"Suuri työ on ollut armaalla Calidorella.... Vaan
yhtenä päivänä huomaa hän paimenpoikia joukon,
jotka huilua soittavat, ympäri juoksevat....
Ja siinä vieressä hän ihanan immen näki."
_Spenser, Faerie Queene_, keijukaiskuningatar, IX.
Pitkäksi ajaksi Mejnourin oppilas nyt syventyi työhön, joka vaati
erinomaista tarkkuutta ja yksityiskohtaista laskemista. Hämmästyttävät
tulokset palkitsivat hänen ponnistuksiaan ja yllyttivät hänen intoaan.
Eivätkä nämä tutkimukset rajottuneet kemiallisiin keksintöihin --
joilla, minun on sallittu sanoa, näkyi voitavan saada aikaan suuria
ihmeitä kaikkiin fyysillisiin elimistöihin _kuumuuden_ elähyttävän
vaikutuksen kautta. Mejnour sanoi voivansa rakentaa sillan kaikkien
olemassaolevien järkiolentojen välille eräällä kaikki läpäisevällä
näkymättömällä nesteellä, joka muistutti sähköä, mutta kuitenkin oli
erilainen kuin tuo salaperäinen voimalähde. Tämä oli näet neste, joka
yhdisti ajatuksen ajatukseen nykyaikaisen sähkölennättimen nopeudella
ja tarkkuudella, ja tämän nesteen vaikutus Mejnourin sanojen mukaan
ulottui suurimpiin etäisyyksiin -- s.o. mihin ikänä ihminen
ajatuksillaan tahtoi päästä. Siis, jos tämä oppi oli oikea, kaikki
ihmistieto tuli mahdolliseksi saavuttaa välisillan kautta, joka oli
olemassa tutkivan henkilön ja aatemaailman kaukaisimpien ja hämärimpien
alueitten välillä.[52] Glyndon hämmästyksekseen huomasi, että Mejnour
myöskin oli kiintynyt niihin syvällisiin mysterioihin, joita
pytagorealaiset tutkivat "salaisen numerotieteen" nimellä. Tässä
tutkimuksessa hänen silmiinsä hämärästi kajasti uusia valoja ja hän
alkoi aavistaa, että kyky ennustaa eli oikeammin laskea seuraukset,
voitaisiin suorastaan -- -- --[53]
Mutta hän huomasi, että viimeinen lyhyt menetelmä, jolla ihme lopulta
saatiin aikaan kussakin näistä kokeista, se pysyi Mejnourin omana
salaisuutena, jota hän ei ilmottanut. Se vastaus, jonka Glyndon sai
tästä huomauttaessaan, oli enemmän ankara kuin tyydyttävä:
"Luuletko", sanoi Mejnour, "että minä sellaiselle, joka ei ole muuta
kuin oppilas ja jonka ominaisuudet eivät vielä ole koeteltuja antaisin
voimia, mitkä voisivat muuttaa koko yhteiskunnan ulkomuodon? Lopullisia
salaisuuksia uskotaan ainoastaan sille, jonka hyveestä Mestari on
tullut vakuutetuksi. Kärsivällisyyttä! Itse _työ_ on mielen suuri
puhdistaja ja vähin erin tulevat salaisuudet sinussa eläviksi, kun
mielesi kypsyy niitä vastaanottamaan."
Viimein Mejnour sitten tunnusti olevansa tyytyväinen oppilaansa
edistykseen. Hän sanoi: "Hetki nyt saapuu, jolloin voit kulkea yli
korkean vaikka ilmamaisen aidan -- jolloin vähitellen voit lähestyä
kauheata Kynnyksen Vartijaa. Jatka ponnistustasi -- koeta yhä voittaa
kärsimätöntä haluasi saada tuloksia, ennenkuin voit niiden syitä
hallita. Minä jätän sinut yhdeksi kuukaudeksi: jos sen ajan kuluttua,
kun palaan, olet suorittanut sinulle annetut tehtävät ja mielesi on
ankaralla ajattelulla ja mietinnällä valmistunut suurta koetusta
varten, niin minä lupaan, että se voidaan alkaa. Yhden varotuksen
ainoastaan annan sinulle, pidä sitä ehdottomana käskynä -- älä astu
tähän huoneeseen!"
He seisoivat silloin siinä huoneessa, jossa kokeet useimmiten tehtiin,
ja jossa Glyndon sinä yönä, jolloin hän ensin oli pyrkinyt mystikon
yksityishuoneisiin, oli ollut vähällä joutua tunkeilevaisuutensa
uhriksi.
"Älä astu tähän huoneeseen, ennenkuin minä palaan; tai ainakin, jos
etsiessäsi tehtäviisi tarvittavia aineksia sattuisit tänne tulemaan,
niin älä suinkaan sytytä naftaa noissa astioissa äläkä avaa pulloja
noilla hyllyillä. Minä jätän huoneen avaimen sinun haltuusi
koettaakseni sinun itsehillintääsi ja kieltäytymisen voimaa.
Nuorukainen, tämä on juuri yksi osa koetuksesta."
Näin sanoen jätti Mejnour hänen käteensä avaimen ja auringon laskiessa
hän lähti linnasta.
Monta päivää Glyndon pysyi syventyneenä töihinsä, jotka vaativat hänen
älynsä äärimmäistä ponnistusta. Osittaisenkin tuloksen aikaansaaminen
riippui niin kokonaan mielen keskityksestä ja laskujen tarkkuudesta,
ettei hänelle jäänyt aikaakaan muihin ajatuksiin. Ja epäilemättä tämä
lakkaamaton kykyjen ponnistus oli juuri Mejnourin tarkotuksena, sillä
työt sinänsä eivät näyttäneet olevan ehdottoman välttämättömiä
tarkotetun päämaalin lähestymiseksi. Samaten matematisten probleemien
ratkaiseminen koulussa voi olla verrattain hyödytön myöhemmissä
elintoimissamme, mutta se on kuitenkin suureksi hyödyksi harjottamalla
järkeä yleisiä totuuksia käsittämään ja analysoimaan.
Ei ollut kulunut puoltakaan siitä ajasta, jonka Mejnour oli maininnut
poissaolonsa kestävän, kun oppilas oli suorittanut kaiken, minkä
mystikko oli hänen tehtäväkseen määrännyt, ja silloin hän vapautuneena
koneellisista toimistaan alkoi taasen kuluttaa aikaansa levottomissa
aatteissa ja mielikuvitteluissa. Hänen utelias ja äkkipikainen
luonteensa kiihottui Mejnourin kiellosta ja hän tapasi itsensä useinkin
tuijottamasta salaisen huoneen avaimeen hämärissä arveluissa ja
levottomissa haaveissa. Hän alkoi harmistua tällaiseen kestävyyden
koetukseen, jota hän piti pikkumaisena ja lapsellisena. Mitä
lapsenkamarin satuja ritari Siniparrasta ja hänen linnastaan oli
nostettu häntä pelottamaan? Kuinka paljaat seinät siinä huoneessa,
jossa hän niin turvallisesti oli töitänsä toimittanut, voisivat olla
elävänä vaarana? Jos siellä kummitteli, niin se ei voinut olla muuta
kuin samaa harhaa, jota Mejnour oli opettanut häntä halveksimaan.
Varjoleijona kemiallinen temppu! Turhia! Hän kadottaisi puolet
kunnioituksestaan Mejnouria kohtaan, jos ajattelisi, että viisas
käyttäisi sellaisia kujeita vaikuttaakseen järkeen; jonka hän itse oli
herättänyt ja harjottanut! Kuitenkin hän vastusteli uteliaisuutensa ja
ylpeytensä yllytyksiä ja välttääkseen niiden ääntä hän teki pitkiä
kävelyretkiä vuoristossa tai linnaa ympäröivissä laaksoloissa --
koettaen ruumiillisella väsymyksellä lannistaa rauhatonta mieltänsä.
Eräänä päivänä hän pimeästä vuorensolasta äkkiä saapui näkemään
maalaisjuhlaa, jossa pakanuuden ajan rattoisuus näytti uudelleen
elpyneen eloon. Se oli osaksi elojuhla, osaksi uskonnollinen näytelmä,
jonka paikkakunnan rahvas vuosittain vietti. Kokoontuneina kylän
ulkopuolelle iloisin joukoin he olivat juuri kulkueessa palanneet
läheisestä kappelista ja ryhmittyivät nyt joukkoihin -- vanhat mennen
viinisatoa maistelemaan, nuoret tanssiin käyden -- kaikki iloisina ja
onnellisina. Tämä äkkinäinen näky -- keveätä iloa ja huoletonta
tietämättömyyttä -- oli niin suurena vastakohtana ankarille
tutkimuksille ja polttavalle viisaudenjanolle, mikä niin kauan oli
täyttänyt hänen elämänsä ja kuluttanut hänen sydäntään, että se
voimakkaasti vaikutti Glyndoniin. Hänen seisoessaan syrjässä
katselemassa heitä tunsi hän vielä kerran olevansa nuori nuorten
joukossa! Muisto kaikesta siitä, jonka hän oli tyytynyt uhraamaan,
puhui taas hänelle väkevällä äänellä. Naisten liehuvat muodot kauneissa
puvuissaan, heidän raikas naurunsa syyspäivän viileässä hiljaisessa
säässä, toi takaisin sydämeen eli ehkä pikemmin tajuntaan menneitä
muistoja "kultaisista lapsuusajoista", jolloin elämä oli paljasta
nautintoa.
Lähemmäksi ja lähemmäksi hän tuli näytelmää ja äkkiä hänet piiritti
äänekäs joukko, ja maestro Paolo taputti häntä tuttavallisesti olalle
huudahtaen sydämellisesti: "Terve tuloa, teidän ylhäisyytenne! Iloista
on nähdä teidät joukossamme." Glyndon oli tähän vastaamaisillaan, kun
hänen silmänsä sattuivat nuoreen tyttöön, joka nojautui Paolon
käsivarteen. Se oli niin viehättävä kaunotar, että Glyndonin poskille
nousi puna ja hänen sydämensä tykytti, kun hän kohtasi tämän katseen.
Tytön silmät säihkyivät vallatonta rohkeata iloa ja hänen huultensa
välistä hohtivat hampaat kuin helmet. Ikäänkuin kärsimättömänä siitä,
että hänen kumppaninsa oli eronnut muitten hypystä, hänen pikku
jalkansa tepisteli maata tahdin mukaan, jota hän hyräili ja lauloi.
Paolo nauroi nähdessään, minkä vaikutuksen tyttö oli tehnyt nuoreen
muukalaiseen.
"Ettekö tahdo tanssia, teidän ylhäisyytenne? Tulkaa, pankaa pois
suuruutenne ja olkaa iloinen niinkuin me pikkuihmiset. Katsokaa, kuinka
sievä Fillide haluaa kumppania. Säälikääpä vähän häntä."
Fillide nyrpisti tähän nenäänsä ja päästi irti Paolon kädestä, mutta
pois mennessään hän olkansa yli loi katseen, puoleksi kutsuvan,
puoleksi uhmaavan. Glyndon melkein tahdottomana lähestyi häntä
puhuttelemaan.
Kas niin, jo Glyndon puhuttelee tyttöä, joka katsoo maahan ja hymyilee.
Paolo jättää heidät yksikseen ja rientää pois ilkamoisen näköisenä. Nyt
puhuu Fillide ja katsoo tutkijan kasvoihin veitikkamaisesti. Glyndon
pudistaa päätään, Fillide nauraa hopeanheleästi. Fillide osottaa
muhkeaa vuoristolaista, joka astelee heidän luoksensa. Miksi Glyndon
tuntee mustasukkaisuutta? Miksi hän ei enää pudista päätään, kun
Fillide taas puhuu? Glyndon tarjoo kätensä, Fillide tarttuu siihen,
puoleksi kainostellen ja punastuen. Ahaa! nyt he jo liehuvat muiden
iloisessa joukossa. Ha! ha! eikö tämä ole parempi kuin kasvien
keittäminen ja siivilöiminen ja pään vaivaaminen pytagorealaisilla
numeroilla? Kuinka keveästi Filliden jalat käyvät! Kuinka hänen notkea
vyötäreensä taipuilee käsivarsissasi! Ta-rara, tatara, rara-ra! Mikä
peijakas tanssissa on, kun se panee veren juoksemaan suonissa niinkuin
elohopea? Onko koskaan ollut moista silmäparia kuin Filliden? Ne eivät
ole mitään kylmiä tähtiä. Ja tuo ruusuinen kirsikkasuu, joka niin
niukasti vastaa imarteluihin, ikäänkuin se arvelisi, että sanat ovat
ajantuhlausta ja että suutelot olisivat parhainta kieltä. Oi, Mejnourin
oppilas! oi sinä, joka pyrit rosenkreutsiläiseksi, platonilaiseksi,
maagikoksi -- ties miksikä! Minä häpeen sinua. Mitä on tullut sinun
ankarista mietiskelyistäsi, nimessä Averroeen ja Burrin ja Agrippan ja
Hermeksen? Tätäkö varten sinä Violasta luovuit? Enpä luule, että nyt
vähintäkään muistat elämännestettä tai kabbalaa. Varo! Mitä aiot, mies?
miksikä niin puristat tuota pientä kättä, joka lepää omassasi? Miksikä
-- tara-rara, tara-ra, tara-rara-ra, rarara, ta-ra, a-ra! Pidä silmäsi
poissa ohuesta nilkasta ja koreapukuisesta vartalosta. Tara-rara-ra!
Tuolla he taas kulkevat! Ja nyt he levähtävät tuuheitten puitten
varjossa. Tanssin pyörre on jo lakannut. He kuulevat -- vai eivätkö
kuule -- naurua loitommalta? He näkevät -- tai, jos heillä on silmät,
_pitäisi_ heidän nähdä -- parin toisensa jälkeen kulkevan ohitsensa
lemmenpuheissa ja lemmenkatseloissa. Mutta lyönpä vetoa, että he tuossa
puun alla istuessaan ja pyöreän auringon vaipuessa vuorten taakse,
näkevät ja kuulevat hyvin vähän paitsi itseään!
"Haloo, signor ylhäisyytenne! mitä pidätte kumppanistanne? Tulkaa ja
yhtykää meihin, viipyjät, viinin jälkeen tanssi käy iloisesti."
Alas vaipuu aurinko ja nousee syksyinen kuu. Tara, tara, rarara,
rarara, tarara-ra! Tanssia taaskin. Onko se tanssia vai jotain
iloisempaa, hurjempaa, riehuvampaa hyppyä? Kuinka ne liehuvat ja
pyörivät yön varjojen keskellä! Mikä sekasoka! mikä epäjärjestys! Ha!
se on tarantula-tanssi, maestro Paolo johtaa sitä uljaasti! Diavalo!
mikä hurjuus! tarantula on heidät kaikki riivannut. Tanssi tai kuolo!
se on vimmaa -- korybantit, mainaadit -- Ho! ho! enemmän viiniä!
Benneventon noitasabbatti on leikkiä tähän katsoen. Pilvestä pilveen
kulkee kuu -- milloin loistaen, milloin himmeten. Hämärää, kun tyttö
punastuu, valoista, kun hän hymyilee.
"Fillide, sinä olet lumooja!"
"Buona notte -- hyvää yötä, ylhäisyytenne: te tapaatte minut vielä."
"Ah, nuori mies", sanoi vanha ikäloppu, onttosilmäinen 80-ikäinen
sauvan nojassa kulkeva, "käytä nuoruutta hyväksesi. Minullakin oli
kerran oma Fillide! Minä olin silloin vielä muhkeampi kuin sinä! Ah!
jospa aina voisimme pysyä nuorina!"
"Aina nuorina!" Glyndon hätkähti, kääntäessään katseensa tytön
kauneista ruusuisista kasvoista vanhuksen vetisiin silmiin --
keltaiseen ryppyiseen naamaan -- kyyryiseen vartaloon.
"Ha, ha!" sanoi vanha ukko, hoiperrellen heidän luokseen, ilkeästi
nauraen. "Niin, minäkin olin kerran nuori! Antakaa kolikko, että saan
lasin _aqua vitaa_, elämännestettä!"
Tara, rara, ra-rara, tara, rara-ra! Siinä tanssii nuoruus! Kääri ryysyt
ympärillesi ja kompuroi matkaasi, vanhuus!