoksi, joita, minä olen varma siitä, ei yksikään pyhimys
hyväksyisi."
"Ovatko pyhimykset siis niin suosiollisia ainoastaan teidän
toimillenne, mestari Paolo?"
"Niin, nähkääs", vastasi rosvo hieman ällistyen, "herrasmies, jolla on
aikalailla rahaa taskussaan, ei tietysti välttämättä tarvitse valita
ammatikseen nipistää muiden ihmisten kolikoita. Mutta meidän köyhien
raukkojen on aivan toinen juttu. Ja muuten minä myöskin aina uhraan
hiukan ansioistani Pyhälle Neitsyeelle, ja ylijäämän minä anteliaasti
ja'an köyhille. Mutta syökää, juokaa, nauttikaa elämästä, ja pyytäkää
rippi-isältä anteeksi pikkusynnit älkääkä juosko liian pitkälle
yhtäkkiä -- se on minun neuvoni. Terveydeksenne, teidän ylhäisyytenne!
Hui, hai signor, paastoominen muina päivinä kuin milloin on hyvän
katolilaisen määrä paastota, se ainoastaan panee aaveita näkemään",
"Aaveita!"
"Niin, piru aina kiusaa tyhjää vatsaa. Himo, viha, varkaus, ryöstö,
murha -- siinä on nälkäisen ihmisen luonnolliset halut. Kun on vatsa
täysi, signor, niin on meillä rauha koko maailman kanssa. Sepä oikein,
että pidätte linnunpaistista! Cospetto! Kun minä itse olen viettänyt
pari kolme päivää vuorilla saamatta auringon noususta laskuun saakka
muuta kuin kuivan kyrsän ja sipulin, niin tulen julmaksi kuin susi.
Eikä se ole kaikkein pahinta. Sellaisina aikoina näen peikkojakin
edessäni hyppimässä. Niin juuri, paastoominen on yhtä täynnä
kummituksia kuin taistelukenttä."
Glyndon arveli, että hänen kumppaninsa puheissa oli paljon tervettä
viisautta, ja todellakin, mitä enemmän hän söi ja joi, sitä enemmän
katosi hänen mielestään menneen yön muistot ja Mejnourin hylkäävä
tuomio. Akkuna oli auki -- vilpoinen tuuli puhalsi -- päivä paistoi --
koko luonto iloitsi -- ja yhä iloisemmaksi kävi maestro Paolo. Hän
kertoi seikkailuistaan, matkoistaan, naisista, sellaisella hauskalla
tavalla, joka tartutti ilon kuulijaankin. Mutta vielä mieluisammin
Glyndon kuunteli, kun Paolo veitikkamaisesti hymyillen siirtyi
ylistämään sievän Filliden silmiä, hampaita, nilkkaa ja solakkaa
vartaloa.
Tämä Paolo tuntui tosiaankin ilmeiseltä eläimellisen, aistillisen
elämän edustajalta. Hän olisi ollut Faustille vielä vaarallisempi
kiusaaja kuin Mefistofeles. _Hänen_ huulillaan ei näet ollut mitään
ivaa, kun hän innostuneesti puhui elämän huvituksista. Sellaiselle,
joka alkoi nähdä tiedonhalun turhamaisuudeksi, oli tämä hillitön,
lapsellinen iloisuus pahempi turmelija kuin kaikki oppineen paholaisen
jäiset pilkkasanat. Mutta kun Paolo nousi lähteäkseen, luvaten palata
seuraavana päivänä, niin englantilaisen mieli taas vaipui takaisin
vakavampiin aatoksiin. Elonneste tuntui todellakin jättäneen ruumiiseen
niitä hienostavia vaikutuksia, joista Mejnour oli puhunut. Glyndonin
astellessa edestakaisin yksinäisessä käytävässä tai pysähtyessä
katselemaan laajaa kaunista maisemaa, joka alhaalla levitteleikse,
kulki hänen sielunsa läpi nopeasti ajatuksia kunniakkaista yrityksistä
-- kirkkaita mainehikkaita näkyjä.
"Mejnour kieltää minulta tieteensä. Hyvä, mutta hän ei ole minulta
ryöstänyt taidelahjaani", sanoi maalari ylpeästi.
Mitä! Clarence Glyndon, palaatko nyt siis siihen, mistä Jahditkin?
Oliko Zanoni lopultakin oikeassa?
Hän tapasi itsensä mystikon huoneessa: ei yhtään astiaa -- ei yhtään
kukkaista! juhlallinen kirjakin kadonnut! säkenöivä neste viety pois!
Mutta itse huoneessa tuntuu vielä viipyvän lumottu ilma. Kovemmin ja
hurjemmin täällä palaa sisälläsi halu jotakin aikaansaamaan, jotakin
luomaan. Taas sinä kaipaat muuta elämää kuin aistillista -- mutta nyt
vaan sitä elämää, joka on sallittu jokaiselle nerolle -- sitä, joka
henkii kuolemattomissa teoksissa ja säilyy katoomattomassa nimessä.
Mistä nyt saada taiteesi työkaluja? Kas vaan -- milloin oikealta
työmieheltä koskaan on aseita puuttunut? Jo olet taas omassa
huoneessasi -- valkoinen seinä on kankaana -- hiilenpala piirtimenä. Ne
kelpaavat ainakin luomaan ulkopiirteet sille aatteelle, joka huomiseksi
ehkä häviäisi mielestä.
Se aate, joka tässä herätti taiteilijan mielikuvituksen, oli
kieltämättä jalo ja suurenmoinen. Se kuvasi sitä egyptiläistä
seremoniaa, josta Diodorus on kertonut,[58] kun elävät tuomitsevat
kuolleita, kun ruumis, valmiiksi palsamoituna, on tuotu Akeruusian
järven rannalle, ja ennenkuin sen sallitaan päästä veneeseen, jonka on
kuletettava se yli vesien lopulliseen lepopaikkaan, se ensin viedään
tuomarien eteen kuulemaan kaikki menneen elämänsä syytökset ja, jos ne
tulevat todistetuiksi, jäämään haudan oikeutta vaille.
Taiteilijan itsensä huomaamatta oli hänen taululleen antanut
aiheen ja todellisuuden voiman Mejnourin elävä kuvaus tuosta
muinaisegyptiläisestä tavasta, jota hän oli valaissut monilla
seikoilla, mitkä eivät kirjoissa löytyneet. Glyndon kuvasi mahtavaa
rikollista kuningasta, jota hänen eläessään tuskin kuiskatenkaan oli
tohdittu soimata, mutta jota vastaan nyt, kuoleman tultua, orjat nousi
kahleistaan, kidutetut uhrit vankilakuopistaan, kalpeina ja likaisina
kuin kuolleitten raadot, vaatien kuivunein huulin oikeutta, joka
ulottuu haudan tuolle puolen.
Merkillinen into on tämä, oi taiteilija! Se äkkiä puhkee esiin siitä
sumusta, jonka salatiede niin kauan on pitänyt mielikuvituksesi yli
levitettynä -- kummallista, että yöllisen kauhun ja päiväisen
pettymyksen jälkeen seurasi tällainen innostus omaan pyhään
taiteeseesi! Oi, kuinka vapaasti ja rohkeasti käsi liikkuu laajoissa
luonnoksissa! Kuinka noista karkeista työaseista huolimatta kuva ei
näyttäydy oppilaan työksi vaan mestarin! Vastikään nautittuasi
lumoovata nestettä, kuinka nyt luomuksillesi voit antaa hienomman
elämän kuin itsellesi oli suotu! Joku voima, joka ei ole omasi, piirtää
nuo suuret symbolit seinälle. Taustalle kohoaa mahtava hautarakennus,
jonka pystyttämiseen on tuhansia elämiä kulutettu -- jotta _yhdelle_
valmistettaisiin lepokammio. Tuolla istuvat puolikehässä juhlalliset
tuomarit. Tummina, hitaina nousevat järven laineet. Tuossa makaa
palsamoitu kuninkaan ruumis. Etkö säikähdä hänen kulmakarvojensa
tuimuutta? Haa, hyvin tehty, taiteilija, ylös nousevat syyttäjien
kuihtuneet muodot -- kalpeina puhuvat aavemaiset kasvot! Eikö Ihmisyys
kuoleman jälkeen kosta Vallan tekemiä vääryyksiä? Aatteesi, Clarence
Glyndon, on ylevää totuutta, taulusi lupaa nerokkuudellesi mainetta.
Parempi on tämä magia kuin kirjan ja elonnesteen taiat. Tunti kuluu
tunnin jälkeen, sinä olet sytyttänyt lampun, yö tapaa sinut vielä työsi
äärestä. Laupias taivas! mikä jäätää ilman -- miksi lamppu alkaa
himmetä? -- miksi hiuksesi nousevat pystyyn? Tuossa! -- tuossa! --
tuossa! -- ikkunassa! Se katselee sinua, tuo tumma, hunnutettu,
inhottava olento! Tuossa ne tuijottavat sinuun nuo hirvittävät silmät
ilkkuvina, viekkaina ja vihamielisinä.
Glyndon seisoi ja katseli. Se ei ollut harhaa -- se ei puhunut, ei
liikkunut, kunnes, kykenemättä kauemmin kestämään tuota hievahtamatonta
kuluttavaa katsetta, hän peitti kasvonsa käsillään. Hätkähtäen hän
kohta veti ne pois, sillä vain lähempänä oli hän tuntenut Nimettömän
läsnäolon. Tuossa se peitti lattian maalauksen edessä ja kas! kuvat
näyttivät liikkuvan seinällä. Nuo kalpeat syyttävät olennot, jotka hän
itse oli luonut, liikkuivat ja irvistelivät hänelle. Voimakkaalla
ponnistuksella, joka oli kerrassaan kouristuttava ja joka pusersi
tuskanhien yli koko ruumiin, pääsi nuorukainen viimein kauhunsa
herraksi. Hän astui aavetta vastaan, hän kesti sen palavat silmät, hän
puhutteli sitä lujalla äänellä, kysyi sen tarkotusta ja uhmaili sen
valtaa.
Ja silloin kuului sen ääni, niinkuin löyhkä ruumishuoneesta Mitä se
sanoi, mitä paljasti, on kielletty huulin toistamasta, on kielletty
paperille panemasta. Tuota kauheata hetkeä ei olisi voinut kestää
mikään muu paitsi hieno ruumista elähyttävä henki, joka elonnesteestä
oli saanut voimaa suurempaa kuin on ihmisistä vahvimmallakaan. Parempi
olisi viettää yönsä katakombeissa ja nähdä haudattujen nousevan
tiloiltaan ja kuulla ruumissyöjä-peikkojen pitävän kauheita pitojaan
mätänevissä raadoissa, parempi kuin katsella _noita_ kasvoja ilman
hunnun verhoa ja kuunnella _tuota_ kuiskaavaa ääntä!
* * * * *
Seuraavana päivänä Glyndon pakeni rauniolinnasta. Millä valoisilla
toiveilla olikaan hän astunut yli sen kynnyksen, millä ainiaan
värisyttävillä muistoilla hän katselikaan taaksepäin ajan kuluttamia
rakoisia torneja!