"Haavotettu susi mahtoi minut tuntea
ja kääntyi kita verisenä minuun."
_Aminta_, IV, I.
Napolissa kunnioitetaan Virgiliuksen hautaa, joka on Posilipon luolan
suulla, ei ainoastaan runoilijan muiston vuoksi vaan sitä ympäröi
maagikon maine. Puhutaan, että hän tai'allaan olisi vuoreen kovertanut
luolan ja että vieläkin siellä liikkuvat ne henget, jotka hän nostatti
luolaa rakentamaan. Tämä paikka, joka oli ihan lähellä Violan kotia,
oli usein vetänyt luokseen hänen askeleensa. Violan lempihuveja oli
haaveillen katsella luolan hämäriä syvänteitä tai nousta ylös
hautakummulle ja sieltä katsella kääpiömuotoja, jotka levottomina
näyttivät ryömivän niinkuin pikkuelukat pitkin alhaalla mutkittelevia
teitä. Nytkin hän päivällishetkenä oli ajatuksissaan käyden kääntynyt
sinne. Hän asteli kapeata polkua, kulki ohi viinitarhojen, jotka
ikäänkuin kalliossa riippuvat kiinni, ja saapui korkealle paikalle,
missä sammaleet ja pensaat rehevimpinä versovat ja missä uskotaan
olevan suuren runoilijan lepopaikka. Kaukana kajasti S:t Elmon korkea
linnotus, joka uhkaavana seisoi kimmeltelevien kirkontornien takana.
Sireenin järvi lepäsi kirkkaansinisenä ja Vesuviuksen harmaa savupatsas
nousi ylös pilvettömälle taivaalle. Liikkumattomana äkkijyrkän
partaalla Viola katseli eloisaa ja ihanaa maailmaa, joka alhaalla
levisi; ja Vesuviuksen synkkä savu viehätti häntä vielä enemmän kuin
kirjavat puutarhat siellä täällä tai kaunis Kaprea keskellä hymyilevää
merenulappaa. Viola ei ollut huomannut, että hänen jälessään seurasi
askeleita, ja hän säikähti kuullessaan äänen lähellään. Niin äkkinäinen
oli ilmestys, joka ryysyisenä astui esiin pensaikosta, ja niin
merkillisesti se outona ja rumana soveltui ympäröivään vuoriluontoon ja
paikan kummittelumuistoihin, että Viola kovasti kalpeni ja päästi
huudahduksen.
"Hiljaa, kaunis vapisija! -- älä pelästy minun kasvojani", sanoi mies
vähän katkerasti. "Kolmen kuukauden naimisen jälkeen ei ole mitään eroa
rumuuden ja kauneuden välillä. Tottumus on suuri tasottaja. Minä olin
tulemaisillani teidän taloonne, kun näin teidän lähtevän kotoanne.
Sentähden, koska minulla on tärkeitä asioita puhuttavana, uskalsin
seurata askeleitanne. Nimeni on Jean Nicot, joka jo tunnetaan etevän
ranskalaisen maalarin nimenä. Maalauksen taide ja soiton taide ovat
läheisessä yhteydessä keskenään ja näyttämö on alttari, joka yhdistää
molemmat."
Miehen puheessa oli jotakin suoraa ja ujoksumatonta, mikä oli omiansa
karkottamaan hänen ulkonäkönsä aiheuttaman pelon. Hän oli puhuessaan
istuutunut kivelle ja jatkoi, katsoen Violaa lujasti silmiin;
"Te olette sangen kaunis, Viola Pisani, enkä minä ihmettele, että
teillä on lukuisasti ihailijoita. Jos minä rohkenen yhtyä heidän
joukkoonsa, niin teen sen sillä perusteella, että minä yksin rakastan
sinua rehellisesti ja kosin sinua suoraan. Ei, älä katso minua niin
harmistuneesti! Kuuntelehan! Onko prinssi di ---- koskaan puhunut
sinulle naimisiin menosta? -- taikka kaunis petturi Zanoni? -- tai
nuori sinisilmäinen englantilainen Clarence Glyndon? Mutta mitä minä
sinulle tarjoon? Naimista, kotia, turvaa, hyvää mainetta! Ja nämä
kestävät silloin vielä, kun suora vartalo käy kumaraksi ja kirkkaat
silmät hämäriksi. Mitä nyt sanot?" ja hän tavotteli Violan kättä.
Viola väistyili häntä ja kääntyi vaieten pois lähteäkseen. Mies nousi
ja asettui hänen tielleen.
"Näyttelijätär, teidän täytyy kuulla minua! Tiedättekö, mitä tämä
näyttelijän toimi on ennakkoluuloisten silmissä -- eli ihmisten yleisen
mielipiteen mukaan? Se on olla prinsessa näyttämöllä ja hylkiö
päivällä. Ei kukaan usko teidän hyveeseenne, ei kukaan luota teidän
lupauksiinne. Te olette nukke, jota he suvaitsevat helyillä koristella
huviksensa, mutta te ette ole heidän rakkautensa epäjumala. Onko
loistava ura teitä niin häikäissyt, ettette kaipaakaan turvallisuutta
ja hyvää nimeä? Ehkä olette erilainen kuin miltä näytätte. Ehkä
nauratte noille halventaville ennakkoluuloille ja käytätte niitä
eduksenne aivan mukavasti. Puhukaa suoraan minulle; minullakaan ei ole
näitä ennakkoluuloja. Suloinen neito, minä olen varma, että me voisimme
sopia. Kuulkaahan, tuo prinssi di ----, minulla on häneltä sanoma.
Kerronko sen?"
Ei koskaan ollut Viola tuntenut mitä hän nyt tunsi. Ei koskaan ollut
hän niin selvästi nähnyt, mitä kaikkia vaaroja johtui hänen avuttomasta
tilastaan ja arkaluontoisesta ammatistaan. Nicot jatkoi:
"Zanoni ainoastaan tahtoisi huvitella itseään sinun
turhamielisyydelläsi; Glyndon halveksisi itseään, jos hän sinulle
tarjoisi oman nimensä, mutta prinssi di ---- on tosissaan ja hän on
rikas. Kuuntele!"
Ja Nicot lähenteli huuliaan ja kuiskasi lauseen, jota Viola ei sallinut
hänen lopettaa. Tyttö riuhtautui hänen käsistään sanomattoman
inhon ilmeellä. Nicot pyrkiessään saamaan jälleen kiinni hänen
käsivarrestaan, kadotti jalansijansa ja putosi alas kalliolta, joka
repi ja loukkasi häntä, kunnes pinjapensas hänet pelasti putoamasta
alhaalla ammottavaan syvyyteen. Viola kuuli hänen vihan ja tuskan
huutonsa juostessaan alas polkua myöten ja kääntymättä katsomaankaan
taakseen saapui hän kotiinsa. Portilla seisoi Glyndon, keskustellen
Gionettan kanssa. Viola riensi heidän ohitsensa, syöksyi sisään ja
vaipui lattialle purskahtaen äänekkääseen itkuun.
Glyndon oli hämmästyneenä seurannut häntä ja koetti nyt turhaan
lohduttaa ja tyynnyttää. Viola ei vastannut kysymyksiin, eikä näyttänyt
kuulevankaan hänen rakkauden vakuutuksiaan, kunnes äkkiä hänen
mieleensä tunkeutui Nicotin pelottava kuvaus maailman tuomiosta sitä
virkaa kohtaan, jota hän lapsekkaissa mietteissään ennen oli pitänyt
ainoastaan soiton ja kauneuden palveluksena. Hän nosti kasvonsa
käsistään, katsoi vakavasti englantilaista silmiin ja sanoi: "sinä
petollinen, puhutko minulle rakkaudesta?"
"Kunniani kautta, minulta puuttuu sanoja kertoakseni, kuinka sinua
rakastan."
"Tahdotko antaa minulle kotisi -- nimesi? Pyydätkö minua vaimoksesi?"
Ja jos Glyndon sillä hetkellä olisi vastannut niinkuin hänen parempi
itsensä neuvoi, niin ehkä siinä mielentilan myllerryksessä, jonka
Nicotin sanat olivat aikaansaaneet, nyt kun Viola piti halpana omaa
itseään ja oli korkeista haaveistaan sairas, tulevaisuudesta toivoton
ja koko ihanteestaan epätietoinen -- ehkä, sanon, Glyndon olisi voinut
palauttaa hänen itsetuntonsa ja voittaa hänen luottamuksensa ja viimein
saavuttaa hänen rakkautensa. Mutta hänen paremman luontonsa äänestä
huolimatta heräsi tuosta äkkinäisestä kysymyksestä kaikki epäilykset,
jotka olivat hänen sielunsa todelliset viholliset, niinkuin Zanoni
aivan oikein oli lausunut. Pitikö hänen noin äkkiä kietoutua paulaan,
jonka pettäjät kenties olivat virittäneet hänen herkkäuskoisuutensa
tielle? Ehkä Viola oli opetettu käyttämään hyväkseen tilaisuutta ja
pakottamaan esille tunnustuksen, jota järki sitten panisi katumaan?
Ehkä taitava näyttelijätär toisteli ennalta valmistettuja sanoja? Hän
käänsi päänsä, kun nämä ajatukset, maailman lapset, tulivat hänen
mieleensä, sillä hän luuli todellakin kuulevansa Mervalen ivallista
naurua ulkoa. Eikä hän siinä erehtynyt. Mervale oli kynnyksellä ja
Gionetta oli kertonut hänen ystävänsä olevan sisällä. Kuka ei tuntisi
maailman naurun vaikutusta? Mervale oli maailman personallinen
ilmennys. Koko maailman iva ilkkui hänen kauttaan. Glyndon empi ja
vetäytyi taaksepäin. Violan hartaat, kärsimättömät silmät seurasivat
häntä. Viimein hän sopersi: "Eiväthän kaikki sinun asemassasi, kaunis
Viola, vaadi naimista ainoana rakkauden ehtona?" Oi katkera kysymys! Oi
myrkytetty pisto! Hän katui sanojaan seuraavassa tuokiossa. Häneen iski
järjen ja omantunnon moite. Hän näki Violan ikäänkuin vaipuvan kokoon
hänen julmien sanojensa vaikutuksesta. Hän näki punan tulevan ja
menevän, jättäen väräjävät huulet marmorinvärisiksi. Ja sitten
surullisella, lempeällä katseella, joka pikemmin oli itse-sääliä kuin
nuhtelua, Viola painoi käsiään rintaansa vastaan ja sanoi:
"Hän oli oikeassa! Suokaa minulle anteeksi, englantilainen, minä näen
nyt todella, että olen halveksittava hylkiö."
"Kuule minua! Minä otan sanani takaisin. Viola, Viola, sinun täytyy
antaa anteeksi!"
Mutta Viola viittasi häntä poistumaan ja hiipi ulos huoneesta
surullisesti hymyillen eikä Glyndon uskaltanut häntä pidättää.