"Se on totta, minä tunnen kuin joku vihollinen hiipisi luoksemme."
"Eikä vaisto sinua petä. Vihollinen on todellakin lähellä. Minä näen
sen raskaassa ilmassa, minä kuulen sen hiljaisuudessa: aavemainen
turmanhenki -- _Rutto!_ Ah, etkö näe, kuinka noilla lehdillä vilisee
hyönteisiä, jotka tuskin ovat silmälle näkyviä? Ne seuraavat myrkyn
henkäyksiä!" Hänen puhuessaan putosi puun oksalta lintu Violan
jalkoihin, se hytkähteli hetkisen aikaa ja kuoli.
"Oi Viola!" huusi Zanoni intohimoisesti, "tuollainen on kuolema. Etkö
sinä pelkää kuolla?"
"Erota sinusta? Pelkään, ah, pelkään."
"Mutta jos minä voisin opettaa sinulle, kuinka kuolema voitetaan, jos
minä voisin sinun nuoruutesi säilyttää ajan juoksulta -- jos minä
voisin --"
Hän pysähtyi äkkiä, sillä Violan silmät puhuivat ainoastaan kauhua,
hänen poskensa ja huulensa olivat kalpeat.
"Älä puhu noin -- älä katso noin", sanoi Viola, väistyen sivulle. "Minä
en pidä tuosta. Ah, älä puhu noin tai minä vapisen -- ei, ei itseni
tähden vaan sinun lapsesi tähden."
"Lapsesi! Mutta tahtoisitko sinä lapseltasi kieltää tuon kunniakkaan
lahjan?"
"Zanoni!"
"Mitä?"
"Aurinko on vaipunut pois meidän silmistämme vain noustakseen muille
maille. Kadota tästä maailmasta merkitsee elämää toisessa maailmassa
tuolla puolen. Oi, lemmitty -- oi puoliso!" hän jatkoi äkkinäisellä
tarmolla, "sano minulle, että ainoastaan laskit leikkiä, että
ainoastaan teit pilaa minun tyhmyydestäni! Rutossa on vähemmän kauhua
kuin sinun sanoissasi."
Zanonin otsa pimeni, hän katsoi vaimoaan vaieten kotvasen aikaa ja
sanoi sitten melkein ankarasti:
"Mitä sinä minusta tiedät, jota voit epäillä?"
"Oi, anna anteeksi, anna anteeksi! -- ei mitään!" huudahti Viola
heittäytyen hänen syliinsä ja purskahtaen itkuun. "Minä en tahdo uskoa
edes sinun sanojasi, jos ne näyttävät sinua loukkaavan." Zanoni suuteli
pois kyyneleet mutta ei vastannut.
"Ja ah", jatkoi Viola hurmaavalla, lapsellisella hymyllä, "jospa sinä
antaisit minulle taikakalun ruttoa vastaan; kas nyt minä otan sen
sinulta." Ja hän kosketteli pientä vanhanaikuista amulettia,[56] jota
Zanoni kantoi rinnallaan.
"Sinä tiedät, kuinka usein tämä on tehnyt minut mustasukkaiseksi
entisyydelle: varmaan se on joku lemmenlahja, Zanoni? Vaan ei, sinä et
rakastanut antajaa niin paljon kuin minua rakastat. Varastanko minä
amulettisi?"
"Lapsi!" sanoi Zanoni hellästi, "se nainen, joka ripusti tämän kapineen
kaulaani, piti sitä todella taikana, sillä hänellä oli taikauskoa
niinkuin sinulla, mutta minulle se on enemmän kuin noitakalu -- se on
muisto ihanasta kadonneesta ajasta, jolloin ei kukaan joka minua
rakasti voinut epäillä minua."
Hän lausui nämä sanat sellaisella surullisen moittivalla äänellä, että
se koski Violan sydämeen, mutta hänen äänensä muuttui niin
juhlalliseksi, että se jäähdytti Violan punastuksen, kun hän jatkoi:
"Ja tämän, Viola, minä ehkä jonakin päivänä tulen siirtämään omalta
rinnaltani sinun rintaasi, silloin joskus, kun paremmin ymmärrät minua
-- _kun meidän olemisemme lait kerran ovat samat_!"
Hiljaa he lähtivät astumaan ja palasivat kotiinsa, mutta pelko oli
vielä Violan sydämessä, vaikka hän koetti karkottaa sen. Hän oli
italialainen ja katolilainen ja hänellä oli maansa ja kirkkonsa
taikausko. Hän hiipi kamariinsa ja rukoili San Gennaron pienen
pyhänjäännöksen edessä, jonka perheen pappi oli antanut hänelle jo
lapsuudessa ja joka oli seurannut häntä kaikilla matkoillaan. Hän ei
koskaan ennen olisi pitänyt mahdollisena erota siitä. Mutta jos
taikakapine saattoi auttaa ruttoa vastaan, niin pelkäsikö hän ruttoa
itsensä takia? Seuraavana aamuna herätessään Zanoni löysi
pyhänjäännöksen mystillisen amuletin keralla sidottuna kaulaansa.
"Nyt sinun ei tarvitse enää pelätä ruttoa", sanoi Viola kyynelten ja
naurun välissä, "ja kun sinä taas tahdot puhua minulle niinkuin puhuit
eilen illalla, niin pyhimys on moittiva sinua."
Niin, Zanoni, voiko koskaan olla ajatuksen ja hengen yhteyttä paitsi
vertaisten välillä?
Rutto puhkesikin raivoamaan -- saarelta täytyi lähteä. Mahtava tietäjä,
_sinulla ei ole valtaa pelastaa niitä, joita rakastat!_ Hyvästi sinä
häitten talo! -- suloinen lepopaikka, huolista vapaa, hyvästi! Yhtä
lauhkea voi ilma muuallakin olla, yhtä kirkas taivas ja vesi yhtä
sininen ja tyven. Mutta _tuo aika_, voiko se koskaan enää palata? Kuka
voi väittää, ettei sydän muutu ympäristön muuttuessa -- kun sen on
erottava siitä paikasta, missä se ensin asui rakastettunsa kanssa? Joka
kohta _siellä_ sisältää niin paljon muistoja, joita ainoastaan sama
paikka voi herättää eloon. Menneisyys tuntuu vaativan, että kaikki
kestäisi samanlaisena tulevaisuudessakin. Jos mieleemme nousee joku
huono ja epäluuloinen ajatus, niin sen puun näkeminen, jonka alla
vaihdoimme lupauksia tai missä suudeltiin pois kyyneleet, herättää
muiston ensimäisen jumalaisen rakkaudenharhan hetkistä. Mutta joutua
sellaiseen kotiin, missä ei ole mitään ensimäisistä hääajoista
muistuttavaa, missä ei ole niitä tunteiden pyhiä kirkkomaita, joissa
haamut ovat enkeleitä -- niin, kuka on kokenut rakkauden surullisen
tarinan ja voi sanoa, ettei sydän muutu paikan muuttuessa? Puhaltakaa
leppeästi, myötäiset tuulet, pullistukaa iloisesti, te purjeet, -- pois
tästä maasta, missä Tuoni on tullut vallottamaan Lemmeltä valtikan!
Rannikot etenevät, uusia seutuja tulee hääsaarien vihertäväin
kunnaitten ja oranssilehtojen jälkeen. Kaukaa jo kajastivat kuutamossa
pilarit temppelistä, jonka ateenalaiset pyhittivät Viisaudelle: ja
seisoen kannella laivan, joka hyrskyissä nousi ja laski, viisauden
oppilas, joka oli elänyt kauemmin kuin jumalatar, mutisi itsekseen:
"Eikö aikojen viisaus ole minulle antanut onnellisempia hetkiä kuin
mitkä ovat minulla yhteisiä paimenen ja mökkiläisen kanssa, jotka eivät
tiedä muusta maailmasta kylänsä takana -- eikö se olekaan antanut
korkeampaa pyrkimystä kuin mitä on suudelma ja kodin hymyily?"
Ja kuu valaisi kuolleen uskon raunioiksi sortuneita temppeleitä --
elävän maamiehen majaa -- ja ikimuistoista vuorenhuippua. Katoovainen
ruohisto, joka peitti vuoren kylkiä, tuntui hymyilevän kylmällä
ylenkatseella vastaukseksi sille olennolle, joka ehkä oli nähnyt tuota
temppeliä rakennettavan ja joka tutkimattoman pitkällä elinajallaan
ehkä saisi nähdä vuoren perustuksiltaan louhittavan rikki.