"Uhrina minä alttarille käyn."
_Metast. At. II, 6.
Oli kulunut kuukauden verran Zanonin lähdettyä ja Glyndonin tavattua
Mejnourin, kun kaksi englantilaista käsikoukussa asteli Napolin
valtakatua.
"Mutta sen minä sanon", puhui toinen kiihkeästi, "että jos sinulla on
hitunenkin järkeä jälellä, niin seuraat sinä minua Englantiin. Tämä
Mejnour on petkuttaja, ja vielä vaarallisempi kuin Zanoni, koska hän on
enemmän tosissaan. Mitä hänen lupauksensa viimeisiltään ovat? Itsehän
tunnustat, ettei mikään voi olla hämärämpää. Sanot, että hän on
lähtenyt Napolista, -- että hän on valinnut olinpaikan, joka paremmin
kuin ihmisten meluavat markkinat sopii niihin tutkimuksiin, joihin hän
aikoo sinut vihkiä. Hänen asuntonsa on Italian hurjimpien rosvojen
pesäpaikassa -- seudussa, mihin ei ulotu oikeudenkaan käsi. Mainio
erakon maja tosiaankin! Minä vapisen sinun puolestasi. Jospa tämä outo
mies -- josta ei tiedetä mitään -- onkin liitossa rosvojen kanssa ja
nämä vaan väijyvät sinua päästäkseen käsiksi rikkauksiisi -- ehkä
elämääsi? Saat kiittää onneasi, jos pääset sieltä puolen omaisuutesi
hukalla. Sinä hymyilet halveksuvasti! Hyvä, jätä terve järki pois
laskuistasi ja katso asiata omalta kannaltasi. Sinun pitää mennä
koetukseen, jota ei itse Mejnourkaan kuvaile varsin viehättäväksi. Se
saattaa onnistua tai olla onnistumatta; jälkimäisessä tapauksessa uhkaa
sinua mitä synkimmät kauhut; edellisessä tapauksessa et ole päässyt sen
pitemmälle kuin tuo tylsä ja iloton mystikko, jota pidät mestarina.
Pois tuhmuus! nauti nuoruudesta, niin kauan kuin se kestää. Palaa minun
kerallani Englantiin, unohda nämä unelmat. Aiota parempaa uraa
kulkemaan, tee parempia tuttavuuksia, kuin mitkä sinua Italian niemellä
houkuttelevat. Pidä huolta tavarastasi, hanki rikkautta ja tulet
onnelliseksi ja kaikkein arvoa nauttivaksi kansalaiseksi. Tämä on
terveen ystävyyden neuvo, mutta se mitä minä lupaan sinulle, on
vilpittömämpää kuin mitä Mejnour lupaa."
"Mervale", sanoi Glyndon jyrkästi, "minä en voisi, jos tahtoisinkin,
noudattaa sinun kehotustasi. Suurempi voima ajaa minua eteenpäin, minä
en voi vastustaa sen vaikutusta. Minä tulen viimeiseen asti seuraamaan
sitä outoa tietä, jolle olen astunut. Älä ajattele minua enempää.
Seuraa itse sitä neuvoa, jonka annoit minulle, ja ole onnellinen."
"Tämä on mieletöntä", sanoi Mervale, "terveytesi on piloilla; sinä olet
muuttunut niin, että minä tuskin saatoin sinua tuntea. Tule! minulla on
jo passissani mainittuna sinun nimesi, kohta minä lähden ja sinä, joka
vielä olet tuskin muuta kuin poika, jäät ilman ystävää oman haaveesi
pauloihin ja tämän häikäilemättömän veijarin vehkeiden uhriksi."
"Riittää jo", sanoi Glyndon kylmästi, "sinun neuvosi menettävät
arvonsa, kun annat ennakkoluulojesi niin selvästi tulla näkyviin.
Minulla on jo tarpeeksi todistuksia tämän miehen voimista -- jos hän
onkaan mies miesten vertainen, jota toisinaan epäilen -- ja tulkoon
elämä, tulkoon kuolema, minä en väisty siltä polulta, joka lumoavasti
houkuttelee. Hyvästi Mervale, ja jollemme enää tapaa toisiamme, jos
sinä vanhassa iloisessa kotimaassamme saat kuulla, että Clarence
Glyndon nukkuu viimeistä untaan Napolin rannikoilla tai kaukaisessa
vuoristossa, niin sano nuoruutemme ystäville: 'Hän kuoli arvokkaasti,
niinkuin tuhannet tiedon-marttyyrit ennen häntä ovat kuolleet, ikuisen
totuuden etsimisessä.'"
Hän puristi Mervalen kättä, riensi hänen luotaan ja katosi
väentungokseen.
Kadunkulmassa hänet pysäytti Nicot.
"Ah, Glyndon, minä en ole sinua koko kuukauteen nähnyt. Missä olet
piileskellyt? Oletko vaipunut tutkimuksiin?"
"Olen."
"Minä aion lähteä Napolista Pariisiin. Tahdotko seurata minua?
Kaikenlaiset nerot ovat siellä etsittyjä ja voivat varmasti kohota."
"Kiitän tarjouksesta, mutta minulla on tätä nykyä muita suunnitelmia."
"Niin lyhyttä kieltä -- mikä sinua vaivaa? Suretko Pisanin menetystä?
Ota minusta esimerkki! Minä olen jo saanut lohdutusta Bianca
Sacchinista -- hän on sievä nainen -- valistunut -- ilman
ennakkoluuloja. Hänestä minä saan mainion välikappaleen. Mutta mitä
tulee Zanoniin --"
"Mitä hänestä?"
"Jos minä koskaan maalaan jotain vertauskuvallista, niin otan hänet
Saatanan malliksi. Ha, ha, oikea maalarin kosto -- äh! Ja se on muuten
maailman meno. Kun emme voi tehdä mitään sille, jota vihaamme, niin
voimme ainakin piirtää hänestä irvikuvan. Mutta totta puhuen minä
inhoon sitä miestä."
"Ja miksi?"
"Miksikä! Eikö hän vienyt minulta vaimon ja myötäjäiset, joita olin
odottanut? Mutta muuten, jos hän olisi tehnytkin minulle mieliksi eikä
kiusaksi, niin minä olisin yhtäkaikki häntä vihannut. Hänen kasvonsa ja
koko olemuksensa panee minua sekä kadehtimaan että kiroomaan häntä.
Minä tunnen, että on jotain vastakkaista meidän luonteissamme. Minä
tunnen myöskin, että me tulemme kerran tapaamaan toisemme, silloin kun
Jean Nicotin viha ei enää ole näin voimaton. Ja mekin, rakas veli,
mekin tulemme tapaamaan toisemme! Eläköön tasavalta! Minä lähden uuteen
maailmaani!"
"Ja minä omaani. Hyvästi!"
Samana päivänä lähti Mervale Napolista. Seuraavana päivänä Glyndonkin
jätti Ilojen Kaupungin, ratsastaen yksin hevosellaan. Hänen tiensä
kulki maakunnan luonnonkauneihin, mutta vaarallisiin seutuihin, joissa
siihen aikaan asustivat rosvot ja joihin harvat matkustajat uskalsivat
päivänvalollakaan lähteä ilman varustettua saattojoukkoa. Ei voi
ajatella yksinäisempää tietä kuin sitä, missä hänen hevosensa kaviot
kumeasti ja alakuloisesti kajahtelivat. Suuria aloja asumatonta maata
oli hänen edessään, etelän rehevän kasvullisuuden peittämänä. Silloin
tällöin hyppäsi villi kauris alas joltakin kunnaalta, tai kuului
vuorenloukosta yllätetyn petolinnun kimeä kiljahdus. Nämä olivat ainoat
elonmerkit; ei yksikään ihminen tullut tiellä vastaan, ei yhtään mökkiä
näkynyt lähimailla. Omissa vakavissa ja korkeissa aatoksissaan ratsasti
nuori mies tietään, kunnes aurinko oli tyhjentänyt puolipäivähelteensä
ja raitis tuuli, ennustaen illan lähestymistä, nousi mereltä, joka oli
oikealla kädellä kaukana ja näkymättömänä. Samalla hän tienkäänteessä
näki edessään kurjannäköisen kylän, jollaisia tavataan Napolin
sisämailla, ja toisella puolella tietä oli pieni kappeli, jonka
avoimesta ovesta näkyi kirjavasti maalattu Neitsyen kuva. Täällä, missä
kristityn maan povessa oli säilynyt vanhan jumala-uskon jätteitä --
sillä aivan samanlaisia olivat ne kappelit, jotka pakanallisena aikana
olivat vihityt mytologian pyhien puolijumalien palvelukseen -- täällä
istui yhdessä kuusi tai seitsemän onnettoman näköistä siivotonta
vaivaista, joita spitalitaudin kirous oli erottanut muista ihmisistä.
He päästivät kimakan huudon kääntäessään aavemaiset kasvonsa
hevosmieheen, ja paikastaan liikahtamatta he ojensivat näivettyneet
käsivartensa pyytäen almua Laupeuden Äidin nimessä. Glyndon viskasi
nopeasti heille muutamia kolikoita, käänsi poispäin kasvonsa, kannusti
hevostaan eikä hiljentänyt vauhtia, ennenkuin oli ehtinyt kylään.
Toisella puolen ahdasta ja kuraista tietä oli tuimannäköisiä ihmisiä --
muutamat nojallaan mustien hökkeleiden ränsistyneitä seiniä vastaan,
muutamat kynnyksellä istumassa, muutamat pitkällään likaisella maalla
-- kaikki sekä sääliä että pelkoa herättäviä: sääliä likaisuutensa
tähden ja pelkoa kasvoissa näkyvän raakuuden tähden. He katselivat
häntä vihaisen ja synkän näköisinä hänen ratsastaessaan ylös pitkin
epätasaista tietä. Muutamat kuiskailivat keskenään merkitsevästi silmää
iskien, mutta kukaan ei koettanut estää hänen matkaansa. Lapsetkin
lakkasivat telmeestään, ja ryysyiset nulikat kuiskasivat äideilleen:
"huomenna saadaan lystiä!" Se oli juuri yksi niitä kyliä, joihin ei
ulotu lain koura vaan joissa murha ja väkivalta turvallisina asustavat
-- jollaisia siihen aikaan oli paljon Italian kaukaisemmissa osissa.
Glyndonin rohkeus oli mennä, kun hän katseli ympärilleen, ja aiottu
kysymys kuoli hänen huulilleen. Viimein yhdestä kurjasta mökistä astui
ulos muita arvokkaampi mies. Hänellä ei ollut niinkuin muilla likaisia
repaleita päällään vaan hän oli puettu mitä komeimpaan kansallispukuun.
Hänen sysimustat kiharansa olivat lakin peitossa, josta riippui
kullattu töyhtö hartioille, hänen viiksensä oli hyvin hoidetut ja
kaulan ympäri oli sidottu hieno silkkinen kirjava kaulahuivi. Lyhyt
takki oli kirjailtu useilla kiiltävillä nappiriveillä, housut olivat
ihonmyötäiset ja leveässä vyössä näkyi kaksi hopeahelaista pistoolia ja
tuppipuukko, jonka varsi oli kaiverrettua norsunluuta. Pieni sievä
karhiini (pyssy) riippui yli olkapään.
Mies itse oli keskikokoinen, atletti muodoltaan, piirteet säännölliset,
iho ahavoitunut. Hänellä oli kasvoissaan sellainen ilme, joka kyllä oli
röyhkeä ja häikäilemätön, mutta enemmän uhmaileva kuin raaka eikä aivan
vailla viehätystä.
Glyndon silmäiltyään miestä jonkun hetken tarkkaavasti pidätti
hevostaan ja kysyi tietä "vuorilinnaan."
Mies nosti lakkiaan kysymyksen kuultuaan, lähestyi Glyndonia, pani
kätensä hevosen kaulalle ja virkkoi matalalla äänellä: "Te olette siis
se herra, jota meidän suojelijamme on odottanut. Hän pyysi minua
johtamaan teitä linnaan. Ja todellakin, signor, voisi olla turmioksi,
jos minä en hänen käskyään tottelisi."
Mies sitten huusi läsnäoleville äänekkäästi: "Hoi, ystäväiset,
tästälähin ja aina osottakaa kaikkea kunnioitusta tälle arvokkaalle
herralle. Hän on se vieras, jota meidän siunattu suojelijamme
linnavuorella on odottanut. Pitkä elämä olkoon hänellä! Olkoon hän,
niinkuin hänen isäntänsä, turvattu päivällä ja yöllä -- vuorilla ja
tasangoilla -- tikaria ja kuulaa vastaan. Kirottu olkoon se, joka
koskee hiuskarvaakaan hänen päässään tai ropoa hänen kukkarossaan. Nyt
ja aina me tahdomme häntä suojella ja kunnioittaa -- lain edessä ja
lakia vastaan -- hengellä ja elämällä. Amen! Amen!"
"Amen!" vastasivat hurjasti yhteen ääneen sadat kielet ja joukot
tunkeilivat pitkin kyläkatuja ratsastajan ympärille.
"Ja että hän olisi tunnettava", jatkoi englantilaisen outo suojelija,
"tunnettava silmälle ja korvalle, niin minä sidon hänen ympärilleen
tämän valkoisen nauhan ja sanon hänelle tunnussanan 'rauha rohkealle'.
Signor, kun kannatte tätä nauhaa, niin ylpeimmätkin näillä seuduin
paljastavat päänsä. Signor, kun lausutte tämän tunnussanan, niin
röyhkeimmätkin ovat velvolliset teitä tottelemaan. Jos tahdotte apua
tai etsitte kostoa -- siepataksenne kaunottaren tai voittaaksenne
vihollisen -- puhukaa vain sana, niin me olemme teidän palvelijoitanne!
Eikö niin, kumppanit?" Ja taas käheät äänet huusivat "Amen! Amen!"
"Nyt, signor", kuiskasi rosvopäällikkö, "jos teillä on muutamia
kolikoita liikaa, niin viskatkaa joukon sekaan ja menkäämme matkaan."
Glyndon mielellään suostui loppukehotukseen ja tyhjensi kukkaronsa
kadulle. Kirouksin, siunauksin, huudoin ja meluin kaikki, miehet,
vaimot ja lapset heittäytyivät rahoja kokoomaan, ja päällikkö tarttui
hevosen ohjaksiin ja lennätti sen juoksujalkaa läpi kylän ja vasemmalle
kädelle ahtaan solatien kautta, kunnes muutaman hetken päästä ei
näkynyt ihmisiä eikä taloja vaan vuoristot sulkivat näköalan kaikilta
puolilta. Silloin vasta opas hiljensi juoksuaan, käänsi mustat silmänsä
Glyndoniin ja virkkoi veitikkamaisesti:
"Teidän ylhäisyytenne ei varmaankaan odottanut näin sydämellistä
vastaanottoa?"
"No todella minun olisi _pitänyt_ sitä odottaa, sillä se signor, jonka
taloon olen matkalla, ei salannut minulta ympäristön luonnetta. Ja
teidän nimenne, ystäväni, jos niin saan sanoa."
"Oh, minua ei tarvitse arkailla. Kylässä minua tavallisesti kutsutaan
maestro Paoloksi. Minulla oli kerran pilanimi mutta se oli hieman ruma,
ja minä olen sen unohtanut, sittekuin maailmasta vetäydyin pois!"
"Ja mikä teidät saattoi tänne vuoristoon lähtemään? Maailmanväsymys vai
köyhyys vai joku -- joku intohimon teko, josta olisi lähtenyt lain
rangaistus?"
"Kas niin, signor", sanoi mies iloisesti naurahtaen, "minunlaiset
harvoin rakastavat jokapäiväisyyttä. Minulla ei ole mitään salaisuuksia
niinkauan kuin olen näillä mailla ja huilu on taskussa ja pyssy
selässä." Rosvo näytti mielellään laskevan kielensä valloilleen ja mitä
pitemmälle kertomus jatkui, näytti se vievän häntä kauemmaksi kuin hän
aikoikaan. Keveä leikillisyys vaihtui vilkkaaseen ja ilmehikkääseen
viittoiluun, joka etelämaissa aina seuraa tunteiden esitystä.
"Minä synnyin Terracinassa -- se on kaunis seutu, eikö olekin? Isäni
oli oppinut munkki, korkeasyntyinen. Äitini -- taivas häntä siunatkoon
-- oli ravintoloitsijan sievä tytär. Tietysti ei naiminen voinut tulla
kysymykseenkään, ja kun minä synnyin, niin munkki totisena selitti,
että kasvoni olivat niin merkillisesti hänen näköisensä. Minut
määrättiin kehdosta asti kirkon palvelukseen ja yleisesti arveltiin,
että pääni oli kuin luotu munkkihattua varten. Munkki piti suurta
huolta kasvatuksestani ja minä opin latinaa ja psalmeja yhtä pian kuin
vähemmän merkilliset lapset oppivat kirkumaan. Eikä pyhän miehen
huolenpito rajottunut ainoastaan sisäisiin avuihin. Vaikka hän oli
vannonut köyhyyttä, piti hän aina varansa, että äidilläni oli taskut
täynnä: ja äitini ja minun taskujeni välille syntyi pian salainen
kanssakäyminen. Sentähden minä neljäntoista vanhana kannoin lakkia
toisella kulmalla, pistooleja aina vyössä, ja aloin herrastella
kavaljeerina. Silloin äitiraukkani kuoli, ja samaan aikaan isäni, joka
oli kirjottanut historian paavinbullista neljässäkymmenessä nidoksessa
ja muuten oli niinkuin jo sanoin korkeasyntyinen, sai kardinaalin
hatun. Siitä ajasta asti hän piti parhaimpana olla välittämättä
halvasta minunlaisestani. Hän lähetti minut Napoliin erään kunniallisen
notaarion luokse ja antoi minulle kaksisataa kruunua matkaan. Ja minä,
signor, näin silloin siksi paljon 'korkeasta laista ja oikeudesta',
etten koskaan alennu siinä ammatissa loistelemaan. Sen sijaan että
olisin pergamenteja tuhrinut, minä olin lemmenkaupoissa notaarion
tyttären kanssa. Isäntäni keksi meidän viattoman ilomme ja ajoi minut
pellolle; se oli kiusallista. Mutta minun Ninettani rakasti minua ja
laitti niin, ettei minun tarvinnut maata kadulla kerjäläisten kanssa.
Pikku hempukka, tuntuu kuin vielä näkisin hänet, paljain jaloin ja
sormi suulla, avaavan oven kesäöinä ja pyytävän minua hiljaa hiipimään
kyökkiin, missä -- pyhimyksille kiitos! -- piirakka ja viinipullo aina
odotti nälkäistä rakastajaa. Viimein Ninetta kylmeni minulle. Se on
naisväen tapaista, signor. Hänen isänsä löysi hänelle mainion kumppanin
-- vanhan laihan taulukauppiaan. Tyttö suostui tuumaan ja pian
pistettiin ovi lukkoon rakastajan silmien edestä. Minä en tullut
pahalle päälle, teidän ylhäisyytenne, en, en tullut. Naisia on paljon
niinkauan kuin olemme nuoria. Niin minä ilman tukaattia taskussani tai
kannikkaa hampaissani lähdin koettamaan onnea espanjalaisen kauppiaan
laivassa. Se oli pahempaa työtä kuin olin luullutkaan, mutta onneksi
meidät yllättivät merirosvot. Puolet laivaväestä surmattiin, toinen
puoli otettiin vangiksi. Minä olin jälkimäisten joukossa -- aina onnen
puolella, nähkääs, signor -- munkinpojilla on siinä etu. Merirosvojen
päällikkö piti minusta. 'Tule meidän palvelukseen', sanoi hän. 'Olen
sangen kiitollinen', sanoin minä. Kas nyt olin merirosvo! Ah, mikä
hauska elämä! Kuinka siunasin vanhaa notaariota, joka heitti minut
pellolle. Mikä juhliminen, mikä tappeleminen, mikä kosiminen ja
riitely! Joskus me tulimme rantaan ja pidimme lystiä niinkuin prinssit,
joskus me päiväkausia tyynellä säällä lepäilimme ja päivä paistoi ja
meri kimalteli -- siinäpä hauska. Ja sitten, kun tuuli nousi ja purje
tuli näkyviin, kuka oli iloisempi kuin me? Minä vietin kolme vuotta
siinä hauskassa toimessa, mutta silloin minä, signor, tulin
kunnianhaluiseksi. Minä kapinoin kapteenia vastaan ja tahdoin päästä
hänen paikalleen. Yön hiljaisuudessa me teimme ylläkön. Laiva makasi
niinkuin tukki meressä, ei näkynyt maata mastonhuipusta, aallot olivat
kuin lasia ja kuu paistoi täydeltä terältään. Ylös me nousimme,
kolmekymmentä meitä oli ja enemmänkin. Huutaen me syöksyimme kapteenin
kajuuttaan, minä etunenässä. Vanha urhoollinen päällikkö oli kuullut
huudon ja seisoi siinä ovessa, pistooli kummassakin kädessään, ja hänen
ainoa silmänsä -- toinen oli sokea -- oli pahempi katsoa kuin
pistoolien suut. 'Antaudu', huusin minä, 'henkesi säästetään.' 'Ota
se', sanoi hän ja hui! pani pistooli. Mutta pyhimykset pitivät omastaan
huolta ja kuula meni ohi kulmien. Minä hyökkäsin häneen kiinni ja
toinen pistooli laukesi tappelun telmeessä ilmaan. Mokoma mies -- kuusi
jalkaa neljä tuumaa ilman jalkineita! Kannelle me kaaduimme
kieriskellen toistemme päällä. Pyhä Maria! ei ollut aikaa hakea
puukkoja. Sillävälin oli koko joukko ehtinyt jalkeille, muutamat olivat
kapteenin puolella, muutamat minun puolellani, lyöden ja ampuen,
kiroten ja huutaen, ja silloin tällöin kuului meressä loiskaus! Hieno
ateria hai-kaloilla sinä yönä! Viimein vanha Bilboa pääsi voitolle.
Hänen puukkonsa leimahti ja tuli alas -- mutta ei minun sydämeeni. Ei!
minä pidin vasenta kättäni kilpenä ja terä meni läpi lihan, niin että
veri purskui kuin valaskalan sieraimista. Iskun voimasta putosi
junkkari päälleni ja oikealla kädelläni otin häntä kurkusta kiinni ja
käänsin hänet toiselle kyljelle niinkuin lampaan, signor, ja silloin
oli pian hänen loppunsa tullut -- lihava saksalainen pisti hänet
läpitse piikillänsä.
"'Vanha kumppani', sanoin minä, kun hän käänsi pelottavan silmänsä
minuun, 'minä en sinua vihaa, mutta kai jokaisen täytyy päästä
eteenpäin maailmassa, vai kuinka?' Kapteeni irvisti ja heitti henkensä.
Minä nousin kannelle -- mikä näky! Kaksikymmentä urheata poikaa
kankeana ja kylmänä, ja kuu paistaen verilätäkköihin kuin vesilampiin.
No niin, signor, voitto oli meidän, ja laiva minun. Minä hallitsin sitä
hauskasti kuusi kuukautta. Sitten me ahdistimme ranskalaista laivaa,
joka oli kahta vertaa suurempi kuin meidän, sepä leikkiä! Ja meillä ei
ollut pitkään aikaan ollut hyvää ottelua, niin että oli aika hauskaa.
Me teimme parastamme ja voitimme laivan kaikkineen. He tahtoivat ampua
kapteenin, mutta se oli vastoin minun lakejani; me tukimme hänen
suunsa, sillä hän haukkui niinkuin äkäinen akka. Me jätimme hänet ja
muut hänen väestään omaan laivaamme, sillä se oli pahasti tärvelty,
vedimme mastoon ranskalaisen mustan lipun ja lähdimme iloisesti matkaan
hyvällä tuulella. Mutta onni jätti meidät, kun hylkäsimme vanhan hyvän
laivamme. Tuli myrsky, syntyi vuoto, monta meistä pelastui venheeseen;
paljon oli kultaa muassa mutta ei yhtään vettä! Kaksi vuorokautta me
kärsimme kauheasti, mutta viimein pääsimme rantaan lähellä ranskalaista
linnoitusta. Surkea tilamme herätti sääliä, ja koska meillä oli rahoja,
ei meitä epäilty -- ainoastaan köyhiä epäillään. Tässä me pian
toivuimme väsymyksestämme, laitimme itsemme hyvään kuntoon ja minä,
nöyrin palvelijanne, marssin rannalla yhtä jalona kapteenina kuin
konsanaan laivan kannella. Mutta nytpä sattui niin hullusti, että minun
piti pikiintyä yhteen silkkikauppiaan tyttäreen. Ah! kuinka minä
rakastin häntä -- kaunista Klaaraa! Niin. Minä rakastin häntä niin
kovin, että minua kauhistutti koko mennyt elämäni! Päätin katua ja
mennä naimisiin ja tulla kunnon ihmiseksi. Sentähden kutsuin kokoon
laivakumppanini, kerroin heille päätöksestäni, päästin heidät
palveluksesta ja kehotin eroomaan. He valitsivat saksalaisen
päällikökseen enkä minä heistä enempää kuullut. Minulla oli vielä
jälellä kaksituhatta kruunua, tällä summalla saavutin silkkikauppiaan
suostumuksen ja päätettiin, että minä tulisin osakkaaksi liikkeeseen.
Minun ei tarvitse sanoakaan, että kukaan ei minua epäillyt vaan
pidettiin minua napolilaisen kultasepän poikana. Olin hyvin onnellinen
silloin, signor, hyvin onnellinen -- minä en olisi tahtonut
kärpästäkään loukata. Jos olisin saanut Klaaran vaimokseni, olisin
ollut yhtä hyvä kauppias kuin mikä koskaan on kyynärkeppiä käytellyt."
Rosvo pysähtyi hetkeksi ja helppo oli nähdä, että hän tunsi sisällään
enemmän kuin hänen sanansa ja äänensä ilmaisivat. "No niin, meidän ei
pitäisi katsoa menneisyyttä liian vakavasti -- mutta kun päivä siihen
paistaa, niin silmät vettyvät. Määrättiin hääpäivä ja se läheni yhä.
Hääpäivän aattona Klaara, hänen äitinsä, hänen pikku sisarensa ja minä
kävelimme rannalla ja me katselimme merelle ja minä kerroin heille
vanhoja satuja merenneidoista ja vesikäärmeistä, kun joku
punanaamainen, tylppänenäinen ranskalainen pysähtyi eteeni, nosti
silmälasinsa kuonolleen ja päästi suustaan: 'Tuhat tulimaista! tuossa
on se kirottu merirosvo, joka vallotti Nioben!'
"'Älkää laskeko leikkiä', sanoin minä lempeästi. 'Ho, ho', sanoi hän,
'minäpä en erehdy; tulkaa auttamaan!' ja hän tarttui minua kaulukseen.
Minä vastasin, niinkuin voitte arvata, heittämällä hänet katuojaan,
mutta se ei auttanut. Ranskalaisella kapteenilla oli seurassaan
ranskalainen luutnantti, jonka muisti oli yhtä hyvä kuin esimiehen.
Kokoontui väkijoukko; siinä oli muitakin laivaväestä; minun ei auttanut
mikään. Sen yön nukuin vankilassa, ja muutaman viikon perästä sain
matkustaa galeereihin. He säästivät henkeni, koska vanha ranskalainen
kohteliaasti kyllä tunnusti, että minä olin kieltänyt väkeäni
tappamasta häntä. Voitte arvata, ettei kahleissa istuminen airon
ääressä ollut juuri mieluista minulle. Minä ja kaksi muuta pääsimme
pakenemaan, he lähtivät maantie-rosvoiluun ja ovat varmaan jo kauan
sitte saaneet hirressä roikkua. Minä siivo sielu en tahtonut tehdä
uusia rikoksia leipääni ansaitakseni, sillä Klaara kirkkaine silmineen
oli vielä mielessäni. Sentähden en tehnyt muita koiruuksia kuin että
varastin yhden kerjäläisen ryysyt ja annoin hänelle galeeripukuni
sijaan, ja pääsin ihmisten anteliaisuudella siihen kaupunkiin, minne
olin Klaaran jättänyt. Oli kaunis talvipäivä, kun lähestyin kaupungin
ulkosyrjää. Minun ei tarvinnut pelätä ilmi tulemista, sillä tukkani ja
partani oli paras naamari. Oi, laupias äiti! siinä tuli vastaani
ruumissaatto. No, te arvaatte asian, minä en voi sitä kertoa. Hän oli
kuollut, ehkä rakkaudesta tai paremmin häpeästä. Voitteko uskoa, kuinka
minä vietin yöni? Minä varastin muurarilta lapion ja yksinäni,
kenenkään näkemättä, talvisena yönä minä kaivoin pois tuoreen mullan
haudasta, nostin ylös arkun, aukaisin kannen ja sain vielä kerran nähdä
hänet kuutamon valossa. Hänen muotoonsa ei ollut kuolema koskenut.
Kalpea hän aina oli eläessäänkin ollut. Minä olisin voinut vannoa häntä
eläväksi. Oli siunattu seikka saada nähdä hänet vielä kerran ja ihan
yksin. Mutta sitten päivänkoitteessa piti kätkeä hänet taas maahan --
sulkea arkku ja kuulla kivien kannelle putoovan -- se oli kolkkoa ja
kamalaa. Signor, minä en tiennyt ennen enkä nytkään huoli ajatella,
kuinka kallis kappale on ihmisen henki. Auringon noustessa minä olin
taas kulkijapoika. Mutta nyt oli Klaara poissa eikä minulla ollut enää
omantunnon vaivoja vaan olin aina sodassa parempaa itseäni vastaan.
Viimein otin paikan laivassa, joka purjehti Livornoon. Livornosta tulin
Roomaan ja asetuin kardinaalin palatsin ovelle. Ulos hän tuli,
kultatakkinen palvelija perässään.
"'Hoi, isä!' sanoin minä, 'etkö tunne poikaasi?'
"'Kuka te olette?'
"'Poikanne', sanoin minä kuiskaten.
"Kardinaali peräytyi, katseli minua vakavasti ja mietti hetkisen.
'Kaikki ihmiset ovat minun poikiani', lausui hän sangen lempeällä
äänellä, 'siinä on vähän kultaa sinulle. Sille, joka kerran pyytää,
annetaan almua, sille, joka toisen kerran pyytää, avataan vankila. Ota
oppia äläkä enää vaivaa minua. Taivas sinua siunatkoon!' Näin sanoen
hän nousi vaunuihin ja ajoi Vatikaaniin. Kukkaro, joka oli jätetty
minulle, ei ollut niinkään laiha. Minä olin kiitollinen ja tyytyväinen
ja käännyin Terracinaan. En ollut kulkenut rämeitä kauaksikaan, kun
kaksi ratsastajaa lähestyi.
"'Te näytätte köyhältä, ystävä', sanoi toinen heistä, pidättäen
hevostaan, 'mutta te olette vahva.'
"'Köyhät ja vahvat miehet ovat hyviä olemassa ja vaarallisia, signor',
sanoi toinen.
"'Oikein sanottu. Seuraa meitä.'
"Minä tottelin ja tulin taas rosvoksi. Pian nousin arvossa ja koska
aina olen ollut virassani lempeä ja ottanut kukkaroita kaulaa
katkomatta, niin minulla on hyväkin arvo ja voin syödä makaroonia
Napolissa ilman yhtään hengen hätää. Viimeisinä vuosina olen pitänyt
leiriä täällä, missä hallitsen kuin aika herra. Minua kutsutaan
talolliseksi, sillä olen ostanut täältä maata. Itse en enää rosvoile
muuta kuin huvikseni ja pitääkseni taitoa yllä. Kylläpä nyt olen
tainnut tyydyttää uteliaisuuttanne. Meillä ei ole enää montakaan
askelta linnaan."
Englantilaisen mielenkiinto oli suuresti yltynyt kumppaninsa
kertomuksesta ja hän huudahti: "Mutta kuinka te tulitte tutuksi
isäntäni kanssa? ja millä tavalla on hän voittanut teidän ja ystävienne
suosion?"
Maestro Paolo käänsi mustat silmänsä hyvin totisesti kysyjään. "Te,
signor, varmaankin tiedätte enemmän tuosta vieraasta herrasta kuin
minä. En voi sanoa muuta kuin että pari viikkoa sitten seisoin Napolin
Toledo-kadulla puodinrappua vastaan nojallaan, kun toisennäköinen herra
koski käsivarteeni ja sanoi: 'Maestro Paolo, minä tahtoisin tehdä
tuttavuutta teidän kanssanne. Ettekö voisi tulla mukanani ravintolaan
ja juoda pullollisen lacryma-viiniä?' 'Mielelläni', vastasin minä. Niin
mentiin sisälle, ja kun olimme istuutuneet, puhutteli uusi tuttavani
minua näin: 'kreivi d'O---- on minulle tarjonnut vuokrattavaksi vanhan
linnansa lähellä B----tä. Te tunnette paikan?'
"'Tunnen mainiosti, kukaan ei ole asunut siellä ainakaan sataan vuoteen,
se on puoleksi rauniona, signor. Kummallinen paikka vuokrattavaksi;
toivon, ettei vuokra ole suuri'.
"'Maestro Paolo', sanoi hän, 'minä olen filosofi enkä välitä
mukavuuksista. Haluan rauhallista asuinpaikkaa, missä voin harjottaa
tieteellisiä kokeiluja. Linna on aivan omiansa, jos vaan te otatte
minut naapuriksenne ja pidätte minua ja minun ystäviäni erityisen
suojeluksen alaisina. Olen rikas, mutta en vie linnaan mitään, jota
ansaitsisi ryöstää. Minä siis tahtoisin maksaa yhden veron kreiville ja
toisen teille'.
"Tuosta me pian sovittiin, ja koska vieras signor korotti
kahdenkertaiseksi sen hinnan, minkä minä ehdotin, niin hän on meidän
kesken korkeassa arvossa. Ja nyt signor, koska minä olen ollut näin
avomielinen, niin olkaa tekin. Kuka on tämä merkillinen herrasmies?"
"Kuka? -- eikö hän itse sanonut teille? Filosofi."
"Hm! etsii siis viisasten kiveä -- ha? hiukan taikurin vikaa? pelkää
pappia?"
"Aivan niin. Tarkallensa."
"Niinpä luulin. Ja te olette hänen oppilaansa?"
"Niin olen."
"Minä toivon teille hyvää siitä", sanoi rosvo ja risti silmänsä
hartaasti. "Minä en ole paljon parempi kuin muutkaan ihmiset, mutta on
se sielu sentään kallis. En minä suuria välitä, jos vähän kaikella
kunnialla rosvoilen tai koputan miestä päähän, jos tarvitaan -- mutta
ruveta kauppoihin pirun kanssa --. Ah, varokaa, nuori herra, varokaa!"
"Ei kannata pelätä", sanoi Glyndon hymyillen, "minun opettajani on
liian viisas ja liian hyvä sellaisiin kauppoihin. Mutta nythän ollaan
perillä. Muhkeat rauniot -- ja loistava näköala!"
Nautinnokseen Glyndon katseli maisemaa edessään ja allaan taiteilijan
silmällä. Huomaamatta hän oli rosvoa kuunnellessaan kohonnut ylös
jokseenkin korkeata rinnettä ja nyt he seisoivat leveällä
vuorenpenkereellä, joka oli sammalten ja pensaitten peittämä. Tämän
kukkulan ja sen toisen yhtä korkean välillä, minne linna oli
rakennettu, oli syvä ahdas kuilu mitä tiheimmän kasvullisuuden
täyttämä, johon silmä ei kauaksikaan voinut tunkea. Sen syvyyden
saattoi kuitenkin arvata kumeasta yksitoikkoisesta lorinasta, joka
syntyi alhaalla virtaavista näkymättömistä vesistä, mitkä kauempana
puhkesivat esiin vuolaaksi virraksi. Vasemmalla puolella oli näköala
miltei rajaton. Ilman tavaton kirkkaus teki selvästi näkyväksi
sellaisen maanalan, jota muinaisaikainen vallottaja olisi pitänyt
kokonaisena valtakuntana. Vaikka Glyndonin kulkema tie oli näyttänyt
niin yksinäiseltä ja autiolta, niin edessä oleva maisema oli nyt täynnä
linnoja ja kyliä ja kirkontorneja. Kaukana taivaanrannalla kimaltelivat
Napolin katot ja valkeat seinät auringon paisteessa ja taivaanrusko
sulautui siniseen mereen. Mutta vielä kauempana toisella suunnalla
näkyi harmaana varjona tummia lehtoja vastaan vanhan Posidonian
raunioiksi rauenneet pilarit. Tällä tasangolla, missä kimaltelevat
virrat risteilivät, olivat etruskilaiset ja sybaritit, saraseenit ja
normannit aikojen kuluessa pystyttäneet telttansa vallotusretkillään.
Kaikki menneisyyden näyt -- etelä-Italian myrskyisä historia --
tulvaili taiteilijan mieleen hänen katsellessaan alas tasangolle. Ja
sitten, kun hän hitaasti kääntyi, näki hän harmaan linnan ruhistuneet
seinät. Sieltä hän nyt etsi niitä salaisuuksia, joiden piti
tulevaisuudessa rakentaa mahtavampi valtakunta kuin mistä menneisyyden
muistot voivat kertoa. Se oli yksi niitä ritarilinnoja, joita Italiassa
niin runsaasti rakennettiin vanhemmalla keski-ajalla eikä siinä ollut
paljon sitä gootilaista siroutta tai juhlallisuutta, joka kuului
samanaikuiseen kirkkorakennustyyliin vaan se oli karkea, järeä ja
rauenneenakin uhmaileva. Yli kuilun kävi puinen silta, lankut huojuivat
ja syvyys kajahteli kumeasti, kun Glyndon hoputti arkaa hevostaan
ylitse.
Linnan ulkopihaan johti tie, joka kerran oli ollut leveä ja
kivipaasilla laskettu, mutta nyt oli pitkän heinän peitossa. Portti
seisoi raollaan ja puolet talosta näkyi sen läpi. Muurit olivat osaksi
muratin peittämät, jota vuosisatojen aikoina oli siihen kertynyt. Mutta
sisäpihaan päästyään Glyndon ilokseen huomasi, ettei rappeutuminen
siellä tuntunut niin suurelta. Villit ruusut antoivat iloisen näyn
harmaille seinille ja keskellä pihaa oli lähde, jossa vilpoisa vesi
loiskeili ja pärskyili suuren merihirviön kidasta. Täällä tuli Mejnour
hymyillen häntä vastaan.
"Tervetuloa, ystäväni ja oppilaani", sanoi hän, "se joka etsii
totuutta, voi tässä yksinäisessä paikassa löytää kuolemattoman
yliopiston."