"Näetkö, millainen vartija istuu
käytävässä, näetkö, mitkä kasvot
kynnystä vartioi?"
Virgil. Aeneas, VI, 574.
On sydänyö. Kaikki hiljaista vanhassa linnassa -- ei hiiskaustakaan
kaihoisten tähtien alla. Nyt on aika. Mejnour ankarassa viisaudessaan
-- Mejnour, lemmen vihollinen -- Mejnour, jonka silmät tahtovat
sydämesi lukea ja kieltää sinulta luvatut salaisuudet, koska Filliden
aurinkoiset kasvot häiritseisivät sitä elotonta varjomaista tilaa, jota
hän kutsuu rauhaksi -- Mejnour tulee jo huomenna! Ota yöstä vaarini
Kauas pelko! Ei koskaan tai tällä hetkellä! Näin, urhoollinen
nuorukainen -- urhoollinen vaikka erehtyvä -- näin sydämen
rauhallisesti sykkiessä kätesi taasen avaa kielletyn oven!
Glyndon pani lampun pöydälle kirjan viereen, joka vielä makasi avoinna;
hän käänteli lehtiä, mutta ei voinut tulkita niiden merkitystä, kunnes
tuli seuraavaan kohtaan:
"Kun siis oppilas on näin harjotettu ja valmistunut, avatkoon hän
akkunan, sytyttäköön lampun ja kastakoon ohimoitaan nesteellä. Varokoon
hän vielä, kuinka nauttii tulista, nopeasti haihtuvaa spiritusta.
Maistaminen ennenkuin uudistetut henkäykset vähitellen ovat totuttaneet
ruumista haltioihin nostavaan nesteeseen, saattaa kokemaan kuoleman
eikä elämän."
Hän ei voinut pitemmälti neuvoja lukea; salakirjotus muuttui taaskin.
Nyt hän katseli vakavasti ja tosissaan ympäri huonetta. Kuutamo paistoi
rauhallisesti ikkunaristeikön läpi, kun hän avasi sen, ja se näytti
langetessaan lattialle ja seiniin olevan joku aavemainen surullinen
voima. Hän järjesti mystilliset lamput -- yhdeksän luvultaan -- ympäri
huoneen keskustaa ja sytytti ne yksitellen. Kustakin leimahti hopeinen
ja sininen valo, ja huone tuli häikäisevään loistoon, mutta kohta valo
kävi himmeäksi ja hieno harmaa sumu levisi vähitellen huoneeseen.
Jäinen kylmyys pisti englantilaisen rintaan ja kokoontui hänen
ympärilleen niinkuin kalman routa. Vaistomaisesti käsittäen vaaransa
hän astui, vaikka vaivoin, sillä jalat olivat kankeiksi puutuneet, ja
pääsi sille seinälle, missä kristallipullot olivat; nopeasti hän veti
sisäänsä hajun ja kuivasi ohimoitaan tulisella nesteellä. Sama
eloisuuden, nuoruuden ja ilon ja ilmamaisen keveyden tunne, jota hän
aamulla oli kokenut, astui heti sen kuolettavan jäykkyyden sijaan, joka
vastikään oli elämänasunnon vallannut. Hän seisoi käsivarret ristissä
rinnalla, suorana ja pelottomana odottaen, mitä tuleman piti.
Höyry oli nyt tullut melkein yhtä paksuksi ja yhtenäiseksi kuin
lumipilvi ja lamput loistivat siinä niinkuin tähdet. Nyt hän selvästi
näki haamuja, jotka ulkopiirteiltään vähän muistuttivat ihmismuotoja,
hitaasti ja säännöllisin liikkein liukuvan pilven läpi. Ne näyttivät
verettömiltä, niiden ruumiit olivat läpinäkyviä, ne supistuivat ja
laajenivat niinkuin käärmeen kiemurat. Kun ne juhlallisessa
järjestyksessä liikkuivat hänen edessään, kuuli hän matalan äänen --
ikäänkuin aaveäänen -- joka kaikuna kulki toisesta toiseen, matalan
mutta sointuvan äänen, joka herätti sanomattoman ilon ja rauhan
tunteen. Ei mikään näistä haamuista näyttänyt hänestä välittävän. Hänen
kiihkeä halunsa lähennellä niitä, olla yhtenä niistä ja ottaa osaa
heidän ilmamaisiin onnekkaisiin liikkeisiin -- saattoi hänet ojentamaan
käsivarsiaan ja koettamaan ääneen huutaa, mutta ainoastaan sanaton
kuiskaus pääsi hänen huuliltaan. Liikkeet ja soitto jatkuivat
samanlaisina, ikäänkuin ei niissä olisi ollut mitään kuolevaista.
Hitaasti ne kulkivat ympäri ja ylös samassa majesteetillisessa
järjestyksessä toinen toisensa jälkeen, ne liikkuivat huoneen läpi ja
katosivat kuutamoon. Silloin hänen silmillään seuratessaan niitä,
pimeni huone äkkiä jostakin, mikä ensi silmäykseltä oli mahdoton
erottaa mutta mikä salaperäisellä tavalla muutti sanomattomaksi
kauhuksi sen ilon, jota hän juuri oli kokenut. Vähin erin tämä olio
muodostui hänelle nähtäväksi. Se oli ihmispää, tumman hunnun peittämä,
jonka läpi tuijotti pirullisella, kammottavalla hehkulla kaksi silmää,
jotka jäätivät hänen luitaan ja ytimiään. Ei mitään muuta kasvoista
näkynyt -- ei mitään muuta kuin nuo sietämättömät silmät. Mutta hänen
kauhunsa, joka heti alusta tuntui mahdottomalta elävänä kestää, kasvoi
tuhatkertaiseksi, kun vähän ajan jälkeen Hirviö hitaasti liukui
huoneeseen. Pilvi väistyi sen edestä, kirkkaat lamput himmenivät ja
lepattivat levottomasti ikäänkuin sen henkäyksestä. Sen vartalo oli
hunnutettu niinkuin kasvotkin, mutta se oli piirteiltään kuin naisen
ruumis; kuitenkaan se ei liikkunut sillä tavalla kuin aaveet. Pikemmin
se näytti ryömivän niinkuin suuri muodoton matelija; viimein se
pysähtyi ja kyyristyi pöydän viereen, missä makasi salainen kirja, ja
kiinnitti taas silmänsä hunnun läpi rohkeaan kutsujaan. Kaikki
hirmuisimmat mielikuvitukset, mitä munkit ja maalarit ovat luoneet,
eivät olleet mitään näitten kasvojen rinnalla, joissa puhui niin
kalmamainen pirullisuus ja ilkeys silmien kautta, että tuskanväristys
kävi läpi ruumiin ja hiki puristautui otsaan. Kaikki muu oli pimeätä --
hunnutettua -- peitettyä -- aavemaista. Mutta tuo polttava katse, niin
jäätävä, niin kaamea, mutta kuitenkin elävä! Siinä oli jotakin melkein
inhimillistä pahuuden ja ivan intohimoa -- jotakin, mikä riitti
näyttämään, ettei Hirviö ollut paljas varjo vaan myöskin aineellinen ja
sentähden vielä pelottavampi vihollinen aineellisille olennoille.
Kuolemanpelon voimalla Glyndon puristautui seinää vastaan -- hiukset
pystyssä -- silmät päästä ulkona -- hän katseli noita hirvittäviä
silmiä -- ja silloin Hirviö puhui hänelle -- vaikka hänen sielunsa
pikemmin kuin korvansa käsitti puhutut sanat.
"Sinä olet astunut rajattomuuden maailmaan. Minä olen Kynnyksen
Vartija. Mitä sinä minusta tahdot? Oletko vaiti? Pelkäätkö minua? Enkö
minä ole armaasi? Etkö sinä minun tähteni jättänyt sukusi nautinnot?
Tahdotko tulla viisaaksi? Minulla on mittaamattomien aikojen viisaus.
Suutele minua, kuolevainen rakastajani." Ja Hirviö mateli lähemmäksi ja
yhä lähemmäksi, se ryömi hänen sivulleen, sen hengitys tuntui hänen
poskeensa! Kirkaisten hän vaipui tainnoksiin lattialle ja makasi
tajuttomana, kunnes vasta keskellä seuraavaa päivää hän avasi silmänsä
ja tapasi itsensä vuoteellaan -- loistavan auringon akkunasta
säteillessä ja rosvo Paolon vieressä pyssyään kiillottaessa ja
viheltäessä kalabrialaista lemmenlaulua.