"Näin ihminen raataa vaivaloista työtään,
ja kovalla taistelulla elantonsa hankkii,
vaan onni näkymätönnä saapuu, alas Jumalan
sylistä hiljaa."
_Schiller_.
Eräällä Kreikan arkipelaagin saarella, jolle muinaisen Ateenan
häviämätön kirjallisuus vielä antaa mielenkiintoa, ja jossa luonto
tarjoo ihanimman ilmanalansa ja mainioimmat maisemansa sekä vapaille
että orjille -- joonialaiselle, venetsialaiselle tai levottomalle
brittiläiselle -- kristitylle tai muhamettilaiselle -- siellä oli
Zanonilla koti, johon hän toi puolisonsa. Sinne tuuli kantoi tuoksuja
tasangoilta peninkulmien päästä yli sinisen läpikuultavan ulapan.
Nähtynä joltakin viheriältä kunnaalta oli saari kuin ainoa suuri
yrttitarha. Sen pääkaupungin tornit ja katot kimaltelivat oranssi- ja
sitruunalehtojen keskellä. Viinitarhat ja oliivimetsät täyttivät
laaksot ja kiipeilivät ylös vuorenrinteitä, ja matalat huvilat ja
paimenmajat olivat ainaviheriöivän tumman muratin verhoomia,
purppuranväristen hedelmätarhojen ympäröimiä. Täällä luonnon tuhlaava
kauneus näyttää puolustavan kreikkalaisten vanhaa jumaluskoa, joka
tähän maahan on hurmaantunut ja ennemmin panee jumalat laskeutumaan
ihmisten luokse kuin nostaa ihmisen Olympukseen, sillä itse jumalien
vuori ei tunnu niin suloiselta ja houkuttelevalta kuin tämä maa.
Ja yhä vielä kalastajille, jotka rannan hiedalla tanssivat vanhoja
tanssejaan -- neidoille, jotka vielä hopeakammoilla suorivat hiuksiansa
varjoisan pihapuun alla, sama Suuri Äiti hymyilee yhtä lempeästi kuin
ennenkin. Pohjolassa ovat filosofia ja vapaus välttämättömiä
ihmisonnelle. Mutta maissa, joissa Afrodite nousi aalloista ja
Vuodenajat käsikkäin rannalla seisoivat häntä tervehtimässä, on luonto
itsessään riittävä.
Se saari, jonka Zanoni oli valinnut asuinpaikakseen, oli kauneimpia
saaria tässä jumalallisessa saarimeressä. Hänen asuntonsa oli vähän
matkan päässä kaupungista pienen lahden pohjukassa. Se oli erään
venetsialaisen oma, ja vaikka pieni, oli se hienompi kuin maan omien
asukkaitten talot. Merellä näkyvissä keikkui hänen laivansa. Hänen
intialaiset palvelijansa niinkuin ennenkin hiljaisella arvokkuudella
suorittivat taloustoimet. Ei olisi voinut löytää kauniimpaa paikkaa --
parempaa yksinäisyyttä. Zanonin salaperäiselle tiedolle ja Violan
viattomalle tietämättömyydelle oli sivistyneen maailman hälinä ja sen
prameilu yhtä vieras. Armas taivas ja ihana maa riittävät seuraksi
viisaudelle ja yksinkertaisuudelle kun ne rakastavat!
Vaikka ei ollut, niinkuin jo sanoin, Zanonin näkyvissä toimissa mitään,
joka olisi osottanut häntä salatieteitten tutkijaksi, niin hänellä oli
mietiskelijän tavat. Hän rakasti kuljeskella yksin, varsinkin
aamunkoitteessa tai illalla, kun oli kirkas kuutamo (etenkin sellaisina
aikoina kun kuu oli kasvamassa tai täytenä) peninkulma-määriä yli
saaren rikkaitten maitten, poimien kukkia ja ruohoja, joita hän
säilytti suurella huolella. Joskus yösydännä Viola heräsi tuntien
vaistomaisesti, ettei Zanoni ollut sivulla ja ojentaessaan kätensä hän
huomasi, ettei vaistonsa ollut pettänyt. Mutta pian hän jo havaitsi,
että Zanoni ei ollut taipuisa puhumaan oudoista tavoistaan, ja jos
joskus kylmä aavistus ja epäluuloinen tunne hiipikin häneen, ei hän
kuitenkaan saattanut mitään kysyä. Mutta Zanoni ei aina yksinänsä
retkeillyt. Usein kun meri tyynenä päilyi, ja Kefallenian karu rannikko
tuntui vastakohdalta näille hymyileville tienoille, saattoi Viola
Zanonin seurassa viettää päiväkausia purjehtimassa hitaasti ympäri
rannikkoa tai vierailemassa lähisaarilla. Jokainen kohta Kreikan
suloista tarujen maata näytti olevan hänelle tuttu, ja kun hän kertoi
menneisyydestä ja sen merkillisistä taruista, opetti hän Violaa
rakastamaan sitä kansaa, josta polveutuu länsimaitten runous ja
viisaustiede. Mitä enemmän Viola oppi tuntemaan Zanonia, sitä enemmän
hän huomasi hänessä yhä syvempää mielenkiintoa. Zanonin rakkaus
puolisoaan kohtaan oli niin hellä, niin huomaavainen, niin kestävä ja
lämmin, että hän tuntui enemmän olevan kiitollinen onnesta saada pitää
lemmitystään huolta kuin ylpeä vastarakkaudesta. Zanonin tavallinen
käytös kaikkia kohtaan, jotka häntä lähenivät, oli tyyni ja hiljainen.
Suuttumuksen sanaa ei koskaan tullut hänen huuliltaan -- vihainen katse
ei koskaan leimahtanut noista silmistä. Muutamat merirosvot, jotka
häiritsivät rannikkoja, olivat kuulleet vieraitten saapumisesta ja
Zanonin merimiehet olivat laverrelleet herransa rikkaudesta. Eräänä
iltana Viola mentyään levolle heräsi heikosta äänestä, joka kuului
alhaalta. Zanoni ei ollut hänen sivullaan, hän kuunteli säikähtyneenä.
Eikö sieltä kuulunut hänen korviinsa ähkinää? Hän hypähti pystyyn ja
meni ovelle: kaikki oli hiljaa. Hitaasti lähestyivät askeleet ja Zanoni
astui sisään tyynenä niinkuin tavallisesti, ja nähtävästi huomaamatta
puolisonsa pelkoa. Seuraavana aamuna tavattiin kolme miestä kuolleena
pääkäytävän kynnyksellä, jonka ovea he olivat koettaneet särkeä. Heidät
tunnettiin paikkakunnalla rannikoiden verisimmiksi ja kauheimmiksi
rosvoiksi, joita sadat murhat olivat saastuttaneet ja jotka tähän asti
olivat onnistuneet joka yrityksessä, mihin heidän ryöstönhalunsa oli
heidät johtanut. Lukuisat askeleen jäljet veivät merenrantaan. Näytti
siltä kuin heidän seuralaisensa olisivat paenneet johtajiensa kuoltua.
Mutta kun venetsialainen _proveditore_ eli hallituksen edustaja tuli
asiaa tutkimaan, niin oli täydellisenä salaisuutena, jota ei mitenkään
voitu selittää, millä tavalla nämä rosvot olivat joutuneet kohtalonsa
uhriksi. Zanoni ei ollut liikkunut siitä huoneesta, missä hän
tavallisuuden mukaan harjotti kemiallisia tutkimuksiaan. Ei kukaan
palvelijoista tullut unestaan häirityksi. Ei mitään väkivallan merkkejä
näkynyt kuolleitten ruumiissa. He olivat heittäneet henkensä, siinä
kaikki. Siitä lähtien Zanonin talo ja koko ympäristö oli pyhästi
kammottu. Lähikylien asukkaat, iloissaan siitä että olivat päässeet
rosvojen kirouksesta, pitivät muukalaista Pyhän Neitsyeen erityisen
suojeluksen alaisena. Tosiaankin vilkkaat kaikille vaikutuksille
alttiit kreikkalaiset, jotka siinä lähistöllä asuivat, ihastuivat tuon
miehen ihmeelliseen ja majesteetilliseen kauneuteen, tuon, joka osasi
heidän kieltään niinkuin maassa syntynyt, jonka ääni usein lohdutti
surevia ja jonka käsi ei koskaan ollut sulettu heidän tarpeiltansa;
vielä kauan senjälkeen kun hän oli lähtenyt heidän rannoiltaan,
säilyttivät he kiitollisina hänen muistoaan kertomuksissaan ja
näyttelevät vielä tänäpäivänä sitä korkeata plataanipuuta, jonka alla
hänet usein nähtiin istumassa, yksinään ja mietteissään, puolipäivän
helteessä. Mutta kuitenkin Zanoni liikkui muissakin paikoissa, vähemmän
julkisissa. Saarella löytyy maapihkalähteitä, joista jo Herodotos on
maininnut. Usein yöllä kuu näki hänen nousevan myrttipensaitten seasta,
jotka verhoovat kunnaita niiden soitten ympärillä, missä löytyy tuota
tulenpitoista ainetta; tiede ei ole muuten vielä keksinyt mihin
kaikkeen tätä ainetta voidaan käyttää lääketieteellisesti elimistöjen
hermoihin vaikuttavana. Mutta vielä useammin hän vietti tuntikausia
eräässä luolassa rannikon yksinäisimmällä kohdalla, missä stalakiitit,
vuotokivet näyttivät ihmiskäsin tehdyiltä. Rahvaan taikausko pitää tätä
luolaa vanhojen legendojen perustuksella yhteydessä lukuisten
maanjäristysten kanssa, jotka alinomaa häiritsevät saaren rauhaa.
Mitä lieneekään ollut tarkotuksena näillä kävelyillä ja näissä
paikoissa viipymisellä, niin ne ainakin olivat jossakin tekemisissä sen
ainoan pääpyrkimyksen kanssa, joka yhä vahvistui päivä päivältä Zanonin
eläessä inhimillisessä kumppanuudessa suloisen Violan kanssa.
Se näky, jonka todistajana Glyndon oli ollut horroksissa, oli aivan
totuuden mukainen. Vähän aikaa sen yön jälkeen Viola hämärästi alkoi
tajuta, että joku vaikutus, hän ei tiennyt minkälaatuinen, pyrki
valtaamaan hänen onnellisen elämänsä. Hämärät ihanat näyt, jollaisia
hänellä oli ollut lapsuuden aikoinaan, mutta nyt vaan pysyvämpinä ja
vahvempina, alkoivat seurata häntä päivin ja öin, kun Zanoni oli
poissa, vaikka ne haihtuivat hänen läsnäollessaan eivätkä näyttäneet
vetävän vertoja hänen kauneudelleen. Zanoni kyseli Violalta tarkasti ja
hartaasti, millaiset nämä näyt olivat, mutta hän näkyi olevan
tyytymätön ja ajoittain hämmentynyt vastauksista.
"Älä kerro minulle", sanoi Zanoni eräänä päivänä, "noista utumaisten
olentojen piiritansseista tai noista hienoista sävelistä, jotka sinusta
tuntuvat olevan kaukaisten tähtien soittoa ja kieltä. Mutta eikö _joku_
muoto ole sinulle tullut muita selvempänä ja kauniimpana -- eikö mikään
ääni ole puhunut tai tuntunut puhuvan sinun omaa kieltäsi, ja
kuiskaillut sinulle outoja salaisuuksia ja suurenmoisia tietoja?"
"Ei, kaikki on sekaista näissä unelmissa, olkoot ne päivällä tai yöllä,
ja kun minä niistä toivun kuullessani sinun askeleesi, niin ei
muistooni jää muuta kuin epämääräinen onnen tunne. Kuinka erilaista,
kuinka kylmää tuo on sen rinnalla, että saan katseillani riippua sinun
hymyssäsi ja kuunnella sinun ääntäsi, kun sanot: 'Minä rakastan
sinua'."
"Mutta miksikä sitten kerran sinusta näyttivät niin houkuttelevilta ne
näyt, jotka eivät olleet näinkään kauniit? Miksikä ne silloin
herättivät mielikuvitustasi ja täyttivät sydämesi? Kerran sinä kaipasit
haaveitten maahan ja nyt näytät olevan tyytyväinen tähän tavalliseen
elämään!"
"Enkö minä ole jo ennen selittänyt sitä sinulle? Onko tämä mikään
tavallinen elämä, kun saan lempiä ja elää yhdessä lemmittyni kanssa?
Minä olen saavuttanut oikean ihannemaani! Älä puhu minulle muusta
maasta."
Ja yö yllätti heidät merenrannalla, ja Zanoni kumartuessaan noitten
armaitten kasvojen yli unohti, että Sopusointuisessa Äärettömyydessä,
joka ympärillä levittäytyi, löytyi muitakin maailmoita kuin yksi
ihmissydän!