_Merkurius_: kerro minulle siis, mitä etsit ja
mitä tahdot saada. Mitä haluat sinä valmistaa?
_Alkemisti_: Viisasten kiven.
Sandivogius.
Puuttui muutamia minuutteja puoliyöstä, kun Glyndon lähti kulkemaan
sovitulle paikalle. Zanonin saavuttama salaperäinen valta häneen oli
saanut vielä vahvempaa tukea viimeisten tuntien tapahtumista. Prinssin
äkillinen kuolema näytti johtuneen aivan sattumasta eli perin
luonnollisesta syystä, vaikka sen edellä oli käynyt niin juhlalliset ja
varmat ennustukset. Glyndonissa tämä herätti mitä syvimpiä ihailun ja
kammon tunteita. Tuntui siltä kuin tämä hämärä ihmeellinen olento voisi
kääntää tavallisimmatkin tapaukset ja vähäpätöisimmätkin välikappaleet
tutkimattoman tahtonsa toimeenpanijoiksi. Mutta jos niin oli, kuinka
oli hän sallinut Violaa ryöstettävän? Miksei hän ollut estänyt rikosta
ennemmin kuin hän rikollista rankaisi? Ja rakastiko Zanoni todella
Violaa? Rakastiko, vaikka hän tarjoutui hänestä luopumaan Glyndonin,
kilpailijan hyväksi, jonka hän kyvyillään helposti saattoi työntää
tieltään. Glyndon ei enää palannutkaan siihen luuloon, että Zanoni tai
Viola olisivat koettaneet viekottaa häntä naimisiin. Hänen pelkonsa ja
kunnioituksensa Zanonia kohtaan kielsi ajattelemastakaan niin halpaa
petosta.
Rakastiko hän itse enää Violaa? Ei! Kun hän edellisenä aamuna oli
kuullut Violan vaarasta, oli hänessä kyllä jälleen herännyt rakastajan
myötätunto ja pelko, mutta prinssin kuoleman jälkeen oli Violan kuva
häipynyt hänen sydämestään eikä hän tuntenut mustasukkaista tuskaa
ajatellessaan, että Zanoni oli Violan pelastanut ja että Viola ehkä
tällä hetkellä oli Zanonin talossa. Se joka elämänsä aikana joskus on
joutunut kaikkisyövän pelihalun orjaksi, hän muistaa, kuinka silloin
kaikki muut asiat ja aatteet häviävät mielestä, kuinka tuo ainoa hurja
intohimo kokonaan täyttää mielen ja kuinka pirullinen itsevaltias
taikavoimalla hallitsee joka tunnetta ja joka ajatusta. Vielä kiivaampi
kuin pelihalu oli se hillitön mutta jalo halu, joka oli Glyndonin nyt
vallannut. Hän tahtoi tulla Zanonin kilpailijaksi, ei inhimillisten
katoovaisten tunteitten leikissä vaan yliluonnollisen ja ikuisen
viisauden vainioilla. Hän olisi huoleti -- niin, jopa ilomielin,
antanut henkensä maksuksi noiden suurten salaisuuksien oppimisesta,
jotka erottivat muukalaisen muusta ihmiskunnasta. Jumalattarien
jumalattaren lumoomana hän ojensi käsivartensa, niinkuin tarujen hurja
Iksion[43] pilveä syleilläkseen.
Yö oli kirkas ja ihana ja veden kalvo tuskin väreili hänen jalkojensa
juuressa, kun hän tähtien valossa kulki pitkin rannikkoa. Viimein hän
saapui paikalle ja siellä, murtunutta pilaria vastaan nojaamassa seisoi
pitkään viittaan puettu mies liikkumattomana. Glyndon läheni ja lausui
Zanonin nimen. Olento kääntyi ja näyttäytyi muukalaiseksi. Hänen
kasvoissaan ei ollut Zanonin loistavaa kauneutta mutta ne olivat yhtä
majesteetilliset ja ehkä vielä vaikuttavammat, sillä korkealta otsalta
ja syvistä läpitunkevista silmistä hohti kypsynyt ikä ja himoton
ajatuksensyvyys.
"Te etsitte Zanonia", sanoi muukalainen, "hän saapuu tänne kohta. Mutta
kenties se, jonka näette edessänne, on enemmän tekemisissä kohtalonne
kanssa ja lähempi unelmianne toteuttamaan."
"Onko maan päällä toista Zanonia?"
"Jollei olisi", vastasi muukalainen, "niin miksikä tekään niin hurjasti
toivoisitte ja uskoisitte itse tulevanne Zanonin veroiseksi?
Luuletteko, ettei kenessäkään muussa ihmisessä olisi palanut sama
jumalallisen kaipuun tuli? Kuka, totta tosiaan, ensimäisessä
nuoruudessaan -- jolloin sielu on lähimpänä taivasta, mistä se on
lähtenyt, ja jolloin sen jumalallisia ja syntyperäisiä kaipauksia eivät
likaiset halut ja pikkumaiset nuolet ole vielä tukahuttaneet -- kuka ei
silloin nuoruudessa olisi uskonut, että maailmankaikkeudessa on
salaisuuksia, joita ei tunne yhteinen lauma! Kuka nuorukainen ei olisi,
niinkuin peura himoitsee tuoretta vettä, himoinnut niille totuuden
lähteille, jotka ovat salassa ja kaukana tiettömän tieteen aavoilla
erämailla? Lähteen lirinä kuuluu sielussa, _sisällä_, ennenkuin kulkija
hairahtuneena ja petettynä on vaeltanut liian kauaksi vesien luota ja
eksynyt suureen korpeen. Mutta luuletteko, ettei kukaan, joka suuria
toivoi, ole totuutta löytänyt? Luuletteko, että Sanomattoman Tiedon
kaipuu on meille annettu aivan turhaan? Ei! Jokainen halu ihmisen
sydämessä on välähdys sellaisesta, mikä on olemassa, kaukaisesta ja
jumalallisesta. Ei! Maailmassa on ollut aika ajoittain muutamia
nerokkaampia ja onnellisempia henkiä, jotka ovat päässeet siihen
ilmapiiriin, missä ihmistä ylemmät olennot elävät ja liikkuvat. Zanoni,
vaikka on suuri, ei ole ainoa. Hänellä on ollut edeltäjiä ja hänellä
voi tulevaisuudessa olla suuri sarja seuraajia."
"Ja tarkotatteko te", sanoi Glyndon, "että minä teissä näen yhden
niistä harvoista tietäjistä, jotka eivät ole Zanonia halvemmat voimassa
ja viisaudessa?"
"Minussa", vastasi vieras, "näette yhden, jolta itse Zanonikin on
oppinut muutamia korkeimmista salaisuuksistaan. Näillä rannikoilla,
tällä kohdalla olen seisonut sellaisina aikoina, joista teidän
aikakirjanne vain heikosti voivat kertoa. Foinikilaiset, kreikkalaiset,
askanit, roomalaiset, lombardilaiset -- kaikki minä olen nähnyt --
lehtiä, jotka lepattavat ja välkehtivät kaikkiallisen elämän rungolla,
aikanansa karisten pois ja taas kasvaen uudelleen, kunnes sama rotu,
joka antoi kunniansa vanhalle ajalle, taas suo uudelle maailmalle uuden
nuoruuden. Puhtaat kreikkalaiset, helleenit, joiden syntyperä on
teidän oppineitanne hämmentänyt, olivat samaa suurta heimoa kuin
normannilaiset, maailman herroiksi syntyneet, eivätkä he missään
maanpaikassa ole olleet paljaita puunhakkaajia.[44] Oppineittenkin
hämärät traditsionit kertovat Hellaan poikien tulleen pohjoisen
Traakian laajoilta ja hämäriltä alueilta, kukistaneen paimentolaiset
pelasgit ja perustaneen puoli-jumalien sukupuun; ne traditsionit
asettavat keskelle etelän auringonpaahtamia kansoja sinisilmäisen
Minervan ja keltatukkaisen Akilleen -- jotka paimenkansojen keskuuteen
perustivat sotaisia harvainvaltoja ja rajotettuja yksinvaltoja,
klassillisen ajan läänityslaitoksia. Nämäkin traditsionit siis voisivat
opastaa teitä näkemään helleenien aikaisimmaksi kotipaikaksi saman
tienoon, josta myöhempinä aikoina normannilaiset sotilaat ryntäsivät
keltiläisten raakojen ja velttojen heimojen kimppuun ja tulivat
kristillisen maailman kreikkalaisiksi. Mutta tämä ei viehätä teitä ja
teidän välinpitämättömyytenne on viisas. Ei ulkonaisten asioiden
tiedosta vaan sielun sisäisestä täydellistymisestä riippuu ihmisen
pyrkiminen korkeammalle ihmistä."
"Ja mitä kirjoja sitten on tuolla tieteellä -- minkälaisissa
laboratorioissa se työskentelee?"
"Luonto antaa ainekset, ne ovat ympärillänne joka päivä, missä
kuljettekin. Kasveissa, joita karja syö ja joita kemisti ei huoli
tutkia, alkuaineissa, joista luonnon halvimmat ja mahtavimmat muodot
ovat kokoonpantuja, ilman avaruudessa, maan syvänteissä, kaikkialla
löytyy kuolevaisille kuolemattoman tiedon lähteitä ja kirjastoja. Mutta
niinkuin yksinkertaisimmankin tieteen helpoimmat kysymykset ovat
hämäriä sille, jonka järki ei ole kypsynyt niitä käsittämään, niinkuin
soutaja tuossa purressa ei voi sanoa, miksi kaksi ympyrän kehää ei voi
sivuuttaa toisiaan muuta kuin yhdessä pisteessä -- niinpä myös, vaikka
koko maa olisi yltä yleensä kirjailtu jumalallisen tiedon kirjaimilla,
ovat merkit ja piirrokset arvottomia sille, joka ei pysähdy kieltä
tutkistelemaan ja totuutta miettimään. Nuori mies, jos mielikuvituksesi
on elävä, jos sydämesi on uljas, jos tiedonhalusi on kyllästymätön,
niin minä otan sinut oppilaakseni. Mutta jo ensimäiset opetukset ovat
vakavia ja pelottavia."
"Jos te olette jaksanut niitä hallita, niin miksen minäkin?" vastasi
Glyndon rohkeasti. "Minä olen lapsuudestani asti tuntenut, että minua
vartoo kummalliset salaisuudet, ja tavallisen kunnianhimon ylpeimmistä
ihanteista olen kääntänyt katseeni siihen pimeyteen, joka aukenee
tuolla puolen. Sinä hetkenä kun näin Zanonin, tunsin löytäneeni
holhoojan ja oppaan, jota pitkin nuoruuttani turhaan olin ikävöinyt ja
palavasti odottanut."
"Ja minulle on siirtynyt hänen velvollisuutensa", vastasi muukalainen.
"Tuolla satamassa on ankkuroituna se laiva, missä Zanoni lähtee
kauniimpaa kotipaikkaa etsimään; vielä hetkinen, niin nousee aamutuuli,
purjeet pullistuvat ja vieras on mennyt menojaan niinkuin vihuri. Mutta
hän on niinkuin tuuli tuonut ja sydämeesi jättänyt siemeniä, jotka
voivat kukoistaa ja kantaa hedelmiä. Zanoni on tehtävänsä tehnyt, häntä
ei enää tarvita; hänen työnsä täydentäjä seisoo vieressäsi. -- Nyt hän
tulee. Minä kuulen airojen loisketta. Sinulle jätetään valinta. Omasta
ratkaisustasi riippuu, tapaammeko vielä toisemme." Näin sanoen vieras
verkallensa poistui ja painui kallioitten varjoon. Yli vesien liukui
ruuhi, se tapasi maata; rannalle hyppäsi mies, jonka Glyndon tunsi
Zanoniksi.
"Nyt, Glyndon, minä en anna sinulle enää onnellisen lemmen ja rauhaisan
ilon toivoa. Sen hetki on mennyt ja kohtalo on minuun liittänyt sen
käden, joka olisi voinut tulla sinulle. Mutta minulla on sinulle vielä
tarjottavana suuria lahjoja, jos luovut siitä halusta, joka sydäntäsi
kalvaa ja jonka toteutumisia en minäkään kykene ennalta näkemään.
Olkoon pyrintösi inhimillinen, niin minä lupaan sen täydellisesti
tyydyttää. Neljää seikkaa ihmiset halajavat elämältä: lempeä,
rikkautta, mainetta ja valtaa. Ensimäistä en voi sinulle antaa, mutta
muut ovat sinun valittavissasi. Valitse niistä minkä tahdot ja
erotkaamme rauhassa."
"Sellaisia antimia minä en tavottele. Minä valitsen tiedon ja sellaisen
tiedon kuin on sinulla. Sitä varten ja yksin sitä varten minä luovun
Violan lemmestä; tieto ja ainoastaan tieto olkoon minun palkintoni."
"Minä en voi sinua kieltää, vaikka voin varottaa. Oppimisen halu ei
aina sisällä saavuttamisen kykyä. Minä voin sinulle antaa opettajan --
mutta muu riippuu sinusta itsestäsi. Ole ajoissa viisas ja valitse se,
minkä minä varmasti voin sinulle taata."
"Vastaa ainoastaan näihin kysymyksiin ja vastauksesi mukaan teen
päätökseni. Onko ihmiselle mahdollista päästä kanssakäymiseen muiden
maailmoiden asukkaiden kanssa? Onko ihmisen vallassa vaikuttaa
luonnonvoimiin ja turvata elämänsä miekkaa ja tautia vastaan?"
"Kaikki tämä voi olla mahdollista muutamille", vastasi Zanoni
vältellen. "Mutta yhtä vastaan, joka saavuttaa nämä salaisuudet,
tuhannet voivat yrityksessä joutua häviölle."
"Vielä yksi kysymys. Sinä --"
"Malta! Itsestäni, niinkuin jo olen sanonut, en tee tiliä."
"No, entä se muukalainen, jonka tänä yönä tapasin, onko hänen
kerskauksensa uskottavaa? Onko hän totisesti yksi niitä tietäjiä,
joiden vakuutat päässeen niiden mysterioitten herraksi, joita minäkin
ikävöin päästä käsittämään?"
"Uskalikko", sanoi Zanoni säälivällä äänellä, "olet mennyt yli
käännekohdan ja valintasi on tehty! Minä voin ainoastaan kehottaa
sinua: ole uljas ja menesty! Minä jätän sinut nyt sellaiselle
mestarille, jolla _on_ voimaa ja tahtoa avaamaan sinulle tuon
pelottavan maailman portit. Sinun menestyksesi tai tappiosi on
mitättömän veroista hänen vääjäämättömän viisautensa silmissä. Mejnour,
ota vastaan oppilas!" Glyndon kääntyi ja hänen sydämensä sykki, kun hän
huomasi, että muukalainen, jonka askeleita hän ei ollut kuullut
hietikolla ja jonka lähestymistä hän ei kuunvalossakaan ollut nähnyt,
taas seisoi hänen vieressään!
"Hyvästi", jatkoi Zanoni, "koetuksesi alkaa. Kun ensi kerran tapaamme
toisemme, olet sinä taistelun uhri tai voittaja."
Glyndonin silmät seurasivat salaperäisen Zanonin väistyvää vartaloa.
Hän näki hänen astuvan ruuheen, ja silloin hän vasta huomasi, että
soutajien joukossa oli nainen, joka nousi seisaalleen Zanonin
saapuessa. Matkan päässäkin hän saattoi tuntea ennen niin rakkaan
Violan muodon. Viola viittasi hänelle kädellään ja läpi tyynen kirkkaan
ilman kuului hänen äänensä suruisena ja suloisena molempien
äidinkielellä haastavan: "Jää hyvästi Clarence -- minä annan sinulle
anteeksi -- hyvästi, hyvästi!"
Glyndon koetti vastata, mutta Viola oli koskettanut hänen sydämensä
arinta kieltä eikä hän saanut sanoja suustaan. Ainiaaksi oli nyt
häneltä mennyt Viola. Tämän oudon muukalaisen seuraan hän oli lähtenyt;
pimeys peitti hänen kohtalonsa! Ja Glyndon itse oli ratkaissut Violan
ja oman kohtalonsa. Laiva eteni, laineet läiskyivät ja kimmelsivät
airojen alla ja kuu loi kultaisen viirun yli veden, joka kantoi
rakastajat muille maille. Yhä kauemmaksi liukui vene, kunnes se viimein
tuskin näkyvänä pilkkuna ehti laivan sivulle, joka liikkumattomana
lepäsi kuun valaisemassa lahdessa. Samassa hetkessä ikäänkuin
taika-iskusta heräsi tuuli puhaltamaan leikillisenä ja vilpoisana. Ja
Glyndon kääntyi Mejnourin puoleen ja katkaisi hiljaisuuden.
"Sano minulle -- jos voit tulevaisuutta lukea -- sano minulle, että
Violan kohtalo on oleva kirkas ja _hänen_ valintansa ainakin viisas."
"Oppilas", vastasi Mejnour äänellä, jonka kylmyys hyvin sopi jäätäviin
sanoihin: "ensimäinen tehtäväsi olkoon irrottaa kaikki ajatuksesi,
tunteesi, harrastuksesi muista olennoista. Tiedon ensimäinen aste
vaatii, että Itse ja yksin Itse on tutkimusalasi ja maailmasi. Sinä
olet urasi omistanut, sinä olet lemmen hylännyt, sinä olet heittänyt
rikkauden, maineen ja vallan alhaisen prameuden. Mitä sinuun koskee
koko ihmiskunta? Kykyjesi täydentäminen ja tunteittesi keskittäminen on
tästälähin ainoa päämääräsi."
"Ja onko tulos sitten onni?"
"Jos onnea löytyy", vastasi Mejnour, "niin sen perustus täytyy olla
siinä _Itsessä_, jolle kaikki himot ovat tuntemattomat. Mutta onni on
olemassaolon viimeinen aste, ja vielä sinä olet vasta ensimäisen asteen
kynnyksellä."
Mejnourin puhuessa oli kaukainen laiva levittänyt purjeensa tuuleen ja
liikkui hiljaa yli ulapan. Glyndon huokasi, ja mestari oppilaineen
kääntyi kulkemaan kaupunkia kohden.