"Mitä on minulla, jollei Kaikkea ole? --
sanoi nuorukainen."
_Saiksen hunnutettu kuva_.
Mervale ja italialaiset saapuivat turvallisesti sille paikalle, minne
he olivat jättäneet muulinsa, eivätkä he ajatelleetkaan Glyndonia,
ennenkuin olivat toipuneet omasta kauhustaan ja hengästyksestään. Mutta
silloin, kun hetket kuluivat eikä hän tullutkaan, niin Mervale, jonka
sydän oli yhtä hyvä kuin muittenkin ihmisten sydän ylimalkaan, tuli
hyvin vakavalle mielelle. Hän vaati, että palattaisiin ystävää
etsimään, ja saikin viimein suurilla lupauksilla oppaan saattamaan
itseään. Vuoren ala-osa oli levollisen kaunis tähtien valossa ja oppaan
tottunut silmä näki kaikki esineet jo pitkän matkan päästä. He eivät
olleet kauas kulkeneet ennenkuin he huomasivat kaksi olentoa, jotka
hitaasti lähestyivät.
Likelle tultuaan Mervale tunsi ystävänsä. "Taivaan kiitos, hän on
turvassa!" huusi hän oppaalle.
"Taivaan enkelit varjelkoot meitä!" huusi italialainen vapisten.
"Tuohan on sama olento, joka kulki ohitseni perjantai-iltana. Se on
hän, mutta hänen kasvonsa ovat nyt ihmismäiset."
"Signor Inglese", kuului Zanonin ääni, kun Glyndon -- kalpeana,
heikkona ja äänettömänä -- laimeasti vastasi Mervalen iloisiin
tervehdyksiin -- "signor Inglese, minä sanoin ystävällenne, että me
tänä iltana tavattaisiin. Te näette, että _ette_ ole tehneet
ennustustani tyhjäksi."
"Mutta kuinka? -- missä?" sopersi Mervale hämillään.
"Minä tapasin ystävänne maassa makaamassa kraaterin mefiitisten[40]
höyryjen uuvuttamana. Minä kannoin hänet puhtaampaan ilmaan, ja koska
tunnen vuoren hyvin, olen tuonut hänet eheänä teidän luoksenne. Siinä
koko asia. Te näette, että ilman sitä ennustusta, jonka te koetitte
tehdä tyhjäksi, olisi teidän ystävänne nyt jo maannut ruumiina:
minuuttikin vielä, niin savu olisi päättänyt työnsä. Hyvästi, hyvää
yötä ja kauniita unia."
"Mutta, pelastajani, ettehän näin vaan meitä jätä?" sanoi Glyndon
hätäisesti, nyt vasta puuttuen puheeseen. "Ettekö tahdo palata
kaupunkiin meidän seurassamme?"
Zanoni pysähtyi, veti Glyndonin syrjään ja lausui painavasti:
"Nuorukainen! on välttämätöntä, että me vielä tänä yönä tavataan
toisemme. On välttämätöntä, että sinä ennen puoliyön hetkeä olet
ratkaissut oman kohtalosi. Minä tiedän, että olet loukannut häntä, jota
sanot rakastavasi. Katuminen ei ole vielä liian myöhäinen. Älä
neuvottele ystäväsi kanssa -- hän on kyllä järkevä, mutta nyt ei
tarvita hänen viisauttaan. Elämässä on aikoja, jolloin viisauden pitää
tulla sisäisestä tunnosta eikä ymmärryksestä. Nyt on sinulla sellainen
aika. Minä en tällä hetkellä pyydä sinulta vastausta. Kokoo ajatuksesi,
palaa voimiisi! Nyt on pääsi lopen väsynyt ja ajatuksesi hajallaan.
Puuttuu kaksi tuntia tästä vuorokaudesta. Ennen keskiyötä olen minä
luonasi."
"Käsittämätön olento", vastasi englantilainen. "Minä tahtoisin jättää
elämäni, minkä olet pelastanut, omiin käsiisi, mutta se, mitä olen tänä
yönä nähnyt, on haihduttanut Violankin ajatuksistani. Suonissani palaa
nyt hurjempi halu kuin lempi -- halu päästä ei ainoastaan vertaisteni
tasalle vaan vielä heidän yläpuolelleen -- halu yliluonnolliseen
tietoon ja ylimaalliseen valtaan. Minä teen jo valintani. Esi-isäni
nimessä minä vannotan sinua ja muistutan lupaustasi. Opeta minua,
kouluuta, tee minut omaksesi ja minä jätän sinulle heti nurisematta sen
naisen, jota saavuttaakseni olisin uhmannut koko maailmaa, ennenkuin
sinut tapasin."
"Kehotan sinua tarkoin punnitsemaan: toisella puolella Viola,
rauhallinen koti, onnellinen, valoisa elämä. Toisella puolella kaikki
on pimeyttä -- pimeyttä, jota nämäkään silmät eivät voi läpäistä."
"Mutta olethan sanonut, että jos otan Violan vaimokseni, täytyy minun
tyytyä tavalliseen olemassaoloon -- jos hänestä kieltäydyn, merkitsee
se sinunlaiseen tietoon ja valtaan pyrkimistä."
"Mies houkka! -- tieto ja valta eivät ole onnea."
"Vaan onnea paremmat. Sano: jos nain Violan, tahdotko olla minun
opettajani? Sano tämä niin minä päätän."
"Se ei kävisi laatuun."
"Silloin minä luovun hänestä! Minä jätän lemmen. Minä hylkään onnen.
Tervetuloa yksinäisyys -- tervetuloa epätoivo! jos ne ovat teinä sinun
mustiin syviin salaisuuksiisi."
"Minä en nyt ota vastausta sinulta. Ennen viimeistä tunninlyöntiä saat
sanoa viimeisen sanasi -- jaa tai ei! Hyvästi siihen asti!"
Zanoni viittasi kädellään, astui nopeasti alaspäin ja katosi näkyvistä.
Glyndon yhtyi jälleen kärsimättömän ja kummastelevan ystävänsä seuraan,
mutta Mervale katsoessaan hänen kasvoihinsa näki, että hänessä oli
tapahtunut suuri muutos. Nuoruuden taipuisa ja epämääräinen ilme oli
ainiaaksi poistunut. Kasvonpiirteet olivat suletut, jäykät, totiset;
haihtunut oli luonnollinen kukoistus niin tyystin, että puolitunti oli
toimittanut vuosikausien työn.