"Ja näin he kuluttavat aikaansa,
Kunnes on myrskyn pauhu lauhtunut,
Mut palata kun aikovat takaisin lähtöpaikkaan,
Niin eivät löydä tietä, mikä äsken heille näkyi.
Vaan harhailevat maita tuntemattomia."
Spenser, Keij. Kuningatar I kirja I, 10.
Niin, Viola, sinä olet nyt toinen olento kuin milloin Italiassa kotisi
kynnyksellä istuit seuraten hämäriä haaveitasi varjojen maahan, tai
milloin sinä turhaan koetit äänelläsi esittää kauneuden ihannetta
niillä teljoilla, missä harha hetkiseksi kuvailee maata ja taivasta,
kunnes väsynyt havainto herätessään ei näekään muuta kuin kissankultaa
ja maalattuja tauluja. Henkesi lepää omassa onnellisuudessaan. Sen
vaellus on löytänyt päämäärän. Silmänräpäyksessä usein asuu ikuisuuden
tunto, sillä kun olemme syvästi onnellisia, tiedämme, että kuoleminen
on mahdotonta. Aina kun sielu _tuntee itsensä_, tuntee se ikuisen
elämän!
Salainen vihkimys on lykätty toistaiseksi -- päiviäsi ja öitäsi eivät
muut näyt häiritse kuin ne, joilla tyytyväinen sydän harjottelee
viatonta mielikuvitustaan. Glendoveerit ja sylfit, suokaa anteeksi,
että kysyn, olettekohan te sen kauniimmat kuin nuo Violan unelmat!
He seisovat rannalla ja näkevät auringon vaipuvan mereen. Kuinka kauan
he jo ovat asuneet tällä saarella? Mitä siitä! voi olla kuukausia tai
vuosia -- mitä siitä! Miksikä minä tai miksikä he pitäisivät lukua
tuosta onnellisesta ajasta? Unen tuokiossahan voi näyttää vierivän
aikakausia, ja pitääkö silloin mitata ylimaallista iloa tai tuskaa unen
pituuden mukaan vai niiden tunteiden luvulla, joita unet sisältävät?
Aurinko vaipuu hitaasti mailleen, ilma on kuiva ja painostava, merellä
komea laiva makaa liikkumattomana, rannalla ei lehtikään puissa liiku.
Viola vetäytyi lähemmälle Zanonia; selittämätön aavistus pani hänen
sydämensä kiivaammin sykkimään, ja katsoessaan Zanonia kasvoihin hän
hämmästyi niiden ilmeestä: se oli huolestunut, poissaoleva ja
hämmentynyt.
"Tämä hiljaisuus pelottaa minua", kuiskasi Viola.
Zanoni ei näyttänyt häntä kuulevan. Hän mutisi jotakin itsekseen ja
hänen silmänsä katselivat levottomina ympärilleen. Viola ei tiennyt,
miksi tuo katse, joka tuntui tunkevan läpi avaruuden, tuo ääni, joka
mutisi jotakin vierasta kieltä, miksikä ne jälleen herättivät vanhaa
taikauskoa eloon. Viola oli arempi nyt senjälkeen kuin hän tiesi
tulevansa äidiksi. Kummallinen käännöskohta naisen elämässä ja hänen
rakkaudessaan! Jokin vielä syntymätön alkaa jo jakaa hänen sydämensä
sen kanssa, joka ennen on ollut sydämen ainoa herra.
"Katso minua, Zanoni", sanoi hän puristaen puolisonsa kättä.