"Abaris ei suinkaan pitänyt Pythagorasta, joka näitä opetti,
noitana tai henkienherättäjänä vaan pikemmin kunnioitti ja
ihaili häntä melkein jumaloiden."
_Jamblikus_, Vita Pythagorae.
Ne palvelijat, jotka Mejnour oli ottanut tähän kummalliseen asuntoon,
olivat todella omiansa vaatimattomalle filosofille. Vanha
armenialainen, jonka Glyndon jo Napolissa oli nähnyt mystikon seurassa;
pitkä kovapiirteinen nainen, jota maestro Paolo oli suosittanut, ja
kaksi pitkätukkaista, sukkelaa, mutta villinnäköistä nuorta miestä,
jotka myös niinkuin nainen olivat tulleet kylästä Paolon suosituksesta
-- siinä koko palveluskunta. Ne huoneet, joita viisas käytti, olivat
hyvin suojattuja kaikkia säitä vastaan, seinillä oli puoleksi
värittömiä kankaita ja lattialla korkeita marmoripöytiä, taitehikkaasti
kaiverrettuja. Glyndonin makuuhuoneesta johti ovi parvekkeelle, josta
näkyi verrattoman ihana ja laaja maisema. Toiselta puolelta se oli
pitkän käytävän ja rappusten erottama mystikon omista yksityisistä
huoneista. Koko linnassa oli vakava eikä kuitenkaan raskas syvän
levollisuuden tunnelma. Se sopi hyvin niihin tutkimuksiin, joihin sitä
nyt käytettiin.
Moneen päivään Mejnour ei tahtonut puhua Glyndonin kanssa niistä
asioista, jotka olivat lähinnä tämän sydäntä.
"Kaikki ulkopuolinen", sanoi hän, "on valmista, muttei kaikki sisällä.
Sinun oman sielusi täytyy tottua tähän paikkaan ja täyttyä ympäröivän
luonnon elämällä, sillä luonto on kaiken ilmotuksen lähde."
Näillä sanoilla Mejnour aina kääntyi keveämpiin aineihin. Hän antoi
englantilaisen seurata itseään pitkillä kävelyillä kautta ympäröivien
vuoriseutujen ja hän hymyili hyväksyvästi, kun nuori taiteilija ilmaisi
luonnon ihailuaan, vaikka tämä suurenmoinen kauneus olisi vaikuttanut
tylsempäänkin mieleen. Sitten Mejnour tyhjensi ihmettelevän oppilaansa
eteen niitä tietonsa varastoja, jotka tuntuivat loppumattomilta. Hän
teki merkillisen tarkasti ja kuvaavasti selkoa niistä kansoista, jotka
vuoron perään olivat kulkeneet yli tämän kauniin maan -- kertoi niiden
luonteesta, tavoista, uskosta ja käytöksestä. On totta, että hänen
kuvauksensa eivät olleet kirjoista koottuja eivätkä oppineitten
auktoritettien kannattamat, mutta hänellä oli erinomainen kertomiskyky
ja hän puhui kaikesta personallisen tiedon varmuudella. Joskus hän
saattoi puhua luonnon pysyvämmistä ja ylevämmistä salaisuuksista niin
kaunopuheisesti ja tietorikkaasti, että niiden yli levisi aivan
runollinen hohde eikä ainoastaan tieteellinen selkeys. Huomaamattomasti
nuori taiteilija tunsi sielunsa kohoutuvan ja tyyntyvän kumppaninsa
viisaudesta ja hänen hurja intohimonsa lauhtui. Hänen ajatuksensa
viihdytettiin jumalallisen ihailun tyyneyteen, hän tunsi itsensä
jalommaksi olennoksi ja sielunsa syvyydessä hän oli kuulevinaan sydämen
äänen puhuvan.
Nähtävästi Mejnour varta vasten koetti saattaa kokelaan tähän
mielentilaan, ja tässä alku-ohjauksessa mystikko menetteli niinkuin
kaikki muutkin viisaat. Sillä joka tahtoo jotakin keksiä, hänen täytyy
ensin joutua ajatusperäiseen ihanteellisuuteen ja antautua viljelemään
niitä korkeita ja autuaita sielunkykyjä, jotka katsovat ja näkevät
todellisuuden.
Glyndon huomasi, että heidän kävellessään Mejnour usein pysähtyi
jossakin, missä lehto oli tiheimmillään, noukkimaan jonkun kasvin, ja
tämä muistutti häntä siitä, että hän oli nähnyt Zanoninkin tekevän
samoin. "Voivatko nämä halvat luonnonlapset", sanoi hän eräänä päivänä
Mejnourille, "nämä jotka päivän kukoistavat ja taas lakastuvat, olla
hyödyksi korkeampien salaisuuksien tieteelle? Löytyykö sielullekin
niinkuin ruumiille parantavia yrttejä ja edistävätkö kesän kasvatit
sekä ihmisterveyttä että myöskin henkistä kuolemattomuutta?"
Mejnour vastasi: "Jos joku muukalainen olisi tullut kulkulaiskansan
luo, ennenkuin mikään yrttien ominaisuus oli niille tunnettu; jos hän
olisi heille kertonut, että niillä kasveilla, joita he joka päivä
jaloillaan tallaavat, on mitä parhaimpia voimia, että yksi niistä voi
palauttaa terveyden kuoleman partaalla olevalle, että toinen voi
vaivuttaa hulluuteen suurimman viisaan, että kolmas voi heittää
kuoliaaksi maahan heidän rautaisimman sankarinsa, että kyyneleet ja
nauru, terveys ja tauti, hulluus ja järki, valve ja uni, olemassaolo ja
häviö -- on kätkettynä noihin mitättömiin lehtiin; jos joku tämän olisi
kertonut, niin eikö häntä olisi pidetty valehtelijana tai noitana? Ja
ihmiskunta ei vielä tunne puoliakaan niistä kasvimaailman voimista,
joista olen puhunut, ei tunne enempää kuin tuo otaksumani villikansa.
Meissä ihmisissä on sellaisia ominaisuuksia, joiden kanssa muutamilla
kasveilla on tekemistä ja joihin ne vaikuttavat. Vanhojen kansojen
mooly[45] ei ollut vain tarua."
Mejnourin luonne näytti suuresti eroovan Zanonista, ja vaikka se
vähemmän hurmasi Glyndonia, niin se vaikutti häneen voimakkaammin ja
syvemmin. Zanonin keskustelu herätti syvää ja laajaa harrastusta
ihmiskuntaa kohtaan -- sellaista tunnetta, joka oli sukua taide-innolle
ja kauneudenrakkaudelle. Ne kertomukset, jotka kiertelevät Zanonin
elämästä, puhuivat ylistävästi laupeudentöistä ja hyvyyden osotuksista.
Ja kaikissa kertomuksissa oli jotakin suurta ja inhimillistä, joka
lauhdutti hänen herättämää pelkoaan, ja miltei synnytti epäluuloa
siitä, oliko hänellä ensinkään niitä korkeampia salaisuuksia kuin hän
oli omaavinaan. Mutta Mejnour näytti olevan aivan välinpitämätön koko
ulkopuolisesta maailmasta. Joskaan hän ei tehnyt mitään pahaa, niin hän
myöskin näytti olevan tunnoton kaikkea hyvyyttä ilmaisemaan. Hänen
tekonsa eivät huojentaneet puutteita eivätkä hänen sanansa säälineet
hädässä olevia. Se mitä me kutsumme sydämeksi, näytti hänessä
sulautuneen järkeen. Hän liikkui, ajatteli ja eli kuin joku
säännöllinen tyyni Aatelma eikä sellainen, jolla vielä on paitsi
ihmismuotoa myöskin inhimilliset tunteet.
Kerran huomatessaan, kuinka ylhäisellä välinpitämättömyydellä Mejnour
puhui niistä maanpinnan muutoksista, joita hän sanoi itse olleensa
näkemässä -- Glyndon rohkeni huomauttaa tästä erotuksesta Zanonin ja
Mejnourin välillä.
"Se on totta", sanoi Mejnour kylmästi. "Minun elämäni on katselijan
elämää -- Zanonin elämä nauttijan elämä. Kun minä noukin kasvin, niin
ajattelen ainoastaan sen hyötyä, mutta Zanoni pysähtyy ihailemaan sen
kauneutta."
"Ja te pidätte omaa elämäänne ylempänä ja jalompana?"
"En. Hänen elämänsä on nuoruuden elämä -- minun on vanhuuden. Me olemme
viljelleet erilaisia ominaisuuksia. Kummallakin on voimia, joita toinen
ei ole itselleen hankkinut. Ne, joiden kanssa hän seurustelee, elävät
mukavammin -- ne, joiden kanssa minä, he tietävät enemmän."
"Minä olen todellakin kuullut", sanoi Glyndon, "että hänen napolilaiset
kumppaninsa alkoivat elää puhtaampaa ja jalompaa elämää seurusteltuaan
Zanonin kanssa, mutta eivätkö he sittenkin olleet omituisia
seuralaisiksi viisaalle? Ja tämä kammottava voima, jota hän tahtonsa
mukaan käyttää, niinkuin esim. prinssi di ----n kuolemassa ja
samaten kreivi Ughellin murhassa, se tuskin sopii rauhaiselle
hyväntavottajalle."
"Totta", sanoi Mejnour jäisesti hymyillen, "sellainen kohtalo on aina
niillä filosofeilla, jotka tahtovat toimivasti sekottua ihmiskunnan
elämään. Ei voi palvella toista ihmistä loukkaamatta toista, ei voi
suojella hyvää sotimatta pahaa vastaan, ja jos tahdot erehtyväistä
parantaa, niin sinun täytyy alentua elämään erehtyväisen kanssa
tunteaksesi hänen erehdyksensä. Näin sanoi myöskin Paracelsus, tuo
suuri mies, vaikka hän usein puhuikin väärin.[46] Minä en tee tätä
tyhmyyttä, minä elän ainoastaan tiedossa -- minun elämäni ei ole
ihmiskuntaa varten."
Toisen kerran kysyi Glyndon mystikolta, minkäluontoinen oli se liitto
eli veljeskunta, johon Zanoni kerran oli viitannut.
"En taitane erehtyä", sanoi hän, "jos otaksun, että te ja hän
tunnustatte olevanne 'ruusuristin' veljeksiä?"
"Luuletko", vastasi Mejnour, "ettei ollut mitään mystillistä
juhlallista veljeskuntaa, joka pyrki samaan päämäärään samoilla
keinoilla, ennenkuin Damuksen arabialaiset vaeltavalle saksalaiselle
opettivat ne salaisuudet, joihin perustuu rosenkreutsiläisten liitto?
Minä tiedän kuitenkin, että rosenkreutsiläiset muodostivat lahkon, joka
polveutui aikaisemmasta ja suuremmasta koulukunnasta. He olivat
viisaampia kuin alkemistit -- mutta heidän mestarinsa olivat vielä
viisaampia kuin he ovat."
"Ja tästä kaukaisesta ja alkuperäisestä veljeskunnasta on kuinka monta
vielä jälellä?"
"Zanoni ja minä."
"Mitä, kaksiko vaan?[47] Ja te vakuutatte voivanne opettaa kaikille sen
salaisuuden, joka vie kuolemasta voiton?"
"Sinun esi-isäsi saavutti sen salaisuuden; hän kuoli, koskei tahtonut
elää kauemmin kuin se ainoa, jota hän rakasti. Oppilaani! meillä ei ole
mitään keinoa, jolla voisimme poistaa kuoleman toivoa tai muuttaa
Taivasten tahtoa. Nämä seinät voisivat musertaa minut tässä seisomasta.
Ainoa, minkä voimme tehdä, on: löytää ihmisruumiin salaisuudet, tietää,
miksikä muutamat osat kangistuvat ja veri jähmettyy, ja siten
lakkaamatta ehkäistä Ajan hampaan vaikutusta. Tämä ei ole magiaa. Se on
yhtä alaa lääketieteestä oikein ymmärrettynä. Tässä järjestössä me
pidämme kaikkein korkeimpana sitä tietoa, joka ylentää järkeä, toiseksi
sitä, joka säilyttää ruumiin. Mutta se paljas taito, joka on saatu
kasvien nesteistä ja joka uudistaa elonvoiman ja estää kuihtumisen
kulkua, -- tämä ylhäinen salaisuus, johon nyt vielä ainoastaan viittaan
ja jonka kautta _kuumuus eli kaloria_ niinkuin te sanotte -- viisaan
Herakliton opetuksen mukaan elämän alkuperuste -- voi tulla elämän
alituiseksi uudistajaksi -- tämä salaisuus ei yksinään riittäisi meidän
turvallisuuttamme takaamaan. Meidän tehtävämme on myöskin oppia
kääntämään syrjään ihmisten vihanpuuskat ja suuntaamaan vihollistemme
miekat toinen toistaan vastaan ja kulkea näkymättöminä (vaikkei
ruumiittomina), siten että ihmisten silmien eteen heitämme sumuhunnun
ja pimeyden. Muutamat tietäjät ovat sanoneet, että se kuuluu
agaatikiven voimiin. Abaris sanoi tämän voiman olevan nuolensa
kärjessä. Minä voisin teille tuossa laaksossa näyttää kasvin, joka
verhoo teidät parempaan taikahuntuun kuin agaati tai nuoli. Sanalla
sanoen, tiedä, että luonnon vähäpätöisimmät ja halvimmat tuotteet
voivat itsessään kätkeä kaikkein merkillisimpiä ominaisuuksia."
"Mutta", sanoi Glyndon, "jos teillä on hallussanne näin suuria
salaisuuksia, miksikä olette niin kitsaita estämällä niiden
levittämistä. Eikö väärä ja petollinen tiede juuri siinä eroa
todellisesta tieteestä, että jälkimäinen maailmalle ilmottaa, millä
keinoilla se on tehnyt keksintönsä, jotavastoin edellinen kehuu suuria
tuloksiaan eikä tahdo selittää niiden syitä?"
"Hyvin puhuttu, sinä koulujen järkeilijä -- mutta malta vielä. Otaksu,
että me jakaisimme tietoamme kaikille ihmisille ilman erotusta, sekä
hyville että pahoille -- niin mahtaisimmeko olla siunaukseksi vai
kiroukseksi? Ajattele, että hirmuvaltiaalla, irstailijalla tai
rikollisella olisi hallussaan nämä hirvittävät voimat; eikö hän olisi
kuin irroillaan kulkeva paholainen maan päällä? Otaksukaamme vaan, että
sama etu olisi suotu myöskin hyville, -- missä tilassa olisi silloin
yhteiskunta? Alituisella sotakannalla -- hyvät aina puolustusasemassa,
pahat aina hyökkäämässä. Nykyisin on maan päällä paha prinsiippi
tehokkaampi kuin hyvä ja paha pääsisi silloin voitolle. Näistä syistä
me olemme pyhästi luvanneet antaa viisauttamme ainoastaan niille, jotka
eivät sitä käytä väärin ja turmeluksen palvelukseen, ja luvanneet panna
oppilaamme sellaisten koetusten alaiseksi, jotka puhdistavat tunteita
ja ylentävät haluja. Ja tässä luonto meitä auttaa ja ohjaa, sillä se
panee pelottavia vartijoita ja ylipääsemättömiä esteitä erottamaan
paheellisen himon tuosta korkeimman tieteen taivaasta."
Tähän suuntaan kävivät Mejnourin keskustelut oppilaansa kanssa ja mitä
enemmän nämä puheet tuntuivat käyvän järkeen, sitä enemmän ne vaan
yllyttivät mielikuvitusta. Juuri se, että Mejnour ei sanonut
omistavansa muita kuin sellaisia voimia, joita itse luonto oikealla
tavalla tutkittaessa tarjosi käytettäväksi, se antoi todenmukaisuuden
leiman niille kyvyille, joita Mejnour sanoi luonnossa löytyvän.
Näin kului päiviä ja viikkoja, ja Glyndonin mieli tottui vähitellen
tähän eristettyyn ja mietiskelevään elämään ja hän unohti viimein
ulkomaailman turhuudet ja harhat.
Eräänä iltana hän oli myöhään yöhön yksin viipynyt linnan etupihalla
katsellen tähtiä, jotka toinen toisensa jälkeen syttyivät hämärälle
taivaalle. Ei koskaan hän ollut niin selvästi tuntenut taivaan ja maan
mahtavata vaikutusta ihmiseen, tuntenut, kuinka luonnon suuret voimat
koskevat meidän järkiluontomme syvimpiin juuriin. Niinkuin potilaaseen
vähin erin pannaan magnetinen voima vaikuttamaan mesmerisöitäessä, niin
tunsi hän sydämessään kasvavan tuon suuren kaikkiallisen magnetismin
voiman, sen magnetismin, joka on luomakunnan elämä ja joka sitoo kaikki
atomit toisiinsa. Ihmeellinen sanomaton voimantunne ja tietoisuus
_jostakin suuresta_ katoovaisen ruumiin sisällä, tämä nosti samalla
hämäriä ja loistavia tunteita -- ikäänkuin heikkoja heijastuksia
jostakin entisestä pyhemmästä olemassaolosta. Vastustamaton halu
saattoi häntä lähtemään mystikon puheille. Hän tahtoi sinä hetkenä
vaatia pääsyä niihin maailmoihin, jotka ovat tämän takana, hän oli
valmis hengittämään jumalaista ilmaa. Hän astui linnaan ja kulki läpi
hämärän käytävän Mejnourin huoneisiin.