"Sielussa löytyy sellainen prinsiippi, joka on kaikkea luontoa
korkeampi ja jonka kautta me kykenemme nousemaan koko maan
järjestelmän yli. Kun sielu ylentyy itseään korkeampiin
luontoihin, silloin se kokonaan erottautuu alemmista luonnoista,
vaihtaa tämän elämänsä toiseen, ja hyljäten sen olosuhteitten
järjestyksen, johon se oli liittynyt, yhtyy korkeampiin
elämislakiin."
_Jamblikus_.
"Adon-Ai! Adon-Ai! -- astu esiin, astu esiin!"
Ja yksinäisessä luolassa, josta muinoin oli julistettu pakanallisen
jumalan oraakkelilauseita, esiintyi eriskummaisten kallioitten
varjoista loistava korkea patsas, joka värähteli ja hohti taivaankaaren
väreissä. Se muistutti loistavaa mutta sumuista vesipatsasta, jonka
kaukainen suihkukaivo lähettää ilmaan tähtikirkkaana yönä. Se valaisi
vuotokiviä, vuorenseiniä, luolan kattoa ja loi kalpean epävakaisen
hohteen Zanonin kasvoille.
"Ikuisen Valon Poika", sanoi henkienherättäjä, "sinä, jonka tuntemista
minä etsiskelin aste asteelta, rodusta rotuun ja viimein saavutin
Kaldean laajoilla tasangoilla -- sinä, jolta minä niin runsaasti olen
saanut sanoin selittämätöntä tietoa, jota ei itse ikuisuuskaan voi
tyhjiin kuivattaa -- sinä, joka minun itseni kaltaisena, niin paljon
kuin meidän erilaiset olemuksemme sallivat, olet ollut vuosisatojen
aikana tuttavani ja ystäväni -- vastaa minulle ja neuvo!"
Sumupatsaasta astui esiin kuvaamattoman ihana olento. Kasvoilta se oli
nuorukainen parhaimmalla iällään, mutta juhlallinen, ikäänkuin
ikuisuuden ja viisauden rauhan tunnosta; valo, niinkuin tähtiensäteet,
virtasi sen läpikuultavissa suonissa, valoa olivat sen jalat ja valoa
säkenöivät hiusten aallot. Käsivarret ristissä rinnalla se seisoi
muutaman jalan päässä Zanonista ja sen matala ääni puhui lempeästi:
"Minun neuvoni olivat kerran ennen sinulle suloiset, ja kerran yön
toisensa jälkeen sinun sielusi seurasi minun siipiäni kautta Avaruuden
häiriytymättömien loistojen. Nyt sinä olet taas sitonut itsesi maahan
lujemmilla ketjuilla, ja vetovoima multaan on vahvempi kuin ne
myötätunnon voimat, jotka kerran lumouksellasi vetivät luoksesi Ilman
ja Tähtien asukkaita.[54] Kun sielusi vihdoinkin tahtoi kuunnella
minua, niin aistimet jo häiritsivät älyäsi ja himmentivät näköäsi.
Vielä kerran minä nyt tulen luoksesi, mutta sinun voimasi kutsua minut
luoksesi alkaa sekin hengeltäsi hävitä, niinkuin päivänsäde häviää
aallolta, kun tuulet ajavat pilven meren ja taivaan välille."
"Oi, Adon-Ai", vastasi tietäjä surullisena, "minä tunnen hyvinkin sen
olotilan lait, jota sinä ennen läsnäolollasi ilahutit. Minä tiedän että
viisaus saapuu meille ainoastaan silloin, kun olemme välinpitämättömiä
maailman kappaleista, joita viisaus hallitsee. Sielun peili ei voi
yhtaikaa heijastaa taivasta ja maata ja toinen niistä häviää näkyvistä,
kun toinen syvyyksiin kuvastuu. Mutta minä en ole sinua kutsunut
avukseni, jotta antaisit minulle takaisin sen syvän mietiskelytilan,
jolloin järki vapaana ja ruumiittomana kohoutuu kerroksen läpi toisensa
jälkeen ylös sfääreihin -- en tätä varten ole heikontuneella voimallani
tehnyt työtä ja kärsinyt tuskaa. Minä lemmin ja lemmellä alan elää
toisen olennon suloisessa ihmisyydessä. Vaikka lienenkin vielä viisas
kaikessa mikä suojaa vaaroilta itseäni sekä niitä, joita voin katsella
välinpitämättömän viisauden korkeuksista, niin minä olen sokea kuin
heikko kuolevainen näkemään _sen_ olennon kohtaloita, joka saattaa
sydämeni sykkimään intohimosta, niin että katseeni himmentyy."
"Mitä tämä on?" vastasi Adon-Ai. "Sinun lempesihän ei voi olla muuta
kuin pilaa lemmen nimestä, sinä et voi lempiä, niinkuin ne lempivät,
joita odottaa hauta ja kuolema. Lyhyt tuokio vaan -- sellainen kuin
yksi päivä sinun mittaamattomassa elämässäsi, niin se muoto, johon sinä
nyt kiinnyt, on tomuksi muuttunut! Alemman maailman asukkaat käyvät
käsi kädessä hautaan ja käsi kädessä ne taas nousevat mullasta uusiin
elämänjaksoihin. Sinulla on alhaalla elettävänä aikakausia, tuolla
toisella vain tunteja. Ja tuleeko hänellä ja sinulla -- oi raukka vaan
kuitenkin mahtava! -- olemaan edes yhteinen elämä kuoleman jälkeen?
Minkälaisten asteitten ja yhä henkisempien olemustilojen läpi onkaan
hänen sielunsa jo ehtinyt kulkea, kun sinä, yksinäinen viipyjä, vihdoin
nouset maan raskaista höyryistä valon asuntoihin!"
"Tähden Poika, etkö usko, että tämä ajatus aina seuraa minua? Etkö näe,
että minä olen sinut kutsunut kuulemaan ja auttamaan aikomustani? Etkö
sinä sydämestäni lue haluani ja unelmaani kohottaa häntä omaan
olotilaani? Sinä, Adon-Ai, jonka taivaallisen ilon olemus lepää
ikivalon valtameressä -- sinä et voi paitsi tiedon myötätunnolla
aavistaa mitä minä, kuolevaisten jälkeläinen tunnen, hylättyäni sen,
mitä silloin ikävöin, kun mahtava vallanhalu ensin nosti minut mullan
yläpuolelle -- ja kuitenkin nähdessäni olevani pakotettu seisomaan
tässä alhaisessa maailmassa yksin. Minä olen turhaan etsinyt
sukukunnastani vertaisia mutta turhaan! Viimein löysin nyt kumppanin!
Metsän linnuilla ja pedoillakin on omansa. Ja miksei minun valtani yli
pahanilkisten kauhunvoimien voisi karkottaa heidän haamunsa pois siltä
tieltä, joka häntä johtaisi ylöspäin, kunnes iäisyyden ilma olisi
valmistanut hänen verhoaan kestämään nestettä, joka lopettaa kuoleman."
"Ja sinä olet alottanut vihkimyksesi ja olet siinä pettynyt! Minä
tiedän sen. Sinä olet loihtinut hänen uniinsa mitä ihanimpia näkyjä,
sinä olet herättänyt kauneimmat ilman olennot kaiuttamaan soittoaan
hänen horrokseensa, mutta hänen sielunsa ei niistä huoli, ja
palatessaan maahan se irtautuu niiden vallasta. Sinä sokea, miksikä
näin käy? Etkö voi käsittää? Sentähden että hänen sielussaan kaikki on
lempeä. Ei ole siinä mitään välittävää halua, jolla olisi yhteyttä ja
sukulaisuutta niiden asioiden kanssa, joilla tahdot häntä lumota.
Niiden viehätys koskee ainoastaan _älyn_ haluja ja kaipauksia. Mitä
tekemistä on niillä sen _tunteen_ kanssa, joka on maasta kotoisin, tai
sen _toivon_ kanssa, joka menee suoraa päätä taivaisiin?"
"Mutta eikö voi olla mitään välittäjää -- mitään sidettä -- jolla
meidän sielumme niinkuin sydämemmekin voisi yhtyä, jotta sitten minun
sieluni voisi häneen vaikuttaa?
"Älä kysy minulta -- sinä et tahdo minua käsittää!"
"Minä vannotan sinua -- puhu!"
"Kun kaksi sielua on erotettuna, etkö tiedä, että kolmas, jossa
molemmat elävät ja kohtaavat toisensa, on niiden välinen side?"
"Minä käsitän sinua, Adon-Ai", sanoi Zanoni, kasvoillaan ilo
inhimillisempi kuin mitä siinä koskaan ennen oli näkynyt, "ja jos minun
kohtaloni, joka tässä on pimeä silmilleni, suo minulle tuon halpojen
onnen -- jos koskaan on oleva sitä lasta, jonka minä voin painaa
rintaani vastaan ja kutsua omakseni! --"
"Ja sitäkö varten sinä olet pyrkinyt ihmistä korkeammalle, että lopuksi
tulisit ihmiseksi?"
"Mutta lapsi -- toinen Viola!" mutisi Zanoni, tuskin kuullenkaan
Tähtien Poikaa, "nuori sielu, vasta taivaasta tullut, jota minä voin
hoitaa ensimäisestä hetkestä saakka, kun se koskee jaloillaan maata --
jonka siipiä minä voin harjottaa seuraamaan omiani kautta luomakunnan
ihmeiden, ja jonka kautta itse äiti voi tulla kohotetuksi ylös kuoleman
vallan toiselle puolelle!"
"Varo, punnitse! Etkö tiedä että synkin vihollisesi asuu Näkyväisessä?
Toivomuksesi vievät sinut yhä lähemmäksi ihmisyyttä."
"Ah, Ihmisyys on suloinen!" vastasi Zanoni.
Ja tietäjän näin sanoessa Adon-Ain loistaville kasvoille levisi
hymyily.