"Oi sinä, ken oletkin, joka kaikella tavalla
taivutat Luontoa outoihin ja ihmeellisiin tekoihin,
ja hänen salaisuuksiansa urkkien voit tahtos
jälkeen astua salaisimpiinkin soppiin ihmismielen,
oi sano, puhu!"
_Gerus Lib._ X. 18.
Päivänkoitteessa seuraavana aamuna nuoret englantilaiset astuivat
hevostensa selkään ja ratsastivat Baiaehen päin. Glyndon jätti
hotelliinsa sanan, että jos signor Zanoni etsisi häntä, oli hän
löydettävä tuon ennen muinoin[36] niin kuuluisan kylpypaikan
läheisyydessä.
He ratsastivat ohi Violan kodin, mutta Glyndon kesti kiusauksen poiketa
sisään, ja käytyään Posilipon luolalla he kääntyivät kiertoteitä
takaisin esikaupunkeihin ja lähtivät vastakkaista ilmansuuntaa
Porticiin ja Pompeijiin päin. Vasta keskipäivällä he ehtivät Porticiin.
Tänne he pysähtyivät syömään, sillä Mervale oli kuullut kehuttavan
Portkin makaroonia ja Mervale oli herkuttelija.
He astuivat maahan hyvin vaatimattoman ravintolan kohdalle ja söivät
auringonkatoksen alla. Mervale oli tavallista hauskemmalla tuulella,
hän tyrkytteli ystävälleen lakrymaviiniä ja jutteli iloisesti.
"Nyt ystäväiseni, me olemme tehneet tyhjäksi ainakin yhden signor
Zanonin ennustuksista. Tästälähin sinä et kai häneen usko."
"Idus on tullut -- ei vielä mennyt."[37]
"Vait! Jos hän on tietäjä, et sinä ole Cesar. Turhamaisuutesi tekee
sinut herkkäuskoiseksi. Taivaan kiitos, minä en pidä itseäni niin
tärkeänä, että luonnon toiminta muuttuisi pelottaakseen minua."
"Mutta miksi puhut luonnon toiminnan muuttamisesta? Miksei voisi olla
joku syvempi viisaustiede kuin me aavistammekaan -- tiede, joka keksii
luonnon salaisuudet ja tunkee olioitten syihin niiden luontoa
muuttamatta."
"Ah, sinä taas lankeet harhauskoihin. Sinä todellakin luulet, että
Zanoni on profeetta -- tulevaisuudentietäjä -- ehkä henkien ja
haltioitten kanssa liitossa!"
Samassa tuli isäntä, pieni paksu öljyinen ukko, tuoden uuden pullon
lakryma-viiniä. Hän toivoi, että heidän korkeutensa pitäisivät
hyvänään. Hän oli sangen liikutettu -- sydämestään liikutettu, että he
pitivät makaroonista. Lähtivätkö heidän korkeutensa Vesuviukselle?
siellä oli parhaillaan pieni purkaus, tältä kohdalta se ei näkynyt,
mutta se oli sievä ja vielä sievempi se on auringon laskettua.
"Mainio aate", huudahti Mervale. "Mitä sanot, Glyndon?"
"Minä en ole nähnyt purkausta, se olisi hyvin hauskaa."
"Mutta onko siinä vaaraa?" kysyi varovainen Mervale.
"Oh, ei lainkaan. Vuori on varsin siivo tätä nykyä. Se ainoastaan vähän
leikkii juuri huvittaakseen herroja englantilaisia."
"Hyvä, tuokaa hevoset ja näyttäkää lasku; me lähdemme ennenkuin pimeä
tulee. Clarence, ystäväni -- _Nunc est bibendum_ mutta varo _pede
libero_,[38] sillä muuten ei kelpaa laavalla kävellä."
Pullo oli tyhjennetty, lasku maksettu, herrat hevosen selässä, isäntä
selkä köyryssä -- ja ihanan illan viileässä he lähtivät matkaan Resinaa
kohti.
Viinikö vai kiihtyneet ajatukset innostivat Glyndonia, jonka
mielentilat olivat hyvin vaihtelevaisia. Hän oli nyt mainion hauskalla
tuulella niinkuin luvalle laskettu koulupoika, ja matkailijain nauru
kaikui tuon tuostakin hauskasti laavaan hautautuneitten kaupunkien
kolkoilla mailla.
Iltarusko oli syttynyt ruusuiselle taivaanrannalle heidän saapuessaan
Resinaan. Tänne he jättivät hevosensa, vuokrasivat muuleja ja ottivat
oppaan. Mitä tummempana taivas kajasti, sitä kirkkaampana paloi
vuorituli. Puroina ja pyörteinä virtasi palava laava alas rinteitä
pitkin ja englantilaiset alkoivat ylemmälle noustessaan tuntea tuota
juhlallista vakavuutta ja kammon tunnetta, joka ikäänkuin ainaisena
ilmapiirinä ympäröi tasankojen jättiläistä, muinaisen Haadeksen
valtiasta.[39]
Oli jo yö, kun he jättivät muulit ja jalan jatkoivat matkaansa oppaan
saattamana ja erään talonpojan, joka kantoi suurta soihtua. Opas oli
puhelias mies, niinkuin useimmat hänen maamiehensä ja varsinkin oppaat.
Mervalekin oli vilkkaalla tuulella ja käytti tilaisuutta hyväkseen
saadakseen kaikenmoisia hauskoja tietoja.
"Ah, teidän korkeutenne", sanoi opas, "englantilaisilla on kova halu
nousta tulivuorelle. Pitkä elämä heille! he tuovat meille paljon rahaa.
Jos me olisimme napolilaisista riippuvia, niin pian kuolisimme
nälkään."
"Niin, he eivät ole uteliaita", sanoi Mervale. "Muistatko, Glyndon,
kuinka halveksivasti kreivi sanoi meille: 'Te menette kai
Vesuviukselle, sen arvaan; minä en ole koskaan siellä ollut, ja miksi
menisinkään? Saada kokea kylmää, nälkää, väsymystä, vaaraa -- ja kaikki
sitä varten että saataisiin katsella tulta, joka yhtä hyvin näkyy
takassa kuin vuorella!' Ha, ha! Vanha veitikka oli oikeassa."
"Mutta, teidän korkeutenne", sanoi opas, "vielä kummempaa; muutamat
herrat tahtovat nousta vuorelle ilman meidän apuamme. Minusta heidän
kannattaisi pyörähtää sisään kraaterin aukosta."
"He ovat aika rohkeita, kun menevät yksin -- sellaisia kai harvoin
tavataan."
"Joskus niitä on ranskalaisten joukossa, signor. Mutta toissa yönä --
en koskaan ole niin säikähtänyt -- minä olin englantilaista seuraa
saattamassa ja eräs neiti oli jättänyt vuorelle kirjan, johon hän oli
piirustellut. Hän tarjosi minulle hyvän summan, jos kävisin sen
noutamassa ja toisin sen hänelle Napoliin. Minä lähdin illalla ja
löysin sen kyllä. Olin juuri palaamaisillani, kun näin olennon, joka
näytti astuvan ulos itse kraaterista. Ilma oli niin myrkyllinen, etten
voi käsittää, kuinka mikään ihminen sitä voi hengittää ja elää. Minä
niin kauhistuin, että seisoin kun kivi, kunnes mies tuli kuumaa tuhkaa
pitkin käyden ja seisoi edessäni silmästä silmään. Pyhä Maria,
millainen pää!"
"Mitä, rumako?"
"Ei! -- niin kaunis, niin pelottava! Siinä muodossa ei ollut mitään
ihmismoista."
"Ja mitä sanoi tuo salamanteri?"
"Ei mitään. Se ei näyttänyt huomaavankaan minua, vaikka minä olin niin
lähellä sitä kuin nyt teitä, vaan sen silmät näyttivät katsovan läpi
ilman. Se kulki kiireesti minun ohitseni, käveli yli palavan
laavavirran ja hävisi pian toiselle puolelle vuorta. Minä olin utelias
ja uhkarohkea ja päätin koettaa, voisinko kestää sitä ilmaa, josta mies
oli tullut. Mutta vaikken tullut kolmenkymmenen jalan päähänkään sitä
paikkaa, missä hän ensiksi oli näkynyt, ajoi minun takaisin sauhu ja
olin vähällä tukahtua. Cospetto! Siitä saakka olen sylkenyt verta!"
"Lyönpä vetoa, että kuvittelet tätä tulenhaltijaa Zanoniksi", kuiskasi
Mervale naurahtaen Glyndonille.
Pieni seurue oli nyt saapunut lähelle vuoren huippua ja sanomattoman
mahtava näky oli heidän edessään. Aukosta nousi höyryä, tavattoman
sankkaa, ja täytti toisen puolen taivasta; sen keskellä näkyi liekki,
joka muodostui sangen kauniiksi. Sitä olisi voinut verrata suureen
höyhentöyhtöön, joka varjosti vuoren päätä kallistuen alas sivuille.
Sen värivivahdukset olivat ihmeen kauniita ja se liehui ja värisi
niinkuin töyhtö sotilaan kypärissä. Liekkien hehku näkyi keltaisena
loistona tummalla jylhällä maaperällä, missä he seisoivat ja loi
lukemattomia erilaisia varjoja kallioihin ja halkeamiin. Karvas
tulikiven katku vielä lisäsi paikan synkkää ja juhlallista tunnelmaa.
Mutta jos vuorelta kääntyi näkymättömälle merelle päin, oli vastakohta
ihmeellinen: taivas selkeä, tummansininen ja tähdet rauhalliset
niinkuin jumalallisen rakkauden silmät. Oli ikäänkuin hyvän ja pahan
vastakkaisten prinsiippien taistelu olisi avattu ihmissilmälle!
Glyndon, taaskin intoilija, taaskin taiteilija, hurmautui ja vaipui
hämäriin ja epämääräisiin tunteisiin, puoleksi mieluisiin, puoleksi
tuskallisiin. Nojautuen ystävänsä olkapäähän hän katseli ympärilleen ja
kuunteli kasvavalla kammolla maan järinää allansa, luonnonvoimien ääniä
ja liikkeitä synkistä tutkimattomista syvyyksistä. Äkkiä niinkuin pommi
suuri kivi singahti satoja jalkoja ilmaan kraaterin kidasta ja putosi
hirmuisella jyräyksellä vähän alempana olevalle kalliolle, murskaten
sen tuhansiksi sirpaleiksi, jotka lentelivät alas vuoren rinteitä
myöten, kolisten ja rasahtaen. Yksi suurimpia kivenlohkoja putosi ihan
englantilaisen ja oppaan välille, ei kolme jalkaakaan ensinmainitusta.
Mervale päästi kauhun huudahduksen ja Glyndon seisoi väristen, henkeään
pidätellen.
"Diavolo!" huusi opas. "Alas, teidän korkeutenne, tulkaa mukaan, meillä
ei ole hetkeäkään menetettävänä: seuratkaa kintereillä!"
Näin sanoen opas ja talonpoika pakenivat niin nopeasti kuin saattoivat.
Mervale oli valmiimpi pakoon kuin hänen ystävänsä ja Glyndon tuli
viimeisenä, enemmän hämmentyneenä kuin pelästyneenä. Mutta eivät he
olleet pitkällekään ehtineet, ennenkuin äkkiä kraaterista syöksyi
hirmuinen savupatsas. Se seurasi heitä -- se saavutti -- se peitti
heidät. Se sammutti kaiken valon. Täydellinen pimeys vallitsi ja siinä
kuului vaan oppaan ääni jostakin kaukaa ja vielä kovemmin pauhasi tuuli
ja maa jymähteli jalkojen alla. Glyndon pysähtyi. Hän oli joutunut
erilleen ystävästään -- erilleen oppaasta. Hän oli yksin -- pimeyden ja
kauhun vallassa. Synkkänä kulki savu edelleen, taas alkoi hämärästi
näkyä aukosta nouseva tulitöyhtö ja sen liehuva heijastus valaisi
vaarallista polkua. Glyndon malttoi mielensä ja riensi edelleen.
Alempana hän kuuli Mervalen äänen, joka kutsui häntä, vaikkei enää
miestä nähnyt. Ääni häntä opasti. Päästään sekavana ja hengästyneenä
hän syöksyi eteenpäin, kun -- oih! -- kumeasti, kaameasti vyöryvä ääni
kuului hänen korviinsa. Hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan. Tuli oli
rikkonut rajansa ja avannut itselleen tiehyeen vuoren halkeamiin.
Laavavirta ajoi häntä takaa -- nopeasti -- nopeasti, ja yliluonnollisen
vihollisen kuuma henkäys tuli yhä lähemmälle hänen kasvojansa! Hän
kääntyi syrjään, hän kiipeili epätoivoisen ripeästi käsin ja jaloin
ylös vuorensakaralle, joka oikealla käsin kohosi röhmyisestä
kuivaneesta laavamassasta. Hehkuva virta vieri hänen sivuitseen ja
alitseen ja sitten, tehden äkkinäisen kierroksen hänen olinpaikkansa
ympärille se asettui leveänä ylipääsemättömänä tulisena sulkuna --
hänen pakopaikkansa ja muun maailman välille. Siinä hän nyt seisoi,
palaamasta estettynä, ilman muuta mahdollisuutta kuin kääntyä takaisin
kraaterin aukolle päin ja sieltä käsin etsiä ilman oppaita ja
tienviittoja jotakin uutta pakopolkua.
Hetkisen hänen rohkeutensa petti: hän kirkaisi epätoivoisesti
sellaisella jännitetyllä kimakalla äänellä, joka ei kuulu kauaksi,
huusi opasta ja Mervalea tulemaan avuksi.
Ei tullut vastausta ja englantilainen, joka näin jäi omaan varaansa,
tunsi nyt oman tarmonsa nousevan vaaraa uhmaamaan. Hän kääntyi takaisin
ja uskalsi lähestyä kraateria niin paljon kuin vaarallinen höyry salli.
Sitten hän katseli alas, huolellisesti ja päättävästi, ja pani merkille
polun, jolla hän toivoi voivansa välttää tuliselle laavavirralle
joutumista. Nopeasti hän astui mutkikasta kuumaa tietään.
Noin 50 jalkaa oli hän kulkenut, kun hän äkkiä kääntyi; sanomaton,
selittämätön kauhu, jota hän tähän asti ei ollut kokenut keskellä
vaarojaankaan, valtasi hänet nyt. Joka jäsen värisi, lihakset eivät
totelleet hänen tahtoaan ja hän tuntui olevan kuin halvauksen saanut
tai ukkoseniskemä. Kauhu, niinkuin sanoin, oli selittämätön, sillä
polku näytti selvältä ja turvalliselta. Tuli paloi kirkkaasti ylhäällä
ja sivulla ja edessä tähdet tuikkivat toivoa. Ei mitään estettä näkynyt
-- ei mitään vaaraa ollut tällä kohdalla. Mutta ikäänkuin lumottuna hän
seisoi maahannaulittuna -- rinta kohoili ja raskaat hikihelmet pälyivät
otsalla. Hänen silmänsä tuijottivat hurjina kuopistaan, sillä edessään,
matkan päässä hänen katseensa edessä yhä selvempänä muodostui mahtava
varjo, joka tuntui osaksi muistuttavan ihmismuotoa, mutta olevan
mittaamattoman paljon suurempi kooltaan. Se oli hämärä, tumma, miltei
kiinteyttä vailla; se kokonaan erosi ihmisen muodosta -- ei hän
tiennyt miten tai miksi -- ei ainoastaan kooltaan vaan myöskin
ulkopiirteiltään.
Tulivuoren hehku, joka ei tuntunut uskaltavan koskea tähän mahtavaan,
kauhistuttavaan näkyyn, loi sitävastoin kirkkaasti ja varmasti valoaan
toiseen olentoon, joka seisoi sen vieressä hiljaa ja liikkumatta. Juuri
näiden kahden olennon vastakohta -- ihmisen ja varjon -- painoi
katselijan mieleen eron ihmisen ja yli-ihmisen välillä. Ei muuta kuin
yhden tuokion -- ei täyttä silmänräpäystäkään -- tämä näky ollut
Glyndonille suotu. Uusi purkaus tulikivikäryistä savua, vieläpä
rajumpi, vielä sankempi kuin edellinen, vieri yli vuoren, ja tämä
purkaus tai hänen oma pelkonsa vaikutti, että Glyndon kerran kiivaasti
henkäistyään tajuttomana vaipui maahan.