Tiedätkö, että minä viime aikoina usein olen kysynyt itseltäni: "Eikö
ole joku vika siinä tiedossa, joka on meidät näin erottanut
sukupolvestamme?" Totta on, että mitä korkeammalle me nousemme, sitä
rumemmilta näyttävät meistä maan lyhytikäisten matelijain paheet --
mitä enemmän Kaikkihyvän rakkaudentunto meidät täyttää ja ympäröi, sitä
enemmän meidän onnemme vuotaa Hänestä. Mutta toiselta puolen, kuinka
monta hyvettä onkaan kuolleena niissä, jotka elävät kuolon maassa ja
kuitenkin kieltäytyvät kuolemasta! Eikö tämä ole hienoa itsekkäisyyttä,
tämä mietinnän ja uneksimisen tila -- tämä itseensävaipunut ja
itsestäänriippuva korkea olemassaolo, eikö se ole samalla kieltäymys
siitä jaloudesta, joka yhdistää oman menestymisemme, ilomme, toivomme,
pelkomme muihin? Elää edelleen pelkäämättä vihollisia, heikkoutta
tuntematta, varmana kaikissa huolissa ja vapaana lihan taudeista, on
kaikki sellaista, mikä ylpeyttämme hellii. Emmekö kuitenkin ihaile
sitä, joka kuolee toisen edestä? Senjälkeen kuin minä olen Violaa
rakastanut, Mejnour, näyttää minusta miltei pelkuruudelta välttää
hautaa, joka nielee meihin sidotut sydämet. Minä tunnen sen -- multa
kasvaa henkeni yli. Sinä lienet oikeassa: ikuinen vanhuus, kirkas ja
himoton, on onnellisempi lahja kuin ikuinen nuoruus, haluineen ja
kaipauksineen. Ennenkuin voimme olla pelkästään henkiä, on
yksinäisyyden rauha ehdottomasti välinpitämättömyyttä.