-- "Oi, lumottu! Taivaan nimessä sua rakastan
enemmän kuin itseäni. Sillä tulin tänne
itseäni vastaan taistellen."
_Romeo ja Julia_.
Nuori näyttelijätär ja Gionetta olivat palanneet teatterista, ja Viola
äärimmäisen uupuneena oli heittäytynyt sohvalle sillä aikaa kuin
Gionetta järjesteli pitkiä palmikoita. Päähineestä irrotettuna peitti
vaaleankeltainen tukka näyttelijättären niinkuin kultalankainen
harso. Harjatessaan tuuheita kiharoita vanha hoitajatar pakisi
kaikista illan pikkutapauksista, näyttämön ja pukuhuoneitten
rettelöistä ja selkkauksista. Gionetta oli aika eukko. Mitä suurimmalla
piittaamattomuudella hän piti milloin yhden milloin toisen kilpailijan
puolta. Se häntä pahotti, ettei Viola ollut valinnut yhtään kavaljeeria
suosikikseen. Mutta valinnan hän jätti kokonaan kauniin holhokkinsa
asiaksi. Zegri tai Abenderrage, Glyndon tai Zanoni, se oli hänelle
samantekevä, vaikka hän viimemainituista kyllä kenties olisi antanut
etusijan englantilaiselle, sentähden että hän Zanonista oli
kuullut niin pelottavia huhuja ja että tämä itse oli suositellut
kilpailijaansa. Gionetta käsitti väärin sen raskaan ja kärsimättömän
huokauksen, jonka Viola päästi, kun hän Glyndonia ylisteli ja
ihmetteli, miksei tuo viime aikoina ollut enää käynyt tapaamassa.
Gionetta tyhjensi kaikki kiitoksensa Glyndonille, luullen Violan
huokaisseen ikävästä häneen. "Ja muuten se toinen signor, jos ei muuta
hänessä olisikaan vikana, aikoo juuri lähteä pois Napolista."
"Lähteä Napolista -- Zanoni!"
"Niin, rakkaani! Näin tänään satamassa ihmisjoukon seisovan muutamien
oudonnäköisten merimiesten ympärillä. Hänen laivansa kuuluu saapuneen
tänä aamuna ja olevan lahdessa ankkuroituna. Merimiehet sanoivat, että
kaikki oli valmiina lähtöön, kun vaan sopiva tuuli tulisi. He ottivat
juuri varastoja laivaan. He --"
"Mene nyt Gionetta! Jätä minut!"
Se aika oli jo ohi, jolloin tyttö taisi uskoa salaisuutensa
Gionettalle. Hänen ajatuksensa olivat nyt tulleet siihen kohtaan,
jolloin ei enää uskottua kaivata, koska sydän tuntee, ettei sitä
ymmärrettäisi. Yksinään Viola nyt asteli huoneessaan levottomin
askelin. Hän muisteli Nicotin inhottavaa kosintaa, Glyndonin
haavottavia sanoja ja hän tunsi ihan pahoinvointia ajatellessaan niitä
tyhjänpäiväisiä kättentaputuksia, joita annettiin näyttelijättärelle
eikä naiselle ja jotka ainoastaan alensivat hänen arvoaan ihmisten
silmissä. Niinkuin kylmä viima kulki hänen silmäinsä ohi kuva isän
kuolemasta, kuihtuneesta laakerista ja murtuneista viulunkielistä.
Hänen oma kohtalonsa oli vielä synkempi -- kielet saattaisivat murtua
laakerin vielä viheriöidessä. Lamppu alkoi sammua, huone kävi hämäräksi
ja pimeimpiin soppiin hän ei uskaltanut katsoa. Orpo, pelkäätkö haamuja
isäsi kotilieden ääressä?
Aikoiko Zanoni todella lähteä Napolista? Eikö häntä saisi koskaan enää
nähdä? Houkka, mitä olivat kaikki muut surut tämän rinnalla? Menneisyys
oli ohi -- tulevaisuus! -- hänellä ei olisi mitään tulevaisuutta, jos
Zanoni olisi poissa. Mutta nyt oli juuri kolmannen päivän ilta, jolloin
Zanoni taas oli luvannut käydä hänen luonaan, olkoon kuinka hyvänsä.
Nyt tulisi hänen kohtaloonsa joku käänne, jos saisi uskoa Zanonin
sanoja. Kuinka hän voisi Zanonille kertoa Glyndonin pahoja sanoja?
Puhdas ja ylväs sydän ei voi koskaan uskoa toiselle kärsimiään
vääryyksiä vaan ainoastaan riemuaan ja onneaan. Mutta tulisiko Zanoni
näin myöhään käymään -- ja voisiko Viola ottaa häntä vastaan? Puoliyö
oli jo käsissä. Ja yhä vaan Viola epämääräisen jännityksen ja kiihkeän
levottomuuden valtaamana viipyi huoneessa. Kumeasti ja selvästi kuului
viimeisen neljänneksen lyönti ennen puoliyötä. Kaikki oli hiljaista ja
Viola oli juuri lähtemäisillään levolle, kun hän kuuli täyttä laukkaa
tulevan hevosen kavioitten kalskeen. Ääni lakkasi, ovella joku koputti.
Violan sydän tykytti hurjasti, mutta pelko sai väistyä toisen tunteen
tieltä, kun hän kuuli tutun äänen kutsuvan itseään. Hän pysähtyi ja
sitten viattomuuden rohkeudella lähti alas ja avasi oven.
Zanoni astui keveästi ja nopeasti sisään. Hänen ratsukaapunsa liittyi
kiinteästi hänen uhkean vartalonsa ympäri ja hänen leveä hattunsa loi
tumman varjon hänen käskeville kasvoilleen.
Tyttö seurasi häntä takaisin huoneeseen vapisten ja syvästi punastuen
ja piteli edessään lamppua, joka valaisi hänen poskiaan ja pitkää alas
valuvaa tukkaa, puoleksi peitettyjä hartioita ja kohoilevaa rintaa.
"Viola", sanoi Zanoni syvästi liikutettuna, "minä olen taas luonasi
sinua pelastaakseni. Emme saa hetkeäkään hukata. Sinun täytyy paeta
minun kanssani tai jäädä prinssi di ----:n uhriksi. Minä olisin
tahtonut jättää toisen tehtäväksi tämän pelastuksen, sinä tiedät, että
olisin tahtonut -- sinä tiedät -- mutta hän ei ansaitse sinua, tuo
kylmä englantilainen! Minä heittäydyn sinun jalkoihisi, luota minuun ja
pakene."
Hän tarttui intohimoisesti Violan käteen polvistuessaan ja katsoi ylös
neidon kasvoihin kirkkailla pyytävillä silmillä.
"Paeta sinun kanssasi!" sanoi Viola tuskin korviaan uskoen.
"Minun kanssani. Nimi, maine, arvo -- kaikki joutuu uhriksi, jollet
lähde."
"Siis -- siis", sanoi kaino tyttö sopertaen ja kääntäen päänsä syrjään,
"siis en olekaan sinulle yhdentekevä? Sinä et antaisi minua toiselle?"
Zanoni vaikeni, mutta hänen rintansa nousi, hänen poskensa paloivat,
hänen silmistään syöksyi tumma intohimon tuli.
"Puhu!" huudahti Viola mustasukkaisesti epäillen hänen vaitioloaan.
"Minulle yhdentekevä! Ei, mutta en uskalla sanoa, että rakastaisin
sinua."
"Mitä silloin minun kohtalostani?" sanoi Viola kalveten ja väistyen
taaksepäin, "lähde pois, minä en pelkää vaaraa. Elämäni ja kunniani on
omissa käsissäni."
"Älä ole niin mieletön", sanoi Zanoni. "Kuule, kuinka hevoseni hirnuu!
-- se on merkki, joka varottaa. Vaara on lähellä. Kiiruhda tai me
olemme hukassa."
"Mitä sinä minusta välität?" sanoi tyttö katkerasti. "Sinä olet lukenut
sydämeni ajatukset, sinä tiedät, että olet kohtaloni herra. Mutta
minäkö antaisin kylmän velvollisuuden sitoa itseäni, minäkö kerjäisin
välinpitämättömyydeltä suosiota, minäkö heittäytyisin sen jalkoihin,
joka ei minua rakasta? Se todellakin olisi minun sukupuoleni kurjin
synti. Oi, Zanoni, anna minun ennemmin kuolla!"
Viola oli työntänyt hiukset kasvoiltaan puhuessaan ja seisoi nyt
käsivarret murheellisesti alaspainuneina ja kädet epätoivoisesti
yhteenpuristettuina uppiniskaisen henkensä ylpeässä katkeruudessa, joka
antoi uutta lumousta hänen ihmeelliselle kauneudelleen. Mahdotonta
oli kuvitella näköä, joka silmälle ja sydämelle olisi ollut
vastustamattomampi.
"Älä minua kiusaa! Se tietää itsellesi vaaraa -- ehkä turmiota",
huudahti Zanoni. "Sinä et uneksikaan, mitä merkitsee pyyntösi --
tule!" Ja ottaen askeleen hän kiersi käsivartensa Violan vyötäreen
ympäri. "Tule, Viola, usko ainakin minun ystävyyteeni, kunniaani,
suojelukseeni --"
"Eikä rakkauteesi", sanoi italialainen, kääntäen häneen moittivat
silmänsä. Kun ne silmät Zanonia kohtasivat, ei hän voinut niiden
lumousta karttaa. Hän tunsi Violan sydämen lyövän omaa rintaansa
vastaan ja hänen henkäyksensä kuumana poskellaan. Hän vapisi -- _Hän!_
korkea, salaperäinen Zanoni, joka oli näyttänyt yli-ihmiseltä.
Syvään hän huokasi: "Viola, minä rakastan sinua! Oi!" hän jatkoi
intohimoisesti, päästi kätensä irti ja heittäytyi Violan jalkoihin,
"minä en enää käske; niinkuin naista kositaan, minä kosin sinua.
Silmiesi ensimäisestä katseesta -- äänesi ensimäisestä soinnusta tulit
sinä onnettoman rakkaaksi minulle. Sinä puhut lumouksesta -- ja
itsestäsi se juuri huokuu. Minä pakenin Napolista päästäkseni sinun
näkyvistäsi... Kuukausia, vuosia kului ja yhä vaan kasvosi seurasivat
minua ja silmäsi paistoivat sydämeeni. Minä palasin, koska näin sinut
yksinäiseksi ja kärsiväksi ja tiesin, että ympärillesi läheltä ja
kaukaa kasaantui vaaroja, joista minä ehkä voisin pelastaa. Ihana
sielu, jonka lehtiä minä olen kunnioituksella lukenut, sinun tähtesi,
sinun tähtesi ainoastaan, olisin tahtonut sinut antaa yhdelle, joka
olisi voinut tehdä sinut onnellisemmaksi maan päällä kuin minä voin.
Viola! Viola! -- sinä et tiedä -- et voi koskaan tietää -- kuinka rakas
olet minulle!"
On turha etsiä sanoja kuvailemaan sitä iloa -- ylpeätä, eheätä ja
rajatonta, joka täytti napolittaren sydämen. Hän, jota Viola oli
pitänyt liian ylhäisenä rakastajaksi -- makasi hänen jaloissaan
nöyrempänä kuin ne ihailijat, joita hän aina oli puolittain
halveksinut. Viola oli vaiti, mutta hänen silmänsä puhuivat ja sitten,
kun hän hitaasti heräsi tajuamaan että ihmisrakkaus oli huippuunsa
kohonnut, hän lankesi kainon ja hyveellisen luontonsa pelkoon. Hän ei
uskaltanut -- hän ei olisi uneksinutkaan tehdä Zanonille sitä
kysymystä, jonka hän niin rohkeasti oli tehnyt Glyndonille, mutta hän
tunsi vaan äkkinäistä kylmyyttä -- tunsi, että yksi sulku; oli vielä
rakkauden välillä. "Oi, Zanoni!" hän sopersi laskien silmänsä, "älä
pyydä minua pakenemaan kanssasi, älä minua houkuttele häpeään. Sinä
tahdot pelastaa minua muilta. Oi, pelasta minut itseltäsi!"
"Orpo raukka", sanoi Zanoni hellästi, "voitko luulla, että minä sinulta
vaatisin uhria -- suurinta mitä nainen voi antaa? Vaimokseni minä sinua
kosin ja kaikilla siteillä, kaikilla lupauksilla tulen pyhittämään
tämän liiton. Voi, valhetta on ollut se rakkaus, josta sinulle on
puhuttu, jollet tiedä, mikä uskonto siihen kuuluu. Ne jotka totisesti
rakastavat, he etsivät oman aarteensa tähden siteitä, jotka voivat
tehdä rakkauden pysyväiseksi. Viola, älä itke, jollet anna minulle
pyhää oikeutta suudella pois kyyneleitäsi!"
Eikä Viola enää kääntänyt pois päätänsä vaan laski sen Zanonin
rinnalle, heidän huulensa etsivät toisiaan: pitkä polttava suutelo...
ja vaara -- elämä -- maailma -- kaikki oli unohdettu! Äkkiä Zanoni
riuhtautui irti.
"Kuuletko, kuinka tuuli huokaisee ja häipyy kuulumattomiin? Niinkuin se
tuuli, niin minun voimani suojella sinua ja ennalta nähdä taivasten
myrskyjä on mennyt. Mitä siitä! Kiiruhda, kiiruhda, ja rakkauteni
antakoon korvausta kaikesta, mitä se on uskaltanut panna alttiiksi!
Tule."
"Liian myöhään -- houkka kun olin, liian myöhään!" huudahti Zanoni
tuskaisen katkerasti ja riensi ovelle. Hän avasi sen ja työnnettiin
takaisin asevoimin. Huone täyttyi rosvon seuralaisista, jotka olivat
naamioituja ja täysin asestettuja. Viola oli jo kahden tunkeilijan
käsissä, hänen huutonsa koski Zanonin korviin. Hän juoksi eteenpäin ja
Viola kuuli hänen huutavan jotakin vieraalla kielellä. Hän näki
rosvojen miekkojen tavottavan Zanonin rintaa ja silloin hän meni
tainnoksiin. Kun hän heräsi, huomasi hän olevansa vaunuissa, jotka
nopeasti vierivät tietään, ja sivullaan oli naamioitu liikkumaton
olento. Vaunut pysähtyivät synkän talon edustalle. Äänettömästi aukeni
portti; näkyi leveät portaat, kirkkaasti valaistut. Viola oli prinssi
di ----:n palatsissa.