"Ja Calidore seuraa metsän kaunista neitoa,
Huolimatta lupauksestaan ja korkeasta käskystä,
Jonka Haltioitten Kuningatar oli hänelle antanut."
_Spenser_, Haltioitten Kuningatar, X, I.
Oli harmaa, hämärä väliaika yön ja päivänkoiton vaiheilla, kun Clarence
taas seisoi kamarissaan. Hänen silmäänsä sattuivat pöydällä olevat
raskaat laskut ja täyttivät hänet väsymyksen ja inhon tunteilla. Mutta
-- "jospa me aina voisimme olla nuoria! Oi sinä vanhan ikälopun julma
haahmo! Voiko mystillinen huone näyttää sen rumempaa tai ikävämpää
varjoa kuin sinä olet? Niin oikein, jospa me aina voisimme olla nuoria!
Mutta ei (ajattelee kokelas nyt) -- ei aina ahertaa noiden numeroitten
ja kylmien kasvien ja rohtojen kanssa. Ei, vaan nauttia, lempiä,
riehua! Mikä muu voisi olla nuoruuden seuralainen kuin nautinto? Ja
ikuisen nuoruuden lahja voisi olla minun tällä samalla hetkellä! Mitä
merkitsee tämä Mejnourin kielto? Eikö se ole samaa laatua kuin hänen
epäsuopea varovaisuutensa ilmaisemaan pienimpiäkin kemiansa
salaisuuksia tai kabbalansa lukuja? Hän pakottaa minua töitänsä
suorittamaan ja kuitenkin pidättää minulta tiedon lopulliset tulokset.
Epäilemättä hän palatessaan tulee taas selvittämään minulle, että suuri
mysterio _voidaan_ saavuttaa, mutta tulee yhä kieltämään minua sitä
saavuttamasta. Eikö tämä ole niinkuin hän tahtoisi pitää minun
nuoruuttani oman vanhuutensa orjana? -- tehdä minut kokonaan itsestään
riippuvaksi? -- sitoa minut rengin työtä tekemään lakkaamatta
yllyttämällä uteliaisuuttani ja näyttämällä hedelmiä, joita hän panee
huulieni eteen ulottuvilta kauemmaksi?"
Nämä ja monet muut vielä kiusaavammat mietteet häiritsivät häntä.
Viinin sytyttämänä -- äskeisten hurjastelujen kiihottamana -- hän ei
saanut unta silmiinsä. Tuon vastenmielisen vanhuuden kuvan näkeminen
muistutti ajan mahtia ja herätti hänessä palavan halun siihen
hurmaavaan katoomattomaan nuoruuteen, jota hän piti Zanonille
kuuluvana. Kielto ainoastaan yllytti uhkamielisyyden henkeä.
Aamuaurinko, joka iloisesti paistoi ikkunasta sisään, karkotti kaikki
yölliset pelot ja taikauskot. Mystillinen huone ei nyt hänen
mielikuvituksessaan näyttänyt sen merkillisemmältä kuin muut linnan
huoneet. Mikä ruma ilkeä aave voisi häntä vahingoittaa tämän siunatun
auringon valossa? Glyndonin luonteessa oli tuo kummallinen ja sangen
onneton vastakohta, että hänen järkeilemisensä vei hänet epäilyksiin --
ja epäilys teki hänet _siveellisessä_ käytöksessään päättämättömäksi ja
horjuvaksi, vaikka taas _fyysillisesti_ hän oli uhkamielisen rohkea.
Eikä tämä ole niinkään harvinaista: epäileväisyys ja itsevarmuus käyvät
usein käsi kädessä. Kun tämänluontoinen mies päättää tehdä jotakin, ei
personallinen pelko häntä koskaan pidätä; siveellisen pelon taas saa
omapäisyys karkotetuksi pienellä viisastelulla. Itsekään tajuamatta,
minkälaisen ajatustoiminnan kautta hermot karaistuivat ja jalat
lähtivät liikkeelle, kulki Glyndon käytävän läpi, saapui Mejnourin
huoneeseen ja avasi kielletyn oven. Kaikki oli niinkuin hän oli
tottunut näkemään, paitsi että pöydällä huoneen keskellä makasi
avonainen kirja. Hän lähestyi ja heitti siihen silmäyksen; siinä oli
samaa salakirjotusta, jota hän tutkimustensa aikana oli opetellut
lukemaan. Ilman suuria vaikeuksia hän luuli käsittävänsä ensimäisten
lauseitten merkityksen ja ne kuuluivat seuraavasti:
"Täysin siemauksin nauttia sisäistä elämää, on ulkonaisen elämän
näkemistä; ajasta riippumatta eläminen on kokonaisuudessa elämistä. Ken
elämännesteen keksii, hän keksii, mitä avaruudessa löytyy, sillä
henki, joka elostuttaa ruumiin, vahvistaa myös aistimia. Valon
elementaari-prinsiipissä on vetovoima. Rosicruciuksen lampussa tuli on
puhdas elementaari-prinsiippi. Sytytä lamput, kun avaat nestettä
sisältävän astian, ja sen valo on vetävä luoksesi niitä olentoja,
joiden elämänä on tuo valo. Varo pelkoa: pelko on tiedon hirmuisin
vihollinen." Tässä salakirjotus muuttui ja tuli käsittämättömäksi.
Mutta eikö hän ollut lukenut tarpeeksi? Eikö viimeinen lause ollut
riittävä? -- "Varo pelkoa!" Tuntui aivan siltä kuin Mejnour olisi
tahallaan jättänyt tämän sivun auki -- ikäänkuin koetus todella
olisikin ollut aivan päinvastainen kuin oli oletettu -- ikäänkuin
mystikko olisi päättänyt koetella hänen _rohkeuttaan_ vaikka
hän puhui _kestävyydestä_. Ei uhma siis vaan pelko oli tiedon
hirmuisin vihollinen. Hän kääntyi hyllyjen puoleen, missä seisoi
kristallimaljoja; vapisematta hän irrotti tulpan yhdestä ja heti levisi
huoneeseen ihana tuoksu. Ilma säihkyi ikäänkuin timanttitomusta.
Ylimaallisen nautinnon tunne -- elämä, joka tuntui vapaan hengen
elämältä, valtasi hänen koko ruumiinsa, ja hieno, matala mutta
erinomaisen kaunis soitto hipeili huoneeseen. Samassa tuokiossa hän
kuuli äänen käytävässä, joka kutsui häntä nimeltä, ja ovelle
koputettiin. "Sielläkö olette, signor?" kuului maestro Paolon kirkas
ääni. Glyndon sulki nopeasti pullon ja pani sen paikoilleen. Pyytäen
Paoloa odottamaan omassa huoneessaan Glyndon viipyi, kunnes kuuli
tulijan jalkojen etääntyvän; sitten hän vastahakoisesti lähti
huoneesta. Sulkiessaan oven hän yhä vielä kuuli tuon kauniin soiton
häipyvän kaiun, ja iloisin mielin ja kevein askelin hän saapui Paolon
luo, päättäen sisässään käydä uudelleen salaisessa huoneessa
sellaisella ajalla, jolloin ei tarvitsisi pelätä keskeytystä.
Hänen tullessaan kynnyksen yli, Paolo hämmästyneenä vetääntyi
taaksepäin ja huudahti: "Mitä, teidän ylhäisyytenne! Minä tuskin tunnen
teidät. Huvitus näkyy olevan oiva kaunistaja nuorille. Eilen näytitte
niin kalpealta ja menehtyneeltä, mutta Filliden iloiset silmät ovat
auttaneet teitä enemmän kuin filosofin kivi (pyhimykset armahtakoot,
että mainitsen sen) koskaan on tietäjiä auttanut." Ja Glyndon
katsahtaen vanhaan venetsialaiseen peiliin Paolon puhuessa hämmästyi
itse melkein yhtä paljon kuin Paolo siitä muutoksesta, mikä oli
tapahtunut hänen ilmeessään ja ulkonäössään. Äsken oli hänen vartalonsa
mietiskelyn köyristämä ja nyt se näytti puolta päätä pitemmältä, niin
notkeana ja suorana nousi hänen selkänsä, silmät hehkuivat, posket
hohtivat terveyttä ja suurta nautintoa. Jos nesteen paljas tuoksukin
oli näin voimakas, niin syystä alkemistit sanoivat sen juomisesta
lähtevän elämää ja nuoruutta!
"Teidän täytyy suoda anteeksi, että minä häiritsen teidän
ylhäisyyttänne", sanoi Paolo, ottaen povestaan kirjeen, "mutta
isäntämme on juuri kirjottanut minulle ja sanonut saapuvansa tänne
huomenna, ja hän pyysi minua viipymättä viemään teille tämän kirjeen,
joka seurasi mukana."
"Kuka toi tämän kirjeen?"
"Ratsastaja, joka ei odottanut vastausta."
Glyndon avasi kirjeen ja luki seuraavaa: "Minä palaan viikkoa
aikaisemmin kuin aioin ja sinä voit odottaa minua huomenna. Silloin
saat astua siihen koetukseen, jota ikävöit, mutta muista, että näin
tehdessäsi sinun täytyy niin paljon kuin mahdollista keskittää
olemuksesi järkeen. Aistimet pitää kuolettaa ja alistaa -- ei himon
kuiskaustakaan saa kuulua. Sinä voit tulla kabbalan ja kemian
mestariksi, mutta sinun täytyy myöskin olla lihan ja veren herra --
lemmen ja turhamielisyyden, kunnianhimon ja vihan voittaja. Minä toivon
tapaavani sinut sellaisena. Paastoo ja mietiskele, kunnes me tapaamme
toisemme!"
Glyndon puristi kirjeen kourassaan kokoon ylenkatseellisesti hymähtäen.
Mitä! vieläkö enemmän ponnistuksia -- enemmän kieltäymyksiä! Nuoruus
ilman lempeä ja iloja! Ha! ha! Mejnour parka, nyt oppilaasi on hankkiva
salaisuudet ilman sinun apuasi!
"Ja Fillide! Minä kuljin hänen majansa ohi tullessani -- hän punastui
ja huokasi, kun minä hänelle piloillani puhuin teistä, ylhäisyytenne!"
"Hyvä, Paolo, minä kiitän sinua siitä viehättävästä tuttavuudesta,
jonka olet hankkinut minulle. Sinun elämäsi mahtaa olla hauska."
"Ah, teidän ylhäisyytenne, kun olemme nuoria, ei mikään ole niin hauska
kuin seikkailu -- paitsi lempi ja viini ja nauru!"
"Aivan niin. Hyvästi, maestro Paolo, me saamme puhua enemmän muutamien
päivien perästä."
Koko sen aamun Glyndon oli miltei poissa suunniltaan siinä uudessa
onnentunteessa, joka oli hänet vallannut. Hän harhaili metsissä ja
tunsi katsoessaan syksyisten lehtojen kirjavia värejä samanlaista
nautintoa kuin varhaisimpina taiteilija-vuosinaan, mutta vaan paljon
hienompaa ja elävämpää. Todella luonto tuntui tulleen häntä lähemmälle,
hän ymmärsi paremmin kaiken, mitä Mejnour niin usein oli puhunut
myötätunnon ja vetovoiman mysterioista. Nyt hän oli astumaisillaan
saman lain alaiseksi kuin nuo metsien mykät lapset. Hän saisi tuntea
_elämän elpymisen_. Kun vuodenaika kääntyisi talveen, niin häntä vain
odottaisi kevään kukoistus ja ilo. Ihmisen tavallinen elämä on niinkuin
yksi vuosi kasvimaailmassa: sillä on keväimensä, suvensa, syksynsä ja
talvensa -- mutta ainoastaan _yhden kerran_. Mahtava tammi käy sen
sijaan läpi pitkän sarjan vihannoimisia ja Iakastumisia, ja
satavuotiaan lehvästö on yhtä vihanta toukokuun päivänpaisteessa kuin
pikku vesan sen sivulla. "Minä saan tuntea teidän keväimenne eikä
teidän talveanne lainkaan!" huudahti kokelas.
Näihin toivehikkaisiin ja ihaniin unelmiin kohonneena Glyndon lähti
metsistä, ja tapasi itsensä keskellä viljeltyjä vainioita ja
viinitarhoja, joissa hän ei ennen ollut koskaan käynyt; siellä viheriän
niityn ääressä, joka muistutti kotimaata, Englantia, seisoi pieni talo
-- puoleksi majantapainen. Ovi oli auki ja hän näki tytön siellä
rukkiansa pyörittelevän. Se katsahti ylös, huudahti heikosti ja tuli
iloisesti tepastellen hänen luoksensa. Se oli tummasilmäinen Fillide.
"Hiljaa!" sanoi hän, veitikkamaisesti sormi suullaan, "älä puhu ääneen
-- äitini nukkuu sisällä, ja minä tiesin, että tulisit minua katsomaan.
Se oli kiltisti tehty!"
Glyndon vähän hämmästyen kuuli itseään kiitettävän, vaikka ilman
ansiota. "Sinä olet siis ajatellut minua, Fillide!"
"Olen", vastasi tyttö punastuen, mutta sillä vapaalla rohkealla
älykkyydellä, joka on ominaista Italian naisille, etenkin
alaluokkalaisille ja etelämaakunnissa asuville, "olenhan toki. En ole
paljon muuta ajatellutkaan. Paolo sanoi tietävänsä, että tulisit
luonani käymään."
"Ja mitä sukua on Paolo sinulle?"
"Ei mitään, mutta hän on meidän kaikkien hyvä ystävä. Minun veljeni
kuuluu hänen joukkoonsa."
"Hänen joukkoonsa -- siis rosvo?"
"Me täällä vuorissa emme kutsu vuoristolaista rosvoksi, signor."
"Pyydän anteeksi. Mutta etkö joskus vapise veljesi hengen puolesta?
Laki..."
"Laki ei koskaan uskalla tulla näille maille. Vapista hänen puolestaan!
Eihän nyt. Isäni ja isoisäni olivat samassa toimessa. Minäkin usein
tahtoisin olla mies!"
"Näillä huulilla sanottuna, minä olen ihastunut, ettei toivomuksesi voi
täyttyä!"
"Oh, signor! rakastatko sitten minua?"
"Koko sydämelläni!"
"Ja minä sinua!" sanoi tyttö niinkuin näytti vakaalla viattomuudella
sallien Glyndonin puristaa hänen kättään.
"Mutta", hän lisäsi, "sinä tulet pian lähtemään meidän luotamme ja
minä...." Hän pysähtyi kesken ja kyyneleet tulivat silmiin.
Tämä oli vähän vaarallista, se on myönnettävä. Tosin Fillidellä ei
ollut sitä miltei enkelimäistä suloa kuin Violalla, mutta hänen
kauneutensa oli yhtä paljon aistimia hurmaava. Ehkä Glyndon ei ollut
koskaan totisesti rakastanutkaan Violaa, ehkä Violan herättämät tunteet
eivät olleet niin palavat, että olisivat ansainneet lemmen nimeä.
Kuinka lieneekään, hän ajatteli katsoessaan näitä tummia silmiä, ettei
hän koskaan ennen ollut rakastanut.
"Ja etkö sinä sitten voisi lähteä vuorilta?" hän kuiskasi tullen vielä
lähemmäksi.
"Pyydätkö sinä?" kysyi tyttö, vetäytyen taaksepäin ja katsoen häntä
kiinteästi silmiin. "Tiedätkö, mitä me vuoriston tyttäret olemme! Te
sirot ja kohteliaat kaupungin herrat harvoin tarkotatte mitä puhutte.
Teille lempi on huvitusta, meille se on elämää. Lähteä näiltä vuorilta!
Ei, minä en jättäisi luontoani."
"Pidä vaan luontosi -- se on suloinen kyllä."
"Niin, suloinen, kun sinä olet uskollinen, mutta kova, jos olet
uskoton. Sanonko sinulle, mitä minä -- mitä tämän maan naiset ovat? Me
rosvojen tyttäret, niinkuin te sanoisitte, tahdomme olla rakastajiemme
tai miehiemme kumppaneita. Me rakastamme palavasti, me tunnustamme sen
rohkeasti. Me seisomme teidän vierellänne vaaroissa, me palvelemme
teitä niinkuin orjat rauhan aikana, me emme koskaan muutu emmekä siedä
muutosta. Te voitte soimata meitä, lyödä, polkea niinkuin koiria --
kaiken me kannamme nurkumatta, mutta pettäkääpä, niin ei tiikeri ole
sen julmempi kuin me. Olkaa uskolliset, niin sydämemme on palkkanne,
mutta olkaa petolliset, niin kätemme sen kostavat! Rakastatko minua
nyt?"
Näiden sanojen aikana olivat tytön italialaiset kasvot kaunopuheisesti
muuttaneet ilmettä -- milloin helläksi, milloin hurjaksi -- ja
viimeisellä kysymyksellä hän kallisti päätään nöyrästi ja seisoi
ikäänkuin vastausta peläten hänen edessään. Uljas, luja, hurja henki,
jossa näennäisesti epänaisellinen sittenkin oli juuri naisellista, jos
niin saa sanoa, ei tympäissyt Glyndonia vaan enemmän viehätti. Hän
vastasi ripeästi ja vapaasti: "Fillide -- minä rakastan!"
Vai niin -- "rakastan", todellakin, Clarence Glyndon! Jokainen keveä
luonne vastaa keveästi myöntäen noin ruusuisilta huulilta tulevaan
kysymykseen! Varo, Glyndon, varo! Miksi hiidessä Mejnour, sinä jätät
oppilaasi neljänkolmatta vanhana noiden villien vuorikissojen kynsiin!
Saarnaa sitten paastoa ja kieltäymystä ja aistimien houkutusten jaloa
voittamista! Hyvä kyllä sinulle, taivas ties kuinka monta sataa vuotta
vanhalle! mutta kun olit neljänkolmatta iässä, niin vihkijäsi varmaan
pysytti sinut kaukana Filliden poluilta, tai muuten kabbalasi ei olisi
sinulle maistunut!
Ja tuossa he seisoivat ja lavertelivat ja tekivät lupauksia kuiskaten,
kunnes tytön äiti liikahteli huoneessa ja Fillide hyppäsi rukkinsa
ääreen sormi taas suulla.
"Enemmän on taikaa Fillidessä kuin Mejnourissa", sanoi Glyndon
itsekseen, iloisena kävellen kotiinsa, "vaikka muuten en tiedä varsin,
pitäisinkö ajan pitkään tuollaisesta, joka on noin valmis kostoon!
Mutta se, jolla on suuri salaisuus hallussaan, voi välttää naisenkin
koston ja säilyä kaikissa vaaroissa!"
Mies miekkoinen! Nytkö jo sinä ajattelet kavalluksen mahdollisuutta?
Oi, totta puhui Zanoni: "Kun kaadat vettä mutaiseen veteen, niin se
vaan panee mudan liikkeelle!"