"Joko väkivallan tai viekkauden
kautta olet kärsimälläsi häpeän
tai hirvittävän hukan."
_Ori. Fur._ Canto XIII, I.
Pieni huone, seinät täynnä maalauksia, joista yksikin oli enemmän
arvoinen kuin palatsin omistajan koko sukupuu. Oikein lausui Zanoni:
"Maalari on maagikko"; hän ainakin osaa sulattimestaan koota oikeata
kultaa. Venetsialainen aatelismies voi olla keikari tai salamurhaaja --
lurjus tai tyhmyri, mitätön tai mitätöntäkin huonompi, mutta jos hän on
saanut istua Titianin[35] mallina, on hänen valokuvansa arvoltaan
verraton. Muutamia tuumia maalattua kangasta on kalliimpi kuin ihminen
suonineen ja lihaksineen, aivoineen ja pikku ajatuksineen.
Tässä huoneessa istui noin 43 vuoden ikäinen mies, tummasilmäinen,
kellankalpea, kasvonpiirteet lyhyet, esiinpistävät, leuka suuri ja
huulet paksut, aistilliset mutta päättäväiset; tämä mies oli prinssi
di ----. Hänen vartalonsa, keskikokoinen ja lihavahko, oli käärittynä
avaraan rikkaasti koristettuun vaippaan. Pöydällä hänen edessään makasi
vanhanaikainen miekka ja hattu, naamari, arpanappulat, kirjotussalkku
ja kummallisesti veistetty hopeinen mustepullo.
"No hyvä, Mascari", sanoi prinssi, katsahtaen elättiin, joka seisoi
raudotetun ikkuna-aukon alapuolella -- "niin, kardinaali nukkuu isäinsä
kanssa. Minä kaipaan jotakin lohdutusta kuulla niin mainion sukulaisen
kuoltua, ja kellä on sen suloisempi ääni kuin Viola Pisanilla?"
"Tosissaanko teidän korkeutenne puhuu? Niin pian hänen Ylhäisyytensä
kuoleman jälkeen?"
"Sen vähemmän siitä puhutaan ja sen vähemmän minua epäillään. Oletko
saanut selvää sen hävyttömän miehen nimestä, joka tuona yönä teki
yritykseni tyhjäksi ja seuraavana päivänä ilmotti siitä kardinaalille?"
"En vielä."
"Viisas Mascari! Minä sen sinulle ilmotan. Se oli tuo tuntematon."
"Signor Zanoni! Oletteko siitä varma, prinssini?"
"Olen. Sen miehen äänessä on jotakin, josta en voi erehtyä: se on niin
selvä, että sitä kuullessani miltei kuvittelen omantunnon löytyvän.
Kuitenkin täytyy meidän päästä tuosta kiusallisesta miehestä. Mascari,
signor Zanoni ei ole vielä kunnioittanut meidän halpaa taloamme
läsnäolollaan. Hän on huomattava vieras -- meidän täytyy pitää juhla
hänen kunniakseen."
"Ah, ja Kypros-viini! Kypressi soveltuu juuri hautaan."
"Mutta varrohan! Minä olen taikauskoinen: kerrotaan kummallisia juttuja
Zanonin voimasta ja ennakkonäöstä; muistahan Ughellin kuolemaa. Mutta
mitä siitä! vaikka hiisi olisi hänen liitossaan, ei hän minulta
riistäisi palkintoani eikä myöskään kostoani."
"Teidän korkeutenne on kiihtynyt; näyttelijätär on teidät lumonnut."
"Mascari", sanoi prinssi ylpeästi hymyillen, "näissä suonissa virtailee
vanhojen Viscontien verta -- noiden, jotka kerskailivat, ettei mikään
nainen ollut välttänyt heidän himoaan eikä mikään mies heidän kostoaan.
Isäni kruunu on nyt vain kiiltokultaa ja leikkikalu; mutta heidän
henkensä elää vielä minussa. Kunniani on nyt kiedottu tähän pyrintöön
-- Violan täytyy tulla omakseni!"
"Pannaanko toimeen uusi väijytys ja äkkiyllätys?" ehdotti Mascari
kysellen.
"Ei, miksen menisi itse samaan taloon? Se on yksinäisellä paikalla eikä
ovi ole rautaa."
"Mutta entä jos hän palatessaan takaisin kertoisi väkivallasta?
Sisäänmurto -- neidonryöstö? Ajattele! Vaikkeivät aateliston oikeudet
vielä ole kaikki lopussa, ei Viscontikaan ole enää lain yläpuolella."
"Eikö ole, Mascari? Hullu! missä maailman ajassa, vaikka Ranskan
riivatut onnistuisivatkin haaveissaan, missä lain miekka ei taipuisi
niinkuin pajunoksa vallan ja kullan herran väkevässä kädessä? Mutta älä
noin kalpene, Mascari, minä olen kaikki suunnitellut. Sinä päivänä,
jolloin hän lähtee tästä palatsista, on hän matkustava Ranskaan herra
Jean Nicotin kanssa."
Ennenkuin Mascari ehti vastata, ilmotti huonepalvelija signor Zanonin
tulleeksi.
Tahtomattaan kävi prinssin käsi pöydällä olevaan miekkaan; sitten hän
hymyillen omalle mielenjohteelleen nousi ja otti vieraan kynnyksellä
vastaan kaikella italialaisella kohteliaisuudella ja kunnioituksella.
"Tämä on minulle korkea kunnia", sanoi prinssi. "Minä olen kauan
halunnut saada puristaa niin etevän miehen kättä --"
"Ja minä tarjoon käteni samassa hengessä kuin tekin", vastasi Zanoni.
Napolilainen kumartui kättä puristaessaan: mutta siihen koskiessaan
kävi hänen ruumiissaan väristys ja hänen sydämensä pysähtyi. Zanoni
katsoi häneen tummilla hymyilevillä silmillään ja istuutui
tuttavallisesti.
"Niin se on päätetty ja vahvistettu, meidän ystävyytemme nimittäin,
jalo prinssi. Ja nyt minä kerron käyntini tarkotuksen. Minä
huomaan, teidän Korkeutenne, että me olemme kilpailijoita, ehkä
itsetiedottomasti. Emmekö voisi saada vaatimuksiamme soveltumaan
yhteen?"
"Ah", sanoi prinssi huolettomasti, "te siis olitte se kavaljeeri, joka
minulta ryösti takaa-ajoni saaliin. Kaikki keinot ovat luvallisia
sodassa ja lemmessä. Sovitella vaatimuksiamme! Olkoon menneeksi; tuossa
on arpanappulat; heittäkäämme hänestä arpaa; joka saapi alemman, hän
väistyköön."
"Onko tämä sellainen ratkaisu, jota te sitoudutte noudattamaan?"
"Kunniasanallani."
"Ja mikä on sille tuleva, joka rikkoo tämän sanansa?"
"Miekka on arpakotelon vieressä, signor Zanoni. Joka ei pidä
kunniasanastaan kiinni, hän miekalla kaatukoon."
"Ja te ehdotatte tämän tuomion sille meistä, joka ei pidä sanaansa?
Olkoon niin; signor Mascari heittäköön meidän puolestamme."
"Oikein sanottu! Mascari, tuo nopat tänne!"
Prinssi heittäytyi tuolissaan taappäin, ja vaikka hän olikin
teeskentelyyn tottunut, ei hän voinut estää riemun ja tyydytyksen
hehkua leviämästä kasvoilleen. Mascari otti kolme arpanoppaa ja
kalisteli niitä. Zanoni nojasi kättä poskelleen ja kumartui yli pöydän,
kiinnittäen silmänsä lujasti prinssin käskyläiseen; turhaan koetti
Mascari irrottautua hänen tutkivan katseensa lumouksesta: hän kalpeni,
hän vapisi -- hän laski käsistään kotelon.
"Minä annan ensimäisen heiton teidän Korkeudellenne. Signor Mascari,
olkaa hyvä ja lopettakaa meidän odotuksemme."
Taas tarttui Mascari koteloon, taas vapisi hänen kätensä ja nopat
kalisivat. Hän heitti; tuli 16.
"Se on korkea heitto", sanoi Zanoni tyyneesti; "kuitenkaan minä en
heitä toivoani, signor Mascari."
Mascari kokosi nopat, pudisteli niitä ja heitti ne taas pöydälle: luku
oli korkein mahdollinen -- 18.
"Minä olen voittanut, te näette", sanoi Zanoni, "voimmeko yhä olla
ystäviä?"
"Signor", sanoi prinssi, nähtävästi taistellen suuttumuksen ja
hämmästyksen vaiheella, "voitto on teidän. Mutta suokaa anteeksi, te
olette puhuneet keveästi tästä neitosesta -- voiko mikään saada teitä
luopumaan vaatimuksestanne?"
"Ah, älkää niin pahaa luulko, vaikka puhuinkin keveästi", jatkoi Zanoni
ja lisäsi, äänessään ankara sointu: "Älkää unohtako sitä tuomiota,
minkä omin huulin lausuitte."
Prinssi rypisti otsaansa, mutta pidätti sen ylpeän vastauksen, joka
ensin oli hänen huulillaan.
"Olkoon, minä alistun", hän sanoi väkinäisesti naurahtaen. "Mutta
antakaa minun osottaa, etten vihoissani myönny: suvaitkaa
läsnäolollanne kunnioittaa pientä juhlaa, jonka minä aion pitää", hän
puhui terävällä ivalla, "minun sukulaiseni, hurskaasti muistettavan
kardinaalin kunniaksi, kun hän korotettiin pyhän Pietarin istuimen
ääreen."
"On todella iloista kuulla teiltä pyyntö, jota voin totella."
Sitten käänsi Zanoni keskustelun aiheen, puhui jonkun aikaa iloisesti
ja keveästi ja poistui sitten pian.
"Roisto!" ärjäsi prinssi, käyden Mascaria kaulaan, "sinä kavalsit
minun!"
"Minä vakuutan teidän Korkeudellenne, että arvat olivat oikein
asetetut! hänen olisi pitänyt heittää kaksitoista, mutta hän on itse
piru, siinä kaikki."
"Ei ole mitään aikaa hukattavana", sanoi prinssi, päästäen käsistään
käskyläisensä, joka vaieten järjesteli kaulahuiviansa. "Minun vereni
kiehuu -- minä tahdon voittaa tämän tytön, vaikka siihen kuolisin! Mikä
kolaus se oli?"
"Ei muuta kuin että mainehikkaan esi-isänne miekka putosi alas
pöydältä."