"Ei mitään henkiolentoja saa kutsua esiin,
jollei ilma ole selkeä ja puhdas."
_Rabbi Salomonin Avaimet_ (ransk.)
Kirje Zanonilta Mejnourille.
Taitoni on jo himmeä ja hämmentynyt. Olen kadottanut sen levollisuuden,
joka on valtaa. Minä en voi vaikuttaa niiden päätökseen, joita
mieluummin tahtoisin johdattaa rannikolle; minä näen heidän vaeltavan
kauemmaksi ja syvemmäksi äärettömälle ulapalle, missä aluksemme aina
kulkevat kohti väistyvää taivaanrantaa! Kummissani ja kauhuissani
siitä, että voin ainoastaan varottaa siinä missä tahtoisin ohjata, olen
minä katsahtanut oman sieluni syvyyteen. On totta että maiset halut
minut sitovat nykyisyyteen ja erottavat niistä juhlallisista
salaisuuksista, joita Järki ainoastaan maan mullasta puhdistuneena voi
tutkia. Jalojen jumalallisten lahjojemme järkähtämätön ehto on, että
jos ketään kohtaan tunnemme vajanaisia ihmistunteita, vihaa tai lempeä,
niin heidän suhteensa pimenee tulevaisuusnäkömme. Mejnour, kaikki
ympärilläni on sumua ja usvaa, minä olen langennut pois meidän
ylhäisestä olemassaolostamme, ja katoomattoman nuoruuteni povesta, sen,
joka hengessä yksin kukoistaa, on putkahtanut inhimillisen rakkauden
tumma myrkkykukka.
Tuo mies ei ansaitse Violaa -- sen tiedän. Mutta hänen -- Glyndonin --
luonnossa on hyvyyden ja suuruuden siemeniä, jos vaan maallisen
turhamaisuuden ja pelokkuuden rikkaruohot eivät niitä tukahuttaisi
kasvamasta. Jos Viola olisi hänen ja minä näin olisin istuttanut
toiseen maaperään sen lemmen, joka katsettani himmentää ja voimaani
lamauttaa, niin voisin näkymättömänä, tuntemattomana valvoa hänen
kohtaloaan ja salaisesti ohjata hänen tekojaan ja auttaa Violan
menestystä miehen menestyksen kautta. Mutta aika kiitää! Ympärillä
olevien usvien kautta näen Violaa mustien vaarojen ahdistavan. Ei muuta
valintaa kuin pako -- ei pelastusta muuta kuin minun tai tuon miehen
keralla. Minun kanssani! -- hurmaava ajatus -- mutta kauhistuttava
varmuus. Minun kanssani! Mejnour, voitko ihmetellä, että minä tahtoisin
hänet pelastaa joutumasta minulle? Hetkinen aikakausien elämässä --
kupla rannattomalla meren selällä. Mitä muuta voi minulle olla
ihmislempi? Ja tuossa Violan erinomaisessa luonnossa -- joka on
puhtaampi, henkisempi nuorine tunteineen kuin mitä koskaan ennen
lukemattomat sydänten kirjat, polvesta polveen, ovat minun katseelleni
näyttäneet -- siinä on syvälläpiilevä varotus välttämätöntä
onnettomuutta vastaan. Sinä arvokas ja nuhteeton hierofanti -- sinä
joka olet koettanut kääntää meidän veljeskuntamme puoleen jokaista
henkeä, joka on näyttänyt uljaalta ja suurelta -- sinäkin tiedät
kauheasta kokemuksesta, kuinka turha toivo on saada _pelkoa_
haihdutetuksi naisen sydämestä. Minun elämäni olisi Violalle
täydellinen ihme. Ja jos minä toiselta puolen koettaisin ohjata hänen
tietään kautta kauhun seutujen totiseen valoon, niin ajattele Kynnyksen
Vartijaa ja vapise niinkuin minäkin, pelottavan uhkapelin edessä! Minä
olen koettanut täyttää englantilaisen itsetuntoa hänen taiteensa
todellisella kunnialla, mutta hänen esi-isänsä levoton henki näyttää
vieläkin kuiskailevan ja vetävän häntä sellaiseen piiriin, missä se
itse joutui eksyksiin. Ihmisen isiltään saamassa perinnössä piilee
mysterio. Omituiset sielun ominaisuudet, niinkuin ruumiin taudit,
pysyvät kätkettyinä sukupolvissa ja heräävät eloon jossakin kaukaisessa
jälkeläisessä, uhmaten kaikkia ihmisten neuvoja. Tule minun luokseni
yksinäisestä olinpaikastasi Rooman raunioissa. Minä ikävöin elävää
kumppania -- yhtä, joka myöskin ennen vanhaan itse tunsi lempeä ja
mustasukkaisuutta. Minä olen koettanut päästä yhteyteen Adonain kanssa,
mutta hänen olemuksensa, joka kerran innosti taivaalliseen tiedonjanoon
ja levolliseen Kaitselmuksen uskoon, nyt ainoastaan hämmentää minua.
Siitä korkeudesta, mistä pyrin tutkimaan tulevaisten asioitten varjoja,
siitä nyt näen vihan ja koston sekavia kuvia. Minusta tuntuu kuin
näkisin kammottavan lopun entiselle ihmeelliselle elämälleni -- tuntuu
kuin vuosisataisen ihanne-elämän jälkeen minun tieni kulkisi
ainemaailman hurjimpaan myrskynpyörteeseen. Missä ennen aukeni tähtien
tie, siellä nyt irvistää mestauslava -- ja näen paksuja verivirtoja
niinkuin teurastimossa. Ja kaikkein kummallisinta: yksi olento, oikea
perikuva tavallisten ihmisten väärästä ihanteesta -- ilettävä irvikuva
kauneuden taiteesta ja täydellisyyteen pyrkimyksestä -- sellainen
vainoo aina minua, ennustaen hämärillä pilvikuvilla tulevaa kohtaloa.
Himmeä mestauslava seisoo kammottavana, vismaa ja hurmetta valuvana.
Tule kaukainen ystäväni, minuun nähden ainakaan ei ole viisautesi
tehnyt loppua ihmistunteistasi. Meidän juhlallisen veljistömme
sääntöjen mukaan, vaikka me nyt olemme niin monien ylpeitten
pyrkijöitten ainoita jälkeläisiä, olet sinäkin velvollinen varottamaan
niiden lapsia, jotka sinun johdollasi etsivät vihkimystä muinaisaikojen
suuriin salaisuuksiin. Uljaan Viscontin, joka kerran oli sinun
oppilaasi, yksi pojanpoika on tämän kauniin tytön ahdistaja. Himon ja
murhan ajatuksilla hän kaivaa omaa hautaansa; sinä ehkä vielä voisit
pelastaa häntä tuomiostaan. Ja minäkin saman lupauksen kautta olen
salaperäisesti velvollinen tottelemaan yhtä viattomampaa henkilöä, jos
hän niin tahtoo, koska hänkin polveutuu jalosta, mutta epäonnistuneesta
tutkijasta. Jos hän hylkää minun neuvoni ja pitää lupauksestani kiinni,
niin sinä, Mejnour, saat uuden oppilaan. Varo, ettei siitä tule uusi
uhri! Tule minun luokseni! Tämä kirje saapuu nopeasti sinulle. Vastaa
siihen sellaisella kädenpuristuksella, johon minäkin uskallan vastata.