Zanoni kääntyi. "Sinä olet kalpea, Viola, kätesi vapisee."

"Se on totta, minä tunnen kuin joku vihollinen hiipisi luoksemme."

"Eikä vaisto sinua petä. Vihollinen on todellakin lähellä. Minä näen

sen raskaassa ilmassa, minä kuulen sen hiljaisuudessa: aavemainen

turmanhenki -- _Rutto!_ Ah, etkö näe, kuinka noilla lehdillä vilisee

hyönteisiä, jotka tuskin ovat silmälle näkyviä? Ne seuraavat myrkyn

henkäyksiä!" Hänen puhuessaan putosi puun oksalta lintu Violan

jalkoihin, se hytkähteli hetkisen aikaa ja kuoli.

"Oi Viola!" huusi Zanoni intohimoisesti, "tuollainen on kuolema. Etkö

sinä pelkää kuolla?"

"Erota sinusta? Pelkään, ah, pelkään."

"Mutta jos minä voisin opettaa sinulle, kuinka kuolema voitetaan, jos

minä voisin sinun nuoruutesi säilyttää ajan juoksulta -- jos minä

voisin --"

Hän pysähtyi äkkiä, sillä Violan silmät puhuivat ainoastaan kauhua,

hänen poskensa ja huulensa olivat kalpeat.

"Älä puhu noin -- älä katso noin", sanoi Viola, väistyen sivulle. "Minä

en pidä tuosta. Ah, älä puhu noin tai minä vapisen -- ei, ei itseni

tähden vaan sinun lapsesi tähden."

"Lapsesi! Mutta tahtoisitko sinä lapseltasi kieltää tuon kunniakkaan

lahjan?"

"Zanoni!"

"Mitä?"

"Aurinko on vaipunut pois meidän silmistämme vain noustakseen muille

maille. Kadota tästä maailmasta merkitsee elämää toisessa maailmassa

tuolla puolen. Oi, lemmitty -- oi puoliso!" hän jatkoi äkkinäisellä

tarmolla, "sano minulle, että ainoastaan laskit leikkiä, että

ainoastaan teit pilaa minun tyhmyydestäni! Rutossa on vähemmän kauhua

kuin sinun sanoissasi."

Zanonin otsa pimeni, hän katsoi vaimoaan vaieten kotvasen aikaa ja

sanoi sitten melkein ankarasti:

"Mitä sinä minusta tiedät, jota voit epäillä?"

"Oi, anna anteeksi, anna anteeksi! -- ei mitään!" huudahti Viola

heittäytyen hänen syliinsä ja purskahtaen itkuun. "Minä en tahdo uskoa

edes sinun sanojasi, jos ne näyttävät sinua loukkaavan." Zanoni suuteli

pois kyyneleet mutta ei vastannut.

"Ja ah", jatkoi Viola hurmaavalla, lapsellisella hymyllä, "jospa sinä

antaisit minulle taikakalun ruttoa vastaan; kas nyt minä otan sen

sinulta." Ja hän kosketteli pientä vanhanaikuista amulettia,[56] jota

Zanoni kantoi rinnallaan.

"Sinä tiedät, kuinka usein tämä on tehnyt minut mustasukkaiseksi

entisyydelle: varmaan se on joku lemmenlahja, Zanoni? Vaan ei, sinä et

rakastanut antajaa niin paljon kuin minua rakastat. Varastanko minä

amulettisi?"

"Lapsi!" sanoi Zanoni hellästi, "se nainen, joka ripusti tämän kapineen

kaulaani, piti sitä todella taikana, sillä hänellä oli taikauskoa

niinkuin sinulla, mutta minulle se on enemmän kuin noitakalu -- se on

muisto ihanasta kadonneesta ajasta, jolloin ei kukaan joka minua

rakasti voinut epäillä minua."

Hän lausui nämä sanat sellaisella surullisen moittivalla äänellä, että

se koski Violan sydämeen, mutta hänen äänensä muuttui niin

juhlalliseksi, että se jäähdytti Violan punastuksen, kun hän jatkoi:

"Ja tämän, Viola, minä ehkä jonakin päivänä tulen siirtämään omalta

rinnaltani sinun rintaasi, silloin joskus, kun paremmin ymmärrät minua

-- _kun meidän olemisemme lait kerran ovat samat_!"

Hiljaa he lähtivät astumaan ja palasivat kotiinsa, mutta pelko oli

vielä Violan sydämessä, vaikka hän koetti karkottaa sen. Hän oli

italialainen ja katolilainen ja hänellä oli maansa ja kirkkonsa

taikausko. Hän hiipi kamariinsa ja rukoili San Gennaron pienen

pyhänjäännöksen edessä, jonka perheen pappi oli antanut hänelle jo

lapsuudessa ja joka oli seurannut häntä kaikilla matkoillaan. Hän ei

koskaan ennen olisi pitänyt mahdollisena erota siitä. Mutta jos

taikakapine saattoi auttaa ruttoa vastaan, niin pelkäsikö hän ruttoa

itsensä takia? Seuraavana aamuna herätessään Zanoni löysi

pyhänjäännöksen mystillisen amuletin keralla sidottuna kaulaansa.

"Nyt sinun ei tarvitse enää pelätä ruttoa", sanoi Viola kyynelten ja

naurun välissä, "ja kun sinä taas tahdot puhua minulle niinkuin puhuit

eilen illalla, niin pyhimys on moittiva sinua."

Niin, Zanoni, voiko koskaan olla ajatuksen ja hengen yhteyttä paitsi

vertaisten välillä?

Rutto puhkesikin raivoamaan -- saarelta täytyi lähteä. Mahtava tietäjä,

_sinulla ei ole valtaa pelastaa niitä, joita rakastat!_ Hyvästi sinä

häitten talo! -- suloinen lepopaikka, huolista vapaa, hyvästi! Yhtä

lauhkea voi ilma muuallakin olla, yhtä kirkas taivas ja vesi yhtä

sininen ja tyven. Mutta _tuo aika_, voiko se koskaan enää palata? Kuka

voi väittää, ettei sydän muutu ympäristön muuttuessa -- kun sen on

erottava siitä paikasta, missä se ensin asui rakastettunsa kanssa? Joka

kohta _siellä_ sisältää niin paljon muistoja, joita ainoastaan sama

paikka voi herättää eloon. Menneisyys tuntuu vaativan, että kaikki

kestäisi samanlaisena tulevaisuudessakin. Jos mieleemme nousee joku

huono ja epäluuloinen ajatus, niin sen puun näkeminen, jonka alla

vaihdoimme lupauksia tai missä suudeltiin pois kyyneleet, herättää

muiston ensimäisen jumalaisen rakkaudenharhan hetkistä. Mutta joutua

sellaiseen kotiin, missä ei ole mitään ensimäisistä hääajoista

muistuttavaa, missä ei ole niitä tunteiden pyhiä kirkkomaita, joissa

haamut ovat enkeleitä -- niin, kuka on kokenut rakkauden surullisen

tarinan ja voi sanoa, ettei sydän muutu paikan muuttuessa? Puhaltakaa

leppeästi, myötäiset tuulet, pullistukaa iloisesti, te purjeet, -- pois

tästä maasta, missä Tuoni on tullut vallottamaan Lemmeltä valtikan!

Rannikot etenevät, uusia seutuja tulee hääsaarien vihertäväin

kunnaitten ja oranssilehtojen jälkeen. Kaukaa jo kajastivat kuutamossa

pilarit temppelistä, jonka ateenalaiset pyhittivät Viisaudelle: ja

seisoen kannella laivan, joka hyrskyissä nousi ja laski, viisauden

oppilas, joka oli elänyt kauemmin kuin jumalatar, mutisi itsekseen:

"Eikö aikojen viisaus ole minulle antanut onnellisempia hetkiä kuin

mitkä ovat minulla yhteisiä paimenen ja mökkiläisen kanssa, jotka eivät

tiedä muusta maailmasta kylänsä takana -- eikö se olekaan antanut

korkeampaa pyrkimystä kuin mitä on suudelma ja kodin hymyily?"

Ja kuu valaisi kuolleen uskon raunioiksi sortuneita temppeleitä --

elävän maamiehen majaa -- ja ikimuistoista vuorenhuippua. Katoovainen

ruohisto, joka peitti vuoren kylkiä, tuntui hymyilevän kylmällä

ylenkatseella vastaukseksi sille olennolle, joka ehkä oli nähnyt tuota

temppeliä rakennettavan ja joka tutkimattoman pitkällä elinajallaan

ehkä saisi nähdä vuoren perustuksiltaan louhittavan rikki.

Zanoni: Yli-ihmisen elämäntarina · 第 67 / 106 题