"Ihminen on olioitten silmä."
_Euryph_. De Vita Humana.
"-- -- -- On siis olemassa eräs haltioihin (ekstasiin)
nostava voima, joka tultuaan joskus kiihotetuksi toimintaan
palavan halun tai vahvan mielikuvituksen kautta, kykenee
viemään ulospäin kääntyneen ihmishengen aina johonkin
kaukaiseen esineeseen asti." --
_Van Helmont_.
Mejnourin käytettävänä oli kaksi huonetta, jotka olivat yhteydessä
toistensa kanssa, ja kolmas, jossa hän nukkui. Kaikki nämä huoneet
sijaitsivat korkeassa tornissa, joka törrötti synkän äkkijyrkänteen
yli. Ensimäinen huone, johon Glyndon astui, oli tyhjä. Äänettömin
askelin hän kulki eteenpäin ja avasi oven, joka johti sisempään
huoneeseen. Hän vetäytyi kynnyksellä taaksepäin, väkevän hajun
valtaamana, joka täytti huoneen. Ilma oli ikäänkuin paksuna usvasta,
mutta ei kuitenkaan hämärä, sillä usva ei ollut tumma, vaan muistutti
lumipilveä, joka hitaasti ja raskaasti liukuu yli taivaan säännöllisinä
aaltoina. Kuolettava kylmyys iski englantilaista vastaan ja hänen
verensä jäähtyi. Hän seisoi yhteen paikkaan naulittuna, ja kun hän
tahtomattaan ponnisti silmiään nähdäkseen usvan läpi, oli hän
näkevinään hämäriä, aavemaisia mutta valtavan suuria muotoja huoneessa
-- tai ehkä se vaan oli hänen mielikuvituksensa tulosta, ehkä sumu
itsestään muodostui näiksi liikkuviksi, ruumiittomiksi, käsin
koskemattomiksi haamuiksi? Sanotaan, että eräs muinainen maalari kerran
maalasi taulussa haadeksen eli tuonelan ja siinä niin taitehikkaasti
kuvasi niitä hirviöitä, jotka liikkuivat synkässä tuonelan virrassa,
että silmä heti saattoi huomata, kuinka itse virta oli vaan varjoa, ja
kuinka siinä olevilla verettömillä olennoilla ei ollut enää
ruumiillista elämää vaan niiden muodot sulautuivat kuolleisiin
vesiin, kunnes kauemmin katsoessa ei silmä enää niitä erottanut
yliluonnollisesta aineesta, jossa niiden asuinpaikka oli. Sellaisia
olivat myöskin ne liikkuvat haamut, jotka sumussa leijailivat, mutta
ennenkuin Glyndon vielä oli vetänyt henkeäänkään tässä ilmassa -- sillä
hänen elämänsäkin oli ikäänkuin hetkeksi pysähtynyt eli muuttunut
jonkinlaiseksi tainnokseksi -- tunsi hän käteensä tartuttavan ja
itseään vietävän tästä huoneesta ulommaiseen. Hän kuuli ovea sulettavan
-- hänen verensä virtasi jälleen läpi suonien ja hän näki sivullaan
Mejnourin. Silloin hänen ruumiinsa valtasi kouristus -- hän putosi
tajuttomana lattialle. Tointuessaan hän tapasi olevansa ulkoilmassa,
huoneesta ulkonevalla karkealla kiviparvekkeella. Tähdet paistoivat
rauhallisesti mustaan syvyyteen jalkojen alla ja valaisivat mystikon
tyyneitä kasvoja, joka käsivarret ristissä seisoi hänen vieressään.
"Nuori mies", sanoi Mejnour, "päätä siitä, mitä olet nähnyt, kuinka
vaarallista on etsiä tietoa, ennenkuin on valmistunut ottamaan sitä
vastaan. Vielä hetkinen kun olisit viipynyt tuossa ilmassa, niin olisit
nyt maannut ruumiina."
"Minkälaista on sitten se tieto, jota te, joka kerran olette ollut
samanlainen kuolevainen kuin minäkin, turvallisesti voitte etsiä tuossa
jäisessä ilmassa, joka minulle oli kuin kuolema hengittää? Mejnour",
jatkoi Glyndon, ja hurja himo, jota vaan oli yllyttänyt äsken koettu
vaara, elähytti ja kannusti häntä taasen. "Minä olen valmis ainakin
ensimäisiin askeliin. Minä tulen sinun luoksesi, niinkuin muinoin
oppilas hierofantin luokse vaatimaan vihkimystä."
Mejnour vei kätensä nuoren miehen sydämelle -- se tykytti äänekkäästi,
säännöllisesti ja uljaasti. Hän katseli oppilastaan melkeinpä ihailu
jäykissä ja tunteettomissa kasvoissaan ja mutisi, puolittain itsekseen:
"Noin juuri, tuollaisesta rohkeudesta näkyy oppilas viimeinkin." Mutta
ääneen hän lisäsi: "Olkoon sitten! Ihmisen ensimäinen vihkimys tapahtuu
haltioissa. Unista alkaa kaikki ihmistieto, unissa laskeutuu yli
mittaamattoman avaruuden ensimäinen heikko silta hengen ja hengen
välille -- tämän maailman ja tuonpuolisten maailmoiden välille! Katso
lujasti tuohon tähteen!"
Glyndon totteli ja Mejnour vetäytyi huoneeseensa, josta hitaasti
leijaili höyry, hieman himmeämpi ja heikompituoksuinen kuin se, mikä
äskettäin oli vähällä ollut tehdä oppilaasta lopun. Tämä höyry
sitävastoin kiertäessään hänen ympärilleen ja sitten huomaamatta
hajotessaan ilmaan, tuntui virkistävältä ja terveelliseltä. Hän piti
vieläkin silmänsä tähteen luotuina, ja tähti tuntui vähitellen sitovan
itseensä ja hallitsevan hänen katsettaan. Jonkunlainen herpaumus tuntui
ruumiissa, mutta se ei ulottunut kuitenkaan järkeen, niinkuin hän olisi
luullut. Horroksen hiipiessä häneen, tunsi hän ohimoilleen ripoteltavan
jotakin haihtuvaa, tulista nestettä. Samalla pudisteli väristys hänen
jäseniään ja kävi läpi kaikkien suonien. Horros tuli yhä syvemmäksi,
mutta yhä hän piti silmänsä tähteen luotuina, ja nyt sen loistava kehä
näytti laajenevan. Se tuli yhä vienommaksi ja kirkkaammaksi, se levisi
yhä suuremmaksi, kunnes se täytti koko avaruuden -- maan ja taivaan
tuntui se nielevän itseensä. Ja viimein keskellä hopeista loistavaa
ilmaa tunsi hän ikäänkuin jotakin olisi murtunut hänen aivoissaan --
ikäänkuin vahva ketju olisi katkaistu, ja sillä hetkellä taivaallisen
vapauden ja sanomattoman autuuden tunne valtasi hänet ja hän tunsi
ruumiista päässeenä linnun keveydellä liitelevänsä kautta ilmojen.
"Ketä nyt maan päällä haluat nähdä?" kuiskasi Mejnour. "Violan ja
Zanonin!" vastasi Glyndon sydämessään, mutta hän tunsi, etteivät
huulensa liikkuneet. Yhtäkkiä hänen näin ajatellessaan -- kautta tämän
avaruuden, jossa ei voinut erottaa muuta kuin vienoa, läpinäkyvää valoa
-- kulki ikäänkuin nopea sarja varjomaisemia: puita, vuoria,
kaupunkeja, meriä liukui ohi, niinkuin varjokuvat, ja viimein seisahtui
kuva, hän näki luolan valtameren rannikolla -- jonka pehmoista sileätä
santaa reunustivat myrtit ja oranssipuut. Korkealla ja etäällä
kimalteli valkoisena jonkun raunioituneen pakanallisen temppelin
jäännökset, ja kuu loisti yli kaiken tyynellä valollaan ja valoi
hohtonsa kahteen olentoon, jotka istuivat luolan edessä sinisten vesien
huuhtoessa heidän jalkojensa alla kiviä ja hän oli miltei kuulevinaan
Iaineitten loiskinaa. Heti hän tunsi heidät. Zanoni istui kivellä ja
Viola oli puolittain hänen vieressään nojallaan ja hänen kasvoillaan
vallitsi se täydellinen onni, joka kuuluu täydelliseen rakkauteen.
"Tahtoisitko kuulla heidän puhuvan?" kuiskasi Mejnour ja taas ääneti
Glyndon vastasi: "tahdon." Heidän äänensä kuuluivat hänelle, mutta
oudolla kaiulla; ne olivat niin hiljaiset kuin olisivat kuuluneet hyvin
kaukaa, ne olivat kuin ääniä, joita pyhät miehet kuulevat muista
maailmoista näyissänsä.
"Ja kuinka on mahdollista", sanoi Viola, "että sinä voit löytää iloa
kuunnellessasi tietämätöntä."
"Sentähden että sydän ei koskaan ole tietämätön; sentähden että
tunteiden salaisuudet ovat yhtä ihmeelliset kuin älyn. Jos sinä joskus
et voi ymmärtää ajatusteni kieltä, niin myöskin minä joskus kuulen
suloisia arvotuksia sinun tunteittesi kielessä."
"Ah, älä sano niin!" sopersi Viola hellästi kiertäen kätensä hänen
kaulaansa, ja tuossa taivaallisessa valossa näytti hänen kasvonsa vielä
viehättävämmiltä punastuneina. "Minun arvotukseni ovat lemmen
tavallista kieltä ja lemmen pitäisi ne myös avata. Ennenkuin minä sinut
tunsin -- ennenkuin sain elää sinun kanssasi -- ennenkuin opin
kuuntelemaan askeleitasi ja odottamaan, kun sinä olit poissa -- ja aina
näkemään sinut kaikkialla -- silloin en uneksinutkaan, kuinka vahva ja
kaikkivoittava on luonnon ja ihmissielun välinen side!...
"Ja kuitenkin" -- hän jatkoi -- "minä olen nyt varma siitä mitä
alussakin uskoin -- että ne tunteet, jotka ensin vetivät minua sinua
kohti, eivät olleet lemmen tunteita. Minä tiedän sen, kun vertaan
nykyisyyttä menneisyyteen -- se oli silloin kokonaan ymmärryksestä tai
hengestä lähtenyt aate! Mutta nyt minä en enää voisi kuulla sinun
sanovan: 'Viola, ole onnellinen toisen kanssa!'"
"Enkä minä nyt voisi niin sinulle sanoa! Ah, Viola, älä väsy minulle
vakuuttamasta, että olet onnellinen!"
"Onnellinen olen minä, kun sinäkin olet. Mutta toisinaan, Zanoni, sinä
olet niin murheellinen!"
"Minä olen murheellinen sentähden että ihmiselämä on niin lyhyt; että
meidän viimein täytyy erota; että kuu yhä jää paistamaan, kun satakieli
on lakannut sille laulamasta! Vielä pieni aika, ja sinun silmäsi
himmenevät ja sinun kauneutesi lakastuu ja nämä kiharat, joilla nyt
leikittelen, harmaantuvat."
"Voi sinua, julmuri!" sanoi Viola liikuttavasti, "minä en koskaan tule
näkemään iän merkkejä sinussa! Mutta emmekö me tule vanhenemaan yhdessä
ja eivätkö silmämme totu siihen muutokseen, joka ei koske itse
sydäntä?"
Zanoni huokasi; hän kääntyi poispäin ja näytti punnitsevan mielessään.
Glyndonin huomio tarkistui.
"Mutta ehkei niin tule käymään", mutisi Zanoni, ja sitten, katsoen
lujasti Violaan, hän sanoi, puolittain hymyillen: "Eikö sinulla ole
halua oppia paremmin tuntemaan sitä rakastajaa, jota kerran saatoit
luulla paholaisen kätyriksi?"
"Ei ole, kaikki mitä lempivä haluaa tietää lemmitystään, minä jo tiedän
-- _että sinä rakastat minua_!"
"Minä olen kertonut, että elämäni on toisenlainen kuin muitten. Etkö
sinä tahtoisi tulla siitä osalliseksi?"
"Minä olen jo sinun elämästäsi osallinen."
"Mutta jos olisi mahdollista pysyä näin nuorena ja aina kauniina,
kunnes maailma syttyy ympärillämme viimeiseen loimuun?"
"Sellaisiksi me tulemme jättäessämme tämän elämän."
Zanoni vaikeni muutamia hetkiä ja sanoi viimein: "Voitko muistaa niitä
loistavia ja utuisia unia, joissa kerran mielesi viihtyi, kun sinä
itseksesi kuvittelit olevasi määrätty johonkin korkeampaan ja
suurempaan kohtaloon kuin tavalliset maan lapset?"
"Zanoni, se kohtalo on löydetty."
"Eikö sinulla sitten ole mitään pelkoa tulevaisuudesta?"
"Tulevaisuudesta! Minä unohdan sen. Aika -- mennyt ja nykyinen ja
tuleva -- kaikki elää sinun hymyssäsi. Ah, Zanoni, älä leiki nuoruuteni
typerillä haaveiluilla! Minä olen tullut paremmaksi ja nöyremmäksi
senjälkeen kun sinun läsnäolosi on karkottanut nuo sumut. Tulevaisuus!
kun minulle tulee syytä sitä pelätä, niin katson ylös taivaaseen ja
muistan, kuka meidän kohtaloitamme ohjaa."
Violan kohottaessa silmiään liukui äkkiä yli näyttämön tumma pilvi. Se
peitti oranssipuut, tummansinisen meren ulapan, valkoisen hiedan, mutta
viimeiset kuvat, jotka se kätki Glyndonin hurmaantuneilta silmiltä,
olivat Viola ja Zanoni. Toisen kasvot olivat kirkkaat, loistavat ja
innostuneet, toisen synkät, mietteiset ja vielä enemmän kuin
tavallisesti suljetut jäykkään, kaihomieliseen kauneuteensa ja syvään
levollisuuteensa.
"Nouse ja herää", sanoi Mejnour, "sinun koetusaikasi on alkanut. On
niitä korkean tieteen jäljittelijöitäkin, jotka voisivat sinulle
näyttää poissaolevia; he puhuvat petollisella mongerruksellaan
salaisista sähkövoimista ja magnetisesta nesteestä, jonka oikeista
ominaisuuksista he eivät tunne muuta kuin alkeita. Minä lainaan sinulle
heidän kirjojaan, noiden ylistettyjen tyhmyreiden, ja sinä saat nähdä,
kuinka pimeinä aikoina monet ovat hoiperrelleet ja harhailleet mahtavan
opinrakennuksen etehisessä ja luulleet päässeensä itse temppeliin.
Hermes ja Albert ja Paracelsus, minä tunsin heidät kaikki, mutta jaloja
vaikka olitte, oli kohtalonne tulla petetyiksi. Teillä ei ollut uskoa
sielussanne eikä täyttä rohkeutta nousemaan siihen asti, mihin pyritte!
Ja kuitenkin Paracelsuksella -- vaatimaton Paracelsus! -- oli ylpeä
tuuma, joka tähtäsi korkeammalle, kuin kaikki meidän tietomme ulottuu.
Ho! ho! -- hän aikoi kemian avulla tehdä uuden ihmisrodun. Hän
kerskaili elonhenkäyksen jumalallisesta lahjasta. Hän olisi tahtonut
tehdä ihmisiä, mutta kuitenkin hänen täytyi tunnustaa, ettei niistä
voinut tulla muuta kuin kääpiöitä![48] Minun taiteeni on saattaa
ihmiset ihmiskuntaa korkeammalle. Mutta sinä väsyt näihin
sivupuheisiin. Suo anteeksi! Kaikki nämä miehet -- suuria uneksijoita,
niinkuin sinäkin koetat olla -- olivat minun hyviä ystäviäni. Mutta he
ovat nyt kuolleet ja haudatut. He puhuivat hengistä -- mutta pelkäsivät
olla muussa kuin ihmisten seurassa. He olivat niinkuin puhujat, joiden
kuulin seisoessani Ateenan kansankokouksessa heittelevän komeita sanoja
niinkuin pyrstötähtiä ihmisjoukkoon, vaikka niiden into sammui niinkuin
tähdenlento, kun heidän piti astua taisteluun! Ho, ho, Demosthenes,
pääpelkurini, kuinka kepeät olivat kantapääsi Kaironeion luona!
Nuorukainen, minä voisin sinulle kertoa sellaisia menneisyyden
totuuksia, jotka tekisivät sinut oppineista oppineimmaksi. Mutta sinä
ikävöit ainoastaan tulevaisuuden varjoja. Sinä saat mitä halajat. Mutta
ensin täytyy mielesi olla harjotettu. Mene huoneeseesi ja nuku. Paastoo
ankarasti, älä lue kirjoja, mieti, kuvittele, uneksi, hämmenny, kuinka
vaan tahdot. Viimein kuitenkin ajatus tekee sekasorrosta selvän. Ennen
puoliyötä palaa minun luokseni taas!"