"Mikä piileekään tämän verhon takana?"
_Saiksen hunnutettu kuva_.
Vesuviukselta tai Pompeijista käsin palataan Napoliin vilkkaimman
kaupunginosan kautta, missä uudenaikainen elämä likeisemmin muistuttaa
vanhaa aikaa ja missä kauniina päivänä kadut ovat täynnä joutilasta
väkeä ja markkinahumua, niin että heti muistuu mieleen se levoton,
eloisa kansa, josta napolilaiset periytyvät. Jos olette käyneet
Pompeijissa, olette nähneet kaukaisen ajan asumuksia ja Napolissa taas
voitte kuvitella näkevänne samoja ihmisiä, jotka olivat asuneet noissa
vanhoissa taloissa.
Mutta nyt kun englantilaiset hitaasti ratsastivat pitkin autioita
katuja, joita ainoastaan taivaan lamput valaisivat, oli päivän ilo ja
melu tyvennyt. Siellä täällä, porttiholvin alla tai jossakin likaisessa
vajassa loikoi kodittomia latsarooneja -- tyhjäntoimittajia, jotka
tämän tarmokkaan ja työteliään kansan keskellä muodostavat oman
välinpitämättömän, työttömän kansakuntansa.
Vaieten ratsastivat englantilaiset, sillä Glyndon ei ollut
kuulevinaankaan Mervalen kysymyksiä ja huomautuksia ja Mervale oli itse
melkein yhtä väsynyt kuin se eläin, jolla hän ratsasti.
Äkkiä katkaisi maan ja meren hiljaisuuden kaukaisen tornikellon ääni,
joka julisti viimeistä neljännestuntia ennen kahtatoista. Glyndon
havahti mietteistään ja katseli hätäisenä ympärilleen. Kun viimeinen
lyönti taukosi kuulumasta, kaikui kavioitten kapse katukivillä ja
oikealta käsin ahtaalta kadulta tuli näkyviin yksinäinen ratsastaja.
Hän läheni englantilaisia ja Glyndon tunsi Zanonin piirteet.
"Mitä! Taasko me tavataan, signor?" sanoi Mervale kiusaantuneella mutta
unisella äänellä.
"Teidän ystävällänne ja minulla on asioita keskenämme", vastasi Zanoni
ohjatessaan ratsuaan Glyndonin viereen. "Mutta ne on pian suoritettu.
Ehkä te, hyvä herra, tahtoisitte ratsastaa edellä hotelliin."
"Yksin?"
"Ei ole mitään vaaraa", vastasi Zanoni, äänessään pieni ylenkatse.
"Ei minulle -- mutta Glyndonille?
"Vaaraa minun puoleltani! Ah, kenties olette oikeassa."
"Jatka matkaa, rakas Mervale", sanoi Glyndon. "Minä saavutan sinut,
ennenkuin ehdit hotelliin."
Mervale nyökkäsi päätään, vihelsi ja ajoi verkalleen eteenpäin.
"Nyt vastauksesi -- nopeaan!"
"Päätökseni olen tehnyt. Violan rakkaus on sydämestäni hävinnyt.
Kosinta on loppunut."
"Sinä olet päättänyt?"
"Olen. Ja nyt palkintoni."
"Palkintosi! Niin, se on oleva sinulla ennen tätä hetkeä
huomispäivänä."
Zanoni laski hevosensa laukkaamaan, sen kaviot iskivät kipinöitä, ja
pian katosi ajaja ratsuineen kadun varjoihin, mistä hän oli sukeltanut
esiin.
Mervale hämmästyi nähdessään vierellään ystävänsä ainoastaan tuokion
kuluttua.
"Mitä oli teillä asiaa toisillenne, sinulla ja Zanonilla?"
"Mervale, älä minulta kysy tänä yönä; minä olen kuin unessa."
"Minä en sitä ihmettele, sillä itsekin olen uninen. Hoi, hevonen."
Huoneeseensa tultuaan Glyndon koetti koota ajatuksiaan. Hän istuutui
vuoteensa viereen ja painoi kätensä tykyttäviä ohimoita vasten.
Viimeisten tuntien tapahtumat, mystikon jättiläismäisen varjokumppanin
näky Vesuviuksen tulen ja savun keskellä; merkillinen kohtaus itse
Zanonin kanssa, sellaisella paikalla, missä hän tavallisella järjellä
ei mitenkään olisi voinut arvata Glyndonia tapaavansa -- tämä kaikki
täytti hänen mielensä tunteilla, joissa ei kauhistus ollut etusijalla.
Tuli, joka jo kauan oli piilossa kytenyt, leimahti nyt liekkiin hänen
sydämessään -- asbestos-tuli, joka kerran syttyneenä ei koskaan sammu.
Kaikki hänen entiset halunsa -- nuoruuden kunnianhimo --
laakeriseppeleen tavotus -- lemmen pyynti -- kaikki oli muuttunut
yhdeksi ainoaksi intohimoiseksi kaipuuksi päästä yli tavallisen
ihmistiedon rajojen ja saapua sille ylevälle paikalle kahden maailman
välillä, minne salaperäinen muukalainen näytti pystyttäneen
asuinsijansa.
Tuon kammoksuttavan näyn muisto ei enää uudelleen herättänyt hänessä
pelkoa vaan se ainoastaan sytytti hänen uteliaisuuttaan ja keskitti sen
yhteen polttopisteeseen. Oikein hän oli sanonut -- _rakkaus oli
hävinnyt hänen sydämestään_ -- sielun sekavassa mylläkässä ei enää
ollut tyyntä sijaa, missä inhimillinen rakkaus olisi voinut asua ja
hengittää. Intoilija oli tempautunut irti tästä maasta, hän olisi
mielellään uhrannut kaiken, mitä kuolevainen kauneus koskaan on
luvannut, mitä kuolevainen toivo koskaan on kuiskannut saadakseen yhden
hetken olla Zanonin lailla näkyväisen maailman porttien takana.
Hän nousi, sisässään riehuvien uusien ajatusten kiihdyttämänä ja
tulehduttamana ja avasi ikkunan raitista ilmaa saadakseen. Meri lepäsi
tyynenä tähtien valossa ja taivaan ja maan suuri hiljaisuus huokui
rauhaa ja viihdytystä maallisten intohimojen hurjuuteen. Mutta
sellainen oli Glyndonin mielentila, että hiljaisuuskin vaan syvensi
sitä himoa, mikä nyt hallitsi hänen sieluaan. Ja juhlalliset tähdet,
jotka itse ovat mysterioita, tuntuivat myötätunnon voimalla panevan
liikkeelle siipiä sen hengen, joka ei enää ollut häkkiinsä tyytyväinen.
Kun hän siinä seisoi, lensi taivaalta tähti ja katosi avaruuksien
syvyyteen!