"Alkemisti: Aina puhut arvotuksia. Sano minulle,
oletko se lähde, josta Bernard Lord Trevizan kirjotti?
Merkurius: Minä en ole se lähde vaan ainoastaan vesi.
Lähde sulkee minutkin itseensä."
Sandivogius. _Uutta valoa alkemiaan_.
Prinssi di ---- ei ollut sellainen mies, jota kukaan olisi voinut
luulla taikauskon tartuttamaksi. Mutta kuumassa Italiassa oli ja on
vieläkin jonkunmoinen uskovaisuuden henki, joka yhä uusissa muodoissa
voi näyttäytyä heidän filosofiensa ja epäilijöittensä rohkeimmissakin
opinkappaleissa. Lapsuudessaan oli prinssi kuullut kerrottavan
merkillisiä kertomuksia isoisänsä kunnianhimosta, nerokkuudesta ja
loistavasta urasta, ja salaisesti hän itsekin varhaisessa nuoruudessa
oli seurannut tiedettä ei ainoastaan sen "luvallisille" poluille vaan
ikimuinoisen salaisen tieteen eksyttäviin sokkeloihin. Minä olen
todella Napolissa nähnyt pienen kirjan Viscontin vaakunalla koristetun
ja tälle prinssille kuuluneen, jossa alkemiaa käsitellään puoleksi
pilkallisessa, puoleksi kunnioittavassa hengessä.
Nautinnot piankin hänet erottivat näistä aateskeluista, ja hänen
lahjansa, jotka kieltämättä olivat suuret, käytettiin tykkönään hurjiin
juoniin ja seikkailuihin tai koristamaan onttoa pöyhkeilyä klassillisen
taiteen värityksellä. Hänen suunnaton rikkautensa, hänen ylpeytensä,
hänen häikäilemätön ja rohkea luonteensa tekivät hänet tavattoman
pelottavaksi heikommalle ja aremmalle sukupuolelle. Leväperäisen
hallituksen virkamiehet ummistivat silmänsä niiltä pilloilta, jotka hän
teki, jottei hän kurottaisi kunnianhimoansa valtiollisiin vehkeilyihin.
Mejnourin merkillinen vierailu ja varsinkin hänen kummallinen lähtönsä
teki napolilaiseen järkyttävän vaikutuksen, jota vastaan hän turhaan
koetti taistella kypsyneen miehuutensa röyhkeydellä ja maailmaakokeneen
epäileväisyydellä. Todella Mejnourin esiintyminen antoi Zanonille
sellaisen luonteen, jota prinssi ei ennen ollut älynnyt. Hän tunsi outoa
kammoa ajatellessaan sitä, jota hän oli vaatinut kilpasille -- ja --
Jonka hän oli tehnyt vihollisekseen. Kun hän vähäistä ennen juhlaansa
oli jälleen tullut itsensä herraksi, punnitsi hän mielessään synkällä
päättäväisyydellä ennen rakentamiansa kavalia suunnitelmia. Hänestä
tuntui, että salaperäisen Zanonin kuolema oli välttämätön hänen oman
henkensä säilyttämiseksi, ja Mejnourin varotukset olivat ainoastaan
omiansa hänen päätöstänsä lujittamaan.
"Koetetaanpa, voiko hänen magiansa keksiä vastamyrkkyä minun
myrkylleni", sanoi hän puoliääneen jäykästi hymyillen ja kutsui
Mascarin luokseen. Se myrkky, minkä prinssi omin käsin sekotti
vieraallensa aiottuun viiniin, oli muodostettu aineksista, joiden
salaisuus oli ollut hänen lahjakkaan mutta rikollisen hallitsijasukunsa
ylpeimpiä perintöjä. Se vaikutti nopeasti, eikä kuitenkaan liian äkkiä,
se ei tuottanut tuskia, se ei jättänyt ruumiiseen mitään julmaa
kouristusta eikä ihoon punaisia täpliä epäluuloa synnyttämään. Vaikka
olisi leikattu ja urkittu joka jänne ja kudos ruumiissa, niin ei
kokeneinkaan lääkärin silmä olisi voinut keksiä elämänsammuttajaa.
Kahteentoista tuntiin ei myrkyn uhri tiennyt mistään. Ainoastaan
veressä tuntui suloinen virkeys ja sitä seurasi miellyttävä raukeus,
halvauksen edelläkävijä. Silloin ei mikään suoneniskentä voinut
pelastaa. "Halvaus" oli tehnyt paljon tuhoa Viscontien vihollisten
perheissä!
Juhlan hetki joutui -- vieraat kokoontuivat. Sinne saapui napolilainen
ylimystö, normannien, teutonien ja goottien jälkeläisiä.
Viimeisenä vieraista tuli Zanoni ja joukko antoi tietä, kun muhkea
muukalainen astui palatsin herran eteen. Prinssi tervehti häntä paljoa
puhuvalla hymyilyllä, johon Zanoni kuiskaten vastasi: "Joka pelaa
väärillä nopilla, ei aina voita." Prinssi puri huultaan ja Zanoni
siirtyi syrjään ja jäi keskustelemaan matelevan Mascarin kanssa.
"Kuka tulee prinssin perilliseksi?" kysyi vieras.
"Eräs kaukainen sukulainen äidin puolelta. Miespuolinen haara kuolee
hänen ylhäisyytensä keralla."
"Onko hänen perillisensä läsnä näissä kemuissa?"
"Ei, hän ei ole prinssin ystävä."
"Samantekevä, huomenna hän on oleva täällä."
Mascari tuijotti hämmästyneenä, mutta samassa annettiin aterian merkki
ja vieraat kokoontuivat pöytään. Niinkuin silloin oli tapana, pidettiin
juhla vähän aikaa keskipäivän jälkeen. Oltiin pitkässä salissa, jonka
toinen pääty avautui marmoripilariston kautta pihalle eli puutarhaan,
missä silmä löysi viihdytystä kylmistä suihkulähteistä ja valkeista
marmoripatsaista, jotka puoleksi peittyivät oranssipuiden väliin.
Kaikki oli otettu huomioon, mitä suinkin ylellisyys saattoi keksiä
vilpoisuuden hankkimiseksi tänä tukahuttavan kuumana aikana.
Näkymättömistä torvista virtaili kylmää ilmaa ja silkkiliinat
liikkuivat edestakaisin ikäänkuin uskotellakseen, että huhtikuun tuuli
puhalteli. Pikkuiset vesisuihkut talon kaikilla kulmilla antoivat
italialaiselle samaa hauskuuden ja kodikkuuden tunnetta kuin
alaslasketut uutimet ja loimuava pesävalkea kylmempien maitten
asukkaille.
Keskustelu oli hieman vilkkaampi ja älykkäämpi kuin on tavallista
etelän velttojen nautinnonhaluisten keskuudessa, sillä prinssi oli itse
hienosti sivistynyt ja etsi tuttavuuksiaan ei ainoastaan oman maansa
lahjakkaista vaan myöskin niistä hienoista muukalaisista, jotka olivat
napolilaisen seuraelämän suolana. Juhlassa oli läsnä pari kolme vanhan
hallitusajan ranskalaista, jotka olivat paenneet maastaan lähestyvän
vallankumouksen tieltä. Heidän ajatustapansa ja sukkeluutensa sopivat
hyvin tähän maanseutuun, missä "suloinen joutenolo" on sekä
elämänfilosofia että usko. Prinssi itse oli kuitenkin tavallista
vaiteliaampi, ja kun hän koetti olla iloisempi, tuntui se pakotetulta
ja liiotetulta. Isäntänsä käytöksen rinnalla oli Zanonin esiintyminen
suuri poikkeus. Tämän merkillisen henkilön koko olemus oli kaikissa
tilaisuuksissa tyyntä ja kohteliasta levollisuutta, jota pidettiin
pitkän tottumuksen tuloksena. Häntä ei oikein olisi sopinut sanoa
iloiseksi ja kuitenkin harvat niin suuresti saattoivat korottaa yleistä
mielialaa seurustelussa kuin hän. Oli ikäänkuin hän jokaisesta
seuralaisestaan olisi vaistomaisesti löytänyt ne ominaisuudet, jotka
hänessä olivat parhaimmat, ja jos joskus pieni vivahdus peitettyyn
ivaan tuntui hänen sanoissaan keskustelun kuluessa, niin se tuntui vain
viisaalta ja nerokkaalta noista ihmisistä, jotka eivät olleet tottuneet
ottamaan mitään vakavalta kannalta. Ranskalaiset panivat eritoten
huomiota siihen, että hän niin tarkasti tunsi pienimmätkin tapaukset
heidän maastaan ja pääkaupungistaan ja että hän niin tavattoman syvälle
oli tunkeutunut niiden henkilöiden luonteeseen, jotka silloin
näyttelivät pääosaa Europan valtioelämän näyttämöllä. Juuri silloin
kuin juhlailo oli ylimmillään, saapui Glyndon palatsiin. Portinvartija
huomasi hänen puvustaan, ettei hän kuulunut kutsuttuihin vieraisiin, ja
sanoi hänelle, että hänen ylhäisyytensä ei mitenkään voinut tulla
häirityksi, ja silloin vasta Glyndon ensimäisen kerran älysi, kuinka
omituisen vaikean tehtävän hän oli ottanut itselleen. Tunkeutua väkisin
suuren ja mahtavan ylimyksen juhlaan ja keskelle Napolin hienostoa ja
vaatia häntä tilille asiasta, mikä hänen vieraistaan tulisi näyttämään
ainoastaan hauskalta kepposelta -- se teko tulisi varmasti olemaan sekä
naurettava että tulokseton. Hän mietti tuokion ja laski sitten
kultakolikon palvelijan käteen sanoen olevansa lähetetty puhuttelemaan
signor Zanonia asiasta, joka koski elämää ja kuolemaa. Siten hän
helposti pääsi yli pihan ja rakennuksen sisään. Hän tuli ylös leveistä
rappusista ja jo kaukaa kuului häneen korviinsa juhlivien iloiset
äänet. Astuessaan etuhuoneisiin tapasi hän paasipojan, jonka hän
lähetti viemään sanaa Zanonille. Paasi sanoi asian ja Zanoni
kuullessaan Glyndonin nimeä kuiskattavan kääntyi isäntänsä puoleen.
"Suokaa anteeksi, herrani. Eräs englantilainen ystäväni, signor Glyndon
(jonka nimi ei liene teidän ylhäisyydellenne tuntematon) odottaa
ulkopuolella -- hänen asiansa mahtaa olla hyvin tärkeä, koska hän
tällaisella hetkellä pyrkii puheilleni. Te suotte kai anteeksi, että
hetkeksi poistun."
"Ei, signor", vastasi prinssi kohteliaasti, mutta pahaenteisesti
hymyillen, "eikö olisi parempi, että teidän ystävänne liittyisi meidän
seuraamme? Englantilainen on aina tervetullut, ja vaikka hän olisi
saksalainen, niin teidän ystävyytenne soisi hänelle arvoa ja
viehätystä. Pyytäkää häntä astumaan sisään -- teitä emme tahtoisi olla
hetkeäkään vailla."
Zanoni kumarsi päätään -- poika lähetettiin ylen imartelevaa
tervehdystä viemään Glyndonille; hänelle tehtiin istumasija Zanonin
viereen ja nuori englantilainen tuli sisään.
"Te olette sangen tervetullut, herra. Minä toivon, että asianne
kuuluisalle vieraallemme on hyväenteinen ja ilahuttava. Jos se sitä
vastoin on ikävä, jättäkää se tuonnemmaksi, pyydän."
Glyndonin otsa oli synkkä ja hän oli säikäyttämäisillään vieraita
vastauksellaan, kun Zanoni merkitsevästi kosketti hänen käsivarttaan ja
englanninkielellä kuiskasi: "Minä tiedän, miksi olet minua etsinyt. Ole
hiljaa ja ota vaarin, mitä seuraa."
"Te tiedätte siis, että Viola, jota kehuitte voivanne pelastaa
vaarasta, on tässä talossa --"
"On tässä talossa! -- niin, sen tiedän. Tiedän myöskin, että Surma
istuu isäntämme oikealla kädellä. Mutta hänen kohtalonsa on nyt
ainaiseksi erotettu Violan kohtalosta, ja se peili, joka minulle tämän
heijastaa, on selvänä verivirtojen keskelläkin.[42] Ole hiljaa ja pane
merkille, mikä kohtalo häntä odottaa."
"Herrani", sanoi Zanoni ääneen, "signor Glyndon on todella tuonut
minulle sanomia, jotka eivät olleet ihan odottamattomia. Minä olen
pakotettu lähtemään Napolista -- siinä uusi syy meille tehdäksemme
parhainta tästä hetkestä."
"Ja mikä, jos uskallan kysyä, mahtaa olla se syy, joka saattaa tämän
ikävyyden Napolin kauniille naisille?"
"Se on erään henkilön lähestyvä kuolema, joka on minulle suonut mitä
vilpittömintä ystävyyttä", vastasi Zanoni totisena. "Älkäämme puhuko
siitä, suru ei voi ajan kulkua muuttaa. Niinkuin me uusilla kukilla
korvaamme ne, jotka maljakoissamme ovat kuihtuneet, niin on
maailmallisen viisauden salaisuus uusilla ystävyyksillä korvata niitä,
jotka tieltämme haihtuvat."
"Oikea filosofia!" huudahti prinssi. "'Ei ihmetellä', oli roomalaisen
lauseparsi. 'Ei surra' on minun. Ei ole elämässä muuta surtavaa,
paitsi, totta vieköön, signor Zanoni, jos meiltä riistetään joku nuori
kaunotar, johon olemme kiinnittäneet sydämemme. Sellaisella hetkellä
kysytään kaikkea viisauttamme, jottemme epätoivoon sorru ja pudista
veljenkättä Kuoleman kanssa. Mitä sanotte, signor? Te hymyilette!
Sellainen kohtalo ei voisi teille tulla. Juokaa minun kanssani malja
tälle lauseelle: 'Pitkä elämä onnelliselle rakastajalle -- nopea lähtö
epäonnistuneelle kosijalle'."
"Minä juon sen", sanoi Zanoni. Ja kun kohtalokas viini kaadettiin
lasiin, lisäsi hän, tuikeasti prinssiin katsoen: "minä juon sen
tässäkin viinissä."
Hän kohotti lasin huulilleen. Prinssi oli kalmankalpea vieraansa
katseen edessä. Tuon ankaran, lujan kirkkauden voimasta vetäytyi hän
taaksepäin omantuntonsa lyömänä. Ei kääntänyt Zanoni silmiään
prinssistä, ennenkuin viimeinen pisara oli juotu ja lasi oli laskettu
takaisin pöydälle. Silloin hän sanoi: "Teidän viininne on laimistunut,
se on menettänyt voimansa. Se ei sopisi kaikille, mutta älkää pelätkö,
minua se ei pahenna, prinssi. Signor Mascari, te olette viinin tuntija.
Tahtoisitteko meille sanoa mielipiteenne?"
"Ei", vastasi Mascari hyvin teeskennellyllä tyyneydellä, "minä en pidä
Kypron viineistä, ne ovat liian kuumia. Ehkä signor Glyndonilla on
toinen maku? Sanotaan että englantilaiset tahtovat nauttia kuumia ja
kirveleviä juomia."
"Tahdotteko, että myöskin ystäväni juo tätä viiniä, prinssi?" sanoi
Zanoni, "muistakaa, se ei ole kaikkein suussa yhtä vaaraton kuin minun
suussani."
"Ei", sanoi prinssi nopeasti. "Jos te ette sitä suosita, niin taivas
varjelkoon meitä tyrkyttämästä sitä vieraallemme. Hyvä herttua", jatkoi
hän kääntyen erään ranskalaisen puoleen, "teidän maanne on Bakkuksen
maa. Mitä ajattelette tästä burgundilaisesta? Onko se kestänyt matkaa?"
"Ah", sanoi Zanoni, "muuttakaamme sekä viiniä että puheluainetta."
Tästä lähin Zanoni kävi vielä vilkkaammaksi. Ei koskaan ole
seuranpitäjän huulilta sukkeluus tullut niin keveänä, säkenöivänä,
ilostuttavana. Hänen intonsa tarttui kaikkiin läsnäoleviin itse
prinssiinkiin, jopa Glyndoniin -- merkillisellä voimalla. Prinssissä
olivat kyllä Zanonin sanat ja katse hänen tyhjentäessään myrkkyä
herättäneet pelottavia enteitä, mutta nyt -- arveli prinssi -- hänen
loistavassa kaunopuheisuudessaan alkoi tuntua jälkiä myrkyn
vaikutuksesta. Viini kierteli vielä mutta kukaan ei näyttänyt huomaavan
sen vaikutuksia. Yksi toisensa jälkeen muusta seurasta vaipui kuin
lumottuun vaitioloon, mutta Zanoni lasketteli yhä jutun toisensa
jälkeen, toisen toista huvittavamman. He riippuivat kiinni hänen
sanoissaan, he miltei pidättivät henkeään kuunnellakseen. Ja kuitenkin
-- kuinka täynnä katkeruutta oli hänen sukkeluutensa! Kuinka täynnä
ylenkatsetta läsnäolevia turhaneläjiä ja niitä turhuuksia kohtaan,
jotka täyttivät heidän elämänsä.
Yö tuli, huone kävi hämäräksi. Juhla oli kestänyt muutamia tunteja
kauemmin kuin siihen aikaan oli tapana juhlia pitää. Vielä vieraat
eivät liikkuneet paikoiltaan ja vielä Zanoni silmät säihkyen ja
hymyhuulin jatkoi kertomuksiaan, älykkäitä ja huvittavia, kun äkkiä kuu
nousi taivaalle ja valaisi säteillään kukkia ja suihkulähteitä
ulkopuolisessa pihassa, mutta itse sali jäi puolihämäräksi ja
aavemaisen hiljaiseksi.
Silloin Zanoni nousi paikaltaan.
"Nyt herrat, minä toivon, ettemme ole väsyttäneet isäntäämme liiaksi,
ja hänen puutarhansa tarjoo uuden houkutuksen meille. Eikö teillä ole
täällä soittajia, prinssi, jotta ne korviamme ilahuttaisivat samalla
kuin me hengitämme oranssipuitten tuoksua?"
"Mainio ajatus!" sanoi prinssi. "Mascari, hae soittoa!" Seurue nousi
kohta ja lähti puutarhaan vilvottelemaan, ja silloin ensimäisen kerran
viini, joka oli juotu, alkoi näyttää vaikutustaan.
Posket hehkuvina ja askeleet epävarmoina he tulivat raittiiseen ilmaan,
joka vielä enemmän kiihotti viinin nostamaa kuumetta. Ikäänkuin
korvatakseen sitä hiljaisuutta, jolla he tähän asti olivat Zanonia
kuunnelleet, joka kieli nyt pääsi valloilleen -- kaikki puhuivat,
kukaan ei kuunnellut. Oli jotakin hurjaa ja kammottavaa tuossa
vastakohdassa yön tyynen kauneuden ja hillittömien elostelijoiden
hoilotusten välillä. Varsinkin yksi ranskalaisista, nuori herttua
de R----, hyvin ylhäistä sukua, älykäs, vilkas, pikainen, niinkuin
maamiehensä ainakin -- hän varsinkin piti suurta suuta ja oli
kiihtynyt. Ja koska asianhaarat, joiden muisto vielä on säilyneenä
muutamissa Napolin piireissä, myöhemmin tekivät herttualle
välttämättömäksi itse todistaa tapahtuneesta, niin tähän käännän hänen
laatimansa lyhyen kuvauksen, jonka minulle muutamia vuosia sitten
lähetti oppinut ystäväni cavaliere di B----.
"Minä en muista", kirjottaa herttua, "koskaan tunteneeni sellaista
kiihtymystä kuin sinä iltana. Me olimme kaikki niinkuin vapaiksi
laskettuja koulupoikia, jotka keskenämme ilakoitsimme, kun tulimme
juosten alas noita seitsentä tai kahdeksaa porrasta, jotka pilaristosta
veivät puutarhaan -- muutamat nauroivat, muutamat hoilasivat, muutamat
toruilivat, muutamat lörpöttelivät. Viini oli ikäänkuin tuonut ilmoille
kunkin sisäisimmän luonteen. Muutamat olivat kovaäänisiä ja riitaisia,
toiset viehkeätunteisia ja itkusuisia. Muutamat, joita siihen asti
olimme pitäneet umpimielisinä, olivat kaikkein iloisimpia. Muutamat,
joita aina olimme pitäneet tuppisuina, olivat nyt lavertelevia. Minä
muistan, että keskellä äänekästä hauskuuttamme silmäni sattuivat signor
Zanoniin, jonka keskustelu niin oli meitä kaikkia yllyttänyt. Silloin
tunsin kylmän väreen karmivan itseäni, kun näin, että hänellä oli sama
rauhallinen ja luotansatorjuva hymy, jonka olin pannut merkille, kun
hän kertoi merkillisiä tarinoitaan kuningas Ludvig XlV:nen hovista.
Minä tunsin melkein halua etsiä riitaa tuon miehen kanssa, jonka
tyyneys oli loukkaus meidän hillittömyyttämme kohtaan. Eikä hänen
pilkallisen ja kiihottavan tyyneytensä vaikutus koskenut ainoastaan
minuun. Useat ovat kertoneet, että he katsoessaan Zanoniin tunsivat
verensä vielä enemmän kuumenevan ja ilonsa muuttuvan suuttumukseksi.
Hänen jäisessä hymyssään oli jotakin taikaa, mikä haavoitti
turhamielisyyttä ja herätti vihaa. Juuri tällä hetkellä tuli prinssi
minun luokseni, pisti kätensä minun kainalooni ja vei minut hieman
syrjemmälle. Hän oli kyllä nauttinut juomaa niinkuin mekin, mutta se ei
tuottanut hänessä sellaista äänekästä kiihtymistä. Päinvastoin hänen
käytöksessään ja puheessaan oli kylmää röyhkeyttä ja ivaa, joka nosti
minun itserakkauttani häntä vastaan, vaikka hän minua kohtaan kuinkakin
teeskenteli kohteliaisuutta. Oli ikäänkuin Zanonin kylmyys olisi häneen
tarttunut. Hän jäljitteli vieraansa tapaa, jopa meni alkuperäistä
kauemmaksi. Hän laski leikkiä erään kauniin ja ylhäisen sisilialaisen
vallasnaisen suosiosta minua kohtaan ja puhui halveksivasti siitä,
mistä minä olisin ylpeillyt, jos se olisi ollut totta. Hänen puheensa
kuulosti siltä kuin hän itse olisi koonnut kaikki Napolin kukat ja
jättänyt meille muukalaisille ainoastaan hylkäämänsä tähteet. Tästä
loukkaantui minun syntyperäinen ja kansallinen miehuuteni ja minä
vastasin muutamilla pistosanoilla, jotka varmaan olisin välttänyt, jos
vereni olisi ollut kylmempi. Ehkä -- tunnustaakseni totuuden -- viini
minussa oli herättänyt hurjan kiihkon, että olin niin valmis
loukkaantumaan ja nostamaan riitaa. Prinssin mentyä luotani käännyin ja
näin vierelläni Zanonin.
"'Prinssi on kerskuri', sanoi hän hymyillen sillä tavalla, mikä
vastikään oli minua suututtanut. 'Hän tahtoisi itselleen yksinoikeuden
kaikkeen onneen ja kaikkeen lempeen. Pitäkäämme puoliamme.'
"'Ja kuinka?' kysyin minä.
"'Hänellä on tällä hetkellä talossaan Napolin hurmaavin laulajatar --
kuuluisa Viola Pisani. Hän ei ole täällä omalla suostumuksellaan; hänet
tuotiin tänne väkisin, mutta prinssi kyllä tulee uskottelemaan, että
Viola häntä jumaloi. Vaatikaamme, että hän tuopi näytteille tämän
salaisen aarteensa, ja kun hän tulee, niin te, ruhtinas de R-----,
epäilemättä tulette hienolla kielellänne ja kohteliaisuudellanne
viehättämään tuota neitiä ja herättämään isäntämme mustasukkaisuuden ja
pelon. Se olisi mainio kosto hänen ylimieliselle turhamaisuudelleen.'
"Tämä ehdotus miellytti minua. Minä riensin prinssin luo. Sillä
hetkellä oli soittokunta juuri alkanut soittonsa. Minä kädenliikkeellä
keskeytin soiton ja puhuttelin prinssiä, joka seisoi iloisen ryhmän
keskellä; minä valitin hänen huonoa vieraanvaraisuuttaan, kun hän
meille tarjosi noin vähäarvoista taidetta, vaikka hän omaksi
nautinnokseen oli varannut Napolin parhaimman laulajan ja
kitaransoittajan. Minä vaadin puoleksi naurusuin, puoleksi vakavasti,
että hän toisi esille Pisanin. Muut vastasivat pyyntööni hyväksyvillä
huudoilla. Me tukahutimme isäntämme vastaukset kirkunaan, emmekä
tahtoneet kuullakaan kiellosta. 'Herrat', sanoi prinssi, kun hän
viimein sai äänensä kuuluviin, 'minä en voisi taivuttaa signoraa
esiintymään tällaisen seuran edessä, joka on näin hillitön kaikesta
ylhäisyydestään huolimatta. Teillä on tarpeeksi ritarillisuutta,
ettette häneen käytä pakkoa, vaikka ruhtinas de R---- siihen määrään
unohtaa arvonsa, että hän sellaista minulle ehdottaa.'
"Minua loukkasi tämä pisto, vaikka sen hyvin ansaitsinkin. 'Prinssi',
sanoin minä, 'minulla on edessäni niin loistava esimerkki epähienosta
pakotuksesta, etten tarvitse häikäillä kulkemasta samaa tietä, jota
itse olette suvainneet edellä astua. Koko Napoli tietää, että Pisani
halveksii sekä teidän kultaanne että lempeänne -- että ainoastaan
väkivalta olisi voinut saada hänet teidän kattonne alle -- ja että te
kieltäydytte häntä näyttämästä, sentähden että pelkäätte hänen
valittavan kohtaloaan. Ja niin paljon te tunnette sitä kansamme
ritarillisuutta, johon ivallisesti viittasitte, että kyllä tiedätte
Ranskan ylimysten olevan yhtä valmiita kauneutta puolustamaan vääryyttä
vastaan, kuin sitä ihailemaan.'
"'Hyvin puhuttu', sanoi Zanoni painavasti. 'Prinssi ei uskalla tuoda
esille saalistaan.'
"Prinssi jäi muutamaksi hetkeksi sanattomaksi, ikäänkuin pahastuneena.
Viimein hän puhkesi mitä herjaavimpiin sanoihin signor Zanonia ja minua
vastan. Zanoni ei vastannut, mutta minä olin kuumaverisempi. Vieraita
näytti huvittavan meidän kiistamme. Ei kukaan yrittänyt sopua rakentaa,
paitsi Mascari, jonka me työnsimme syrjään viitsimättä kuunnella.
Muutamat vieraista pitivät yhtä puolta, toiset toista. Tulos on
helposti arvattu. Huudettiin miekkoja ja tuotiin niitä. Minulle
tarjottiin joukosta kahta ja olin juuri valitsemaisillani toisen, kun
Zanoni pani käteeni toisen, joka kannasta päättäen oli hyvin vanhaa
tekoa. Samalla hetkellä hän katsoen prinssiin sanoi hymyillen: 'Herttua
ottaa esi-isänne miekan. Prinssi, te olette liian miehuullinen
ollaksenne taikauskoinen, ja olettehan jo unohtaneetkin meidän
välipuheemme!' Minusta näytti siltä kuin isäntämme olisi hätkähtänyt ja
kalvennut kuullessaan nämä sanat. Kuitenkin hän Zanonin hymyyn vastasi
uhkamielisellä katseella. Seuraavassa hetkessä oli kahakka täydessä
käynnissä. Kuusi tai kahdeksan miestä tappeli yhdessä mylläkässä, mutta
prinssi ja minä etsimme vaan toisiamme. Melu ympärillämme, vieraiden
hämminki, soittajien huudot, omien miekkojemme kalske oli kaikki
omiansa vain yllyttämään onnetonta raivoamme. Me pelkäsimme, että
läsnäolevat meidät keskeyttäisivät ja taistelimme niinkuin hullut,
miekkailusääntöjä muistamattakaan. Minä hyökkäsin ja torjuilin
konemaisesti, sokeasti ja hurjasti, ikäänkuin sisääni olisi mennyt
piru, kunnes näin prinssin pitkällään jalkojeni juuressa veressään
kylpien, ja Zanonin kumartuvan hänen ylitseen ja kuiskaavan jotakin
hänen korvaansa. Se näkö jäähdytti meidän veremme. Kahakka loppui, me
kokoonnuimme häpeissämme, katuvina ja kauhistuneina onnen hylkäämän
isäntämme ympärille -- mutta se oli liian myöhäistä -- hänen silmänsä
jo pelottavasti pyörivät päässään. Minä olen nähnyt monta miestä
kuolevan, mutta ei koskaan ole kenenkään kasvoilla ollut sellaista
kammoa. Viimein oli kaikki ohi! Zanoni nousi ruumiin ääreltä ja, ottaen
ihan levollisesti minua kädestä, sanoi hän: 'Te todistatte herrat, että
prinssi itse saattoi tämän kohtalon itselleen. Tämän loistavan suvun
viimeinen jälkeläinen on miekkailussa kaatunut.'
"Minä en nähnyt Zanonia sen koommin. Minä kiiruhdin Ranskan lähetystöön
kertomaan tapauksesta ja odottamaan asian päätöstä. Olen kiitollinen
Napolin hallitukselle ja onnettoman ylimyksen perilliselle siitä, että
tuota ikävää tapausta tulkittiin lempeästi ja jalomielisesti ja samalla
oikeudenmukaisesti. Sen muisto tulee kuitenkin koskemaan minuun
viimeiseen hetkeeni asti."
(Allekirjotus:) Louis Victor, R:n herttua.
Ylläoleva kirjelmä antaa lukijalle tarkimman ja yksityiskohtaisimman
selonteon tästä tapauksesta, joka aikoinaan synnytti niin tavatonta
huomiota Napolissa.
Glyndon ei ottanut osaa miekanmittelyyn eikä muutenkaan ollut
hurjastelussa mukana. Tähän kumpaankin seikkaan oli ehkä syynä Zanonin
kehottavat kuiskaukset. Kun Zanoni nousi ruumiin luota ja vetäytyi pois
sekavasta joukosta, huomasi Glyndon, että hän ohikulkiessaan kosketti
Mascaria olkapäähän ja sanoi jotakin, jota englantilainen ei kuullut.
Glyndon seurasi Zanonia juhlahuoneeseen, jossa vallitsi lähestyvän yön
synkkä hämäryys, paitsi missä kuun hohde sattui marmorilattialle.
"Kuinka saatoitte ennalta tietää tämän kauhean tapauksen? Eihän hän
kaatunut teidän kädestänne!" sanoi Glyndon vapisevalla ja ontolla
äänellä.
"Kenraali, joka tekee voiton laskelmat, ei itse ota taisteluun osaa",
vastasi Zanoni, "levätköön menneisyys kuolleen keralla. Tule tapaamaan
minut keskiyöllä merenrannikolla, puoli virstaa hotellista vasempaan.
Paikan tunnet suuresta pilarista -- ainoa lähimailla -- johon on
kiinnitetty taittunut ketju. Siellä silloin saat tavata mestarisi, jos
tahdot meidän oppiimme tulla. Mene! Minulla on täällä vielä tehtäviä.
Muista, Viola on vielä vainajan talossa."
Samassa Mascari lähestyi, Zanoni kääntyi italialaisen puoleen ja
viitaten kädellään Glyndonille meni Mascarin kanssa syrjään. Glyndon
asteli hitaasti poispäin.
"Mascari", sanoi Zanoni, "isäntänne ei ole enää elossa. Teidän
palveluksianne ei hänen perillisensä kaipaa; hän on raitis mies ja
köyhyytensä kautta paheelta säilynyt. Mitä tulee teihin, kiittäkää
minua, etten jätä teitä viranomaisten haltuun, muistakaa Kypron viiniä.
Ei, älkää vapisko mies! Se ei voinut minuun vaikuttaa, vaan sen
vaikutus kääntyi takaisin; siinä se on tavallisten rikosten laatua.
Minä suon teille anteeksi, ja jos viini minut tappaisi, niin lupaan,
että haamuni ei tule kummittelemaan niin hurskaan katujan luona. Se
siitä! Mutta vie minut nyt Viola Pisanin huoneeseen. Sinä et enää
tarvitse häntä. Linnanpäällikön kuolema avaa vangille ovet. Anna käydä
joutuisasti, minä tahdon täältä päästä."
Mascari mutisi jotain itsekseen, kumarsi syvään ja näytti tietä siihen
huoneeseen, mihin Viola oli suljettu.