"Mutta jätä minut, minä vakavasti pyydän, signor,
puhuakseni vihasta ja laulaakseni kuolemasta."
_Raivoava Roland_ XV, 18.
Nuori näyttelijätär vietiin huoneeseen, joka oli sisustettu itämaisella
ylellisyydellä, ja jätettiin sinne yksin. Hän ajatteli kohta Zanonia.
Vieläkö hän eli? Oliko hän pelastunut miekoista, hänen uusi aarteensa,
hänen elämänsä valo -- hänen herransa, joka nyt oli myöskin rakastettu?
Hänellä ei ollut paljon aikaa miettimiseen. Hän kuuli askeleita
lähenevän. Hän ei kuitenkaan vavissut. Rohkeus, jota hän ei ennen ollut
tuntenut, säkenöi hänen silmissään ja jännitti hänen vartalonsa
suoraksi. Elävänä tai kuolleena hän pysyisi Zanonille uskollisena!
Hänellä oli uusi syy kunniansa suojelemiseen. Ovi avautui ja prinssi
astui sisään hienossa räikeä-värisessä puvussa, joka siihenaikaan oli
Napolissa yleinen.
Hän astui eteenpäin huulillaan puolinainen iva: "Julma kaunotar, ethän
sinä liian ankarasti moiti rakkauden väkivaltaa." Hän tapaili näin
puhuen Violan kättä.
Kun Viola väistyi, jatkoi hän: "Ajattelehan, että nyt olet sellaisen
miehen käsissä, joka ei koskaan ole peräytynyt ajamasta takaa edes
vähemmän haluttua saalista kuin sinä olet. Rakastajasi on kyllä
uskalias, mutta hän ei pääse sinua pelastamaan. Minun sinä olet, mutta
anna minun olla orjasi eikä herrasi."
"Prinssi", sanoi Viola vakavasti, "turhaan ylpeilette. Mikä on
voimanne? minä _en_ ole vallassanne. Elämä ja kuolema on omissa
käsissäni. Minä en uhmaile, mutta en myöskään pelkää. Minä tunnen -- ja
muutamissa tunteissa on kaikki tiedon voima ja juhlallisuus -- minä
tunnen, että täälläkin olen turvassa. Mutta te -- te prinssi di ----,
olette tuoneet vaaran omaan kotiinne!"
Napolilainen hätkähti tämän odottamattoman vakavuuden ja pelottomuuden
edessä. Hän ei kuitenkaan ollut vähällä säikäytetty ja päämäärästään
horjautettu. Hän lähestyi Violaa ja aikoi vastata lämpimästi, kun
ovella kuului koputus. Se uudistui ja prinssi keskeytystä harmitellen
avasi oven ja kysyi kärsimättömästi, kuka oli uskaltanut rikkoa hänen
käskyjään ja häiritä häntä. Mascari itse näyttäytyi kalpeana ja
kiihtyneenä ja sanoi kuiskaten: "Herrani, suokaa anteeksi, mutta tuolla
alhaalla on muukalainen, joka vaatii heti saada teitä tavata, ja
muutamista hänen sanoistaan päättäen ei minusta ollut hyvä jättää hänen
pyyntöään täyttämättä."
"Muukalainen -- ja tähän aikaan päivästä! Mitä on hänellä olevinaan
asiaa? Miksi häntä ollenkaan päästettiin sisään?"
"Hän väittää, että teidän elämänne on suuressa vaarassa. Mistä hän on
saanut tietonsa, sen hän kertoo yksin teidän ylhäisyydellenne."
Prinssi oli harmistunut, mutta samalla levoton. Hän mietti hetkisen,
palasi sitten huoneeseen ja sanoi Violalle:
"Usko minua, kaunis tyttö, minä en tahdo käyttää hyväkseni valtaani.
Minä luotan ainoastaan rakkauden lempeään valtaan. Ole näiden seinien
sisäpuolella kuningatar vielä täydellisemmin kuin koskaan olet
näyttämöllä ollut. Täksi yöksi, hyvästi! Olkoon unesi rauhallinen ja
tuokoon se minun toiveilleni apua."
Näin sanoen hän lähti ja Violaa ympäröivät palvelijat, jotka hän vain
vaivalla sai itsestään eroamaan. Tahtomatta mennä levolle hän tutki
huonetta ja huomasi sen lujasti varustetuksi. Hän vietti yön ajatellen
Zanonia, jonka voimaa hän piti yliluonnollisena.
Sillävälin prinssi meni alas portaita ja tuli siihen huoneeseen, mihin
muukalainen oli laskettu.
Hän tapasi miehen, joka päästä jalkoihin oli kääriytynyt pitkään
kaapuun eli viittaan, jota papit yhteen aikaan käyttivät. Tämän
muukalaisen kasvot olivat merkilliset. Ne olivat niin tummat ja
päivettyneet, että hän näytti syntyneen kaukaisimman idän kansoista.
Hänen otsansa oli korkea ja hänen silmänsä läpitunkevat, vaikka tyynet.
Prinssi vältti niihin katsomasta niinkuin vältetään kysyjää, joka
sydämestämme urkkii sen rikollisimmat salaisuudet.
"Mitä tahdot minusta?" kysyi prinssi viitaten vierastaan istumaan.
Äänellä syvällä, mutta vierassointuisella vastasi muukalainen: "Prinssi
di ----, sinä, joka olet syntynyt voimakkaimmasta suvusta, mikä koskaan
käytti jumalaista nerollisuutta palvelemaan inhimillisiä haluja,
ylpeyttä, pahuutta ja itsekkäisyyttä! Sinä suuren Viscontin
jälkeläinen, hänen, jonka historia on Italian kunnia-ajan historia ja
joka nousi aikansa mahtavimmaksi neroksi sammumattoman vallanhimonsa
kannustamana, minä tulen katsomaan pimenevän taivaan viimeistä tähteä.
Tällä hetkellä huomisena päivänä ei sinusta tiedä tämä maa. Ihminen!
jollei koko luontosi muutu, niin päiväsi ovat luetut!"
"Mitä tarkottaa tämä lavertelu?" kysyi prinssi, nähtävästi ällistyen ja
salaa kammoksuen. "Tuletko uhkaamaan minua omassa talossani vai
tahdotko minua varottaa? Oletko joku vaeltava munkki vai joku salainen
ystävä? Puhu selvästi! Mikä vaara minua uhkaa?"
"Zanoni ja esi-isäsi miekka."
"Ha, ha!" sanoi prinssi ylenkatseellisesti naurahtaen, "minä kohta
alusta puolittain sinua epäilin. Sinä olet siis tuon petkuttajan
seuralainen tai kätyri. Hän on kyllä varsin ovela mutta tällä hetkellä
on hän voitettu. Ja minä arvaan, mitä tulet kertomaan, nim. että jos
lasken vapaaksi erään vangin, niin vaara on vältetty ja ajan viisari
käännetty takaisin?"
"Päätä minua miksi tahdot, prinssi di ----. Minä tunnustan, että tunnen
Zanonin. Sinäkin tulet tuntemaan häneen voimansa, mutta ei ennenkuin se
sinut kuluttaa. Minä tahtoisin sinut pelastaa ja sentähden varotan.
Kysytkö miksi? Minä sen kerron. Oletko kuullut kerrottavan hurjia
juttuja suuresta esi-isästäsi? Oletko kuullut, kuinka hän halusi tietoa
suurempaa kuin mitä kouluissa ja luostareissa löytyi? Oletko kuullut
merkillisestä itämaalaisesta, joka oli hänen tuttavansa ja opettajansa
ja jota vastaan Vatikaani turhaan aika ajoittain sinkautteli
salamoitaan? Muistatko esi-isäsi kohtaloa, kuinka hänellä nuoruudessa
tuskin oli muuta kuin nimi ja kuinka hän vietettyään hurjaa
intohimoista elämää niinkuin sinä, äkkiä katosi Milanosta, köyhänä
paeten maastaan - kuinka hän vuosikausien jälkeen oltuaan kukaties
missä maissa ja missä toimissa, taas palasi kaupunkiin, missä hänen
esi-isänsä olivat hallinneet, kuinka hänen kanssaan tuli viisas
itämaalainen, salaperäinen Mejnour -- kuinka ne, jotka hänet näkivät,
hämmästyksellä ja pelolla huomasivat, ettei aika ollut mitään jälkeä
piirtänyt hänen kasvoihinsa, että nuoruus oli ikäänkuin tai'alla
kiinnitetty hänen kasvonpiirteihinsä ja vartaloonsa? Etkö tiedä, että
siitä lähtien hänen kohtalonsa nousi suuruuteen? Kaukaisimmat
sukulaiset kuolivat ja toinen omaisuus toisensa jälkeen lankesi
köyhtyneelle aatelismiehelle. Hän tuli prinssien johtajaksi, Italian
ensimäiseksi suurmieheksi. Hän perusti uudelleen ruhtinassuvun, jonka
viimeinen miespuolinen perillinen sinä olet, ja hänen loistonsa ulottui
Milanosta Sisiliaan asti. Suuria kunnianhimoisia unelmia liikkui hänen
mielessään päivin ja öin. Jos hän olisi elänyt, olisi Italia nähnyt
uuden suurvallan syntyvän ja Visconti olisi hallinnut uudestaan
noussutta Magna Graeciaa.[41] Hän oli mies sellainen, jonka maailma
harvoin näkee, mutta hänen aikomuksensa olivat liian maalliset niiden
välikappalten käyttämiseen, joita hän etsi. Jos hänen vallanhimonsa
olisi ollut joko suurempi tai pienempi, niin hän olisi ansainnut saada
mahtavamman valtakunnan kuin mitä Rooman keisarit hallitsivat, ja hän
olisi ollut meidän veljeskuntamme arvoinen, ollut Mejnourin
kumppanuuden arvoinen, hänen, jonka nyt näet edessäsi."
Prinssi, joka henkeään hievahtamatta oli kuunnellut merkillisen
vieraansa viimeisiä sanoja, hypähti nyt paikaltaan. "Kavaltaja", hän
huusi, "uskallatko minulle syöttää juttuja? Kuusikymmentä vuotta on
kulunut siitä kuin isoisäni kuoli; jos hän olisi elänyt, olisi hän yli
120 vuoden vanha, ja sinä, joka vielä olet suoraselkäinen ja eloisa,
sinä uskallat tekeytyä hänen aikalaisekseen! Mutta sinä olet huonosti
oppinut läksysi. Sinä et nähtävästi tiedä, että minun isoisäni, joka
todella oli viisas ja loistava, kaikessa paitsi uskossaan petturiin,
tavattiin kuoliaana vuoteellaan juuri sillä hetkellä kuin hänen
suunnattomat suunnitelmansa olivat valmiita toimeenpantaviksi, ja että
Mejnour oli hänen murhaansa syypää."
"Voi!" vastasi vieras murheellisella äänellä, "jos hän vaan olisi
kuunnellut Mejnouria, jos hän vaan olisi jättänyt toistaiseksi
viimeistä vaarallista tulikoetusta yliluonnollisen viisauden
saavuttamiseksi, kunnes tarpeellinen harjotus ja vihkimys olisi ollut
täytetty, niin olisi hän, isoisäsi, seisonut minun rinnallani
sellaisella paikalla, jota Tuonelan vedet alinomaa huuhtelevat voimatta
konsanaan peittää. Isoisäsi vastusti minun palavia rukouksiani, ei
totellut minun järkähtämättömiä käskyjäni, hänen sielunsa himoitsi
kiivaasti niitä salaisuuksia, joita vallan ja valtikan tavottaja ei
koskaan saavuta, ja hän kuoli oman hurjuutensa uhrina."
"Hän tuli myrkytetyksi ja Mejnour pakeni."
"Mejnour ei paennut", vastasi vieras ylpeästi. "Mejnourin ei tarvitse
paeta vaaraa, hänelle on vaara jotakin kauan sitten taakse jätettyä.
Kun isoisäsi nautti sen juoman, jonka hän luuli antavan kuolevaiselle
kuolemattomuuden, niin minä samana päivänä, huomatessani, että
vaikutukseni häneen oli loppunut, jätin hänen oman tuomionsa alaiseksi.
Mutta siitä tarpeeksi, minä rakastin esi-isääsi! Minä tahtoisin
pelastaa viimeistäkin hänen jälkeläisistään. Älä asetu Zanonia vastaan.
Älä anna sielusi joutua pahojen himojesi valtaan. Vetäydy takaisin
äkkijyrkän reunalta, niinkauan kuin vielä on aikaa. Sinun otsassasi,
sinun silmissäsi minä huomaan vähän sitä jumalaista loistoa, mikä
suvullesi kuului. Sinussa on vähän siementä heidän nerokkuudestaan,
mutta syntyperäiset himosi sen tukahuttavat. Muistele, että neronsa
voimalla sukusi nousi, mutta pahe aina esti sitä lujittamasta
valtaansa. Ne lait, jotka Maailmankaikkeutta hallitsevat, säätävät,
ettei mikään paha voi kauan kestää. Ole viisas ja ota varotusta
historialta. Sinä seisot kahden maailman, menneisyyden ja tulevaisuuden
vaiheilla, ja kummastakin kuuluu korviisi ennustavia ääniä. Minä olen
tehnyt tehtäväni. Jää hyvästi!"
"Etpä niinkään lähde tästä talosta. Minä panen kerskatun voimasi
koetukselle. Hoi, hoi, tänne miehet! -- hoi!"
Prinssi huusi ja huone täyttyi palvelijoista.
"Ottakaa kiinni tuo mies!" hän huusi osottaen sitä paikkaa, missä
Mejnour oli seisonut. Hänen kuvaamattomaksi kauhukseen oli paikka
tyhjä. Salaperäinen vieras oli kadonnut niinkuin uni. Ainoastaan ohut
tuoksuva savu leijaili ylös seinille. "Kuinka on sinun laitasi,
herrani?" huudahti Mascari. Prinssi oli tajuttomana pudonnut
pitkälleen. Monta tuntia hän makasi horroksessa. Kun hän toipui,
lähetti hän kaikki palvelijat pois ja hänen askeleensa kuuluivat käyvän
edestakaisin huoneessa, raskaina ja epäsäännöllisinä. Eikä hän tuntunut
olevan oma itsensä ennenkuin vähää ennen seuraavan päivän juhlaa.