"Kaksi on lempeä minulla,
lohdullista, toivotonta,
Ne niinkuin henkeä kaksi
korvanani kuiskailevat."
_Shakespeare_.
Kunnioitettava Veljeskunta, niin pyhä ja niin vähän tunnettu, jonka
salaisista kallisarvoisista aikakirjoista tämän kertomuksen ainekset
ovat kootut; te, jotka vuosisadasta vuosisataan olette tallettaneet
kaiken, minkä aika ylevästä kunnioitettavasta tieteestä on säästänyt --
kiitos teille, jos nyt ensimäisen kerran joku ilmaus, vaikka kuinkakin
puutteellinen, maailmalle annetaan niistä ajatuksista ja teoista, joita
oli yhdellä Veljistönne todellisella eikä itsetehdyllä jäsenellä. Monet
ovat sanoneet itseänne teidän joukkoonne kuuluviksi. Monta väärää
henkilöä on myöskin siihen lukenut tieteellinen tietämättömyys, joka
yhä vielä hämmentyneenä on pakotettu tunnustamaan, ettei se mitäkään
tiedä teidän alkuperästänne, teidän menoistanne ja opeistanne eikä
sitäkään tiedä, onko teillä vielä maan päällä olinpaikkaa. Kiitos
teille siitä että minä, ainoa maassani tällä ajalla, joka maallisin
jaloin olen saanut astua teidän salaperäiseen akatemiaanne, että
minä[33] olen teiltä saanut luvan ja vapauden vihkimättömien
käsityskykyyn sovelluttaa muutamia harvoja niistä tähtöisistä
totuuksista, jotka loistivat Kaldealaisen Viisauden suurelle Shemaialle
ja myöhempien oppilaiden hämärtyneen tiedon kautta himmeästi pilkotti,
sellaisten kuin Pselluksen ja Jamblikuksen, jotka koettivat puhaltaa
liekkiin kekäleitä siitä tulesta, joka paloi Idän _Hamarinissa_,
Vaikkei meille, ikälopun aikakauden lapsille, ole suotu sitä _nimeä_,
joka maan varhaisimpien oraakkelien sanoilla puhuen "syöksyy
äärettömiin maailmoihin", niin kuitenkin on meidän tehtävämme pyrkiä
kadonneitten totuuksien jäljille jokaisen filosofin tai kemistin uuden
keksinnön avulla. Painovoiman, sähkön lait ja se vielä ihmeellisempi
elämänvoima, joka maailmasta jos poistuisi jättäisi maailman haudaksi
-- ne totuudet olivat vain osia siitä kirjasta, mistä muinainen teurgia
etsi ohjeita lainlaadintaansa ja tieteeseensä. Kun minä tahdon sanoilla
pystyyn rakentaa tämän historian jäännöksiä, niin tuntuu niinkuin
juhlallisessa unitilassa minua kuljetettaisiin läpi kaupungin
raunioitten, missä ainoastaan on haudat jälellä. Hautakammioista ja
uurnista minä herätän sammuneen soihdun Geniuksen[34] ja se muistuttaa
niin likeisesti Erosta, että toisinaan en tiedä, kumpi teistä minulle
sanelee -- oi Lempi, oi Tuoni!
Kovin se myllersi neidon sydäntä tämä uusi rajaton ja jumalallinen
tunne. Oliko se sitä tavallista suonen sykkinää ja mielikuvituksen
kiihotusta, silmän vetovoimaa kauniiseen ja korvan kääntymistä
kaunopuheiseen, vai oliko jotain oikeutusta siinä käsityksessä, mikä
Violalla itsellään oli -- että nim. se ei ollut aistimista syntynyt
eikä maallista ja inhimillistä lempeä vaan ennemmin jonkun ihmeellisen
ja kuitenkin pyhän tai'an vaikutusta. Kerroin jo edempänä, että siitä
päivästä, jolloin Viola enempää kauhistumatta ja vapisematta antautui
Zanonin vaikutuksen alaiseksi, oli hän koettanut pukea ajatuksiansa
sanoiksi. Puhukoot nämä ajatukset itse puolestaan.
_ltsetunnustus_.
Päivänpaisteko minua valaisee vai sinun läsnäolosi muisto? Minne
katsonkin tuntuu maailma olevan sinua täynnä; jokaisessa
päivänsäteessä, joka veden kalvossa välkkyy ja puitten lehdillä
hymyilee, minä vaan näen sinun silmiesi kuvan. Mitä on tämä, joka
muuttaa ei ainoastaan minut itseni vaan koko maailman ulkonäön?
* * * * *
Kuinka äkisti elämääni iski se voima, jolla sinä nyt hallitset sydämeni
aallokkoa. Tuhansia oli ympärilläni ja minä näin ainoastaan sinut. Se
oli juuri sama ilta, jolloin minä ensiksi astuin näyttämön maailmaan.
Kuinka kummasti ja äkisti tuo maailma ainaiseksi liittyi sinuun! Mitä
näyttämön lumous oli muille, sitä oli minulle sinun läsnäolosi!
Elämänikin tuntui keskittyvän noihin lyhyihin hetkiin, ja sinun
huuliltasi kuulin soittoa, jota eivät mitkään muut korvat kuulleet.
Istun nyt siinä huoneessa, missä isäni asui. Täällä tuona onnellisena
iltana ensimäisen menestyksen jälkeen minä aivan unohdin, miksi _he_ --
vanhempani -- olivat niin onnellisia, ja vaivuin varjoon ja koetin
arvata, mitä sinä merkitsit minulle, ja silloin äitini matala ääni
herätti minut ja minä hiivin isäni viereen, likelle, likelle, omia
ajatuksiani peläten.
Ah, suloinen ja suruinen oli seuraava aamu, jolloin sinä varottelit
minua kohtalostani. Nyt olen orpo -- mitä on elämässä minulla
ajateltavaa, mitä uneksittavaa muuta kuin sinua!
Kuinka hellästi sinä minua nuhtelit siitä, että ajatuksissani sinua
kohtaan niin julman vääryyden tein! Eipä tarvinnut minun säikähtää,
vaikka sinä katselit ajatuksiani niinkuin auringonsäde yksinäistä
puuta, johon sinä kerran minua vertasit. Niinkuin tuo puu minäkin
taistelin, kamppailin valoa kohti ja valohon pääsin. Minulle puhutaan
rakkaudesta ja koko näyttämöelämä on rakkaudesta huulilla puhumista.
Ei, sanon sen yhä uudestaan, minä tiedän, ettei sitä samaa ole se
rakkaus, jota minä tunnen sinua kohtaan -- siinä ei ole intohimoa, se
on vain ajatus. Minä en pyydä vastarakkautta. Minä en nurise, vaikka
sinun sanasi ovat ankaria ja katseesi kylmä. En kysy, onko minulla
kilpailijoita, en huokaillen halaja olla kaunis sinun silmissäsi. Minun
henkeni tahtoisi yhtyä sinun henkeesi. Minä antaisin maailman aarteita,
jos saisin tietää sen hetken, jolloin katseesi kohoaa tähtiä kohti --
jolloin sydämesi tyhjentyy rukoukseen, vaikkapa valtameret välillämme
pauhaisivat. Minulle puhutaan, että sinä olet kauniimpi kuin ihanimmat
marmorikuvat, mutta minä en koskaan ole uskaltanut kiinteästi katsoa
sinua silmiin, jotta muistossani voisin sua verrata muihin. Ainoastaan
silmäsi ja lempeä, tyyni hymyilysi seuraa minua aina; niin myös kun
kuuta katson, ei sydämeeni tule muuta kuin sen äänetön valo.
* * * * *
Usein tyyneellä säällä olen kuulevinani isäni soiton säveleitä, usein,
vaikka ne jo kauan sitten hautaan vaikenivat, ovat ne herättäneet minua
yön unesta. Ennenkuin sinä tulet luokseni, olen kuulevinani sävelten
tervehtivän sinun lähestymistäsi. Minä olen kuulevinani niiden
valittelevan ja huokailevan, kun minä itseeni takaisin vaivun sinun
lähtiessäsi luotani. Sinä olet tuon soiton luontoa -- sen henki ja
haltija. Isäni mahtoi aavistuksin tuntea sinut ja sinun synnyinseutusi,
kun tuulet humisevat hänen soittoonsa vastaukseksi ja maailma päätteli
häntä hulluksi! Minä kuulen tässä, missä istun, meren kaukaista pauhua.
Pauhatkaa siunatut aallot iloisesti aamutuulessa -- niin minun sydämeni
sykkii siinä valossa ja virkeydessä, joka sinua ajatellessa mieleen
syntyy.
Usein lapsuudessani olen miettinyt ja kysellyt, miksikä olen
syntynyt, ja sieluni vastasi sydäntäni ja sanoi: -- 'Sinä synnyit
kunnioittamaan!' Niin kyllä, siitäpä tiedän, miksi varsinainen maailma
aina on tuntunut minusta niin valheelliselta ja kylmältä. Minä tiedän,
miksi näyttämön maailma niin lumosi ja häikäisi minua. Tiedän, miksikä
oli niin suloista istua erikseen ja koko sielullani katsella etäistä
taivasta. Luontoni ei ole luotu tätä elämää varten, vaikka se muista
näyttääkin niin onnekkaalta. Sen ainainen puute on, että sen edessä on
ylevämpi kuva kuin se itse! Muukalainen, missähän korkeassa maailmassa
haudan yli tultuani minun sieluni hetkestä hetkeen saa Elämää ylistää
saman lähteen partaalla kuin sinä.
* * * * *
Naapurini puutarhassa on pieni suihkukaivo. Minä seisoin sen vieressä
aamulla varhain. Kuinka kiivaasti vesi suihkusi ylös auringonsäteihin!
Ja silloin ajattelin, että saisin nähdä sinut taas tänä päivänä, ja
sydämeni sykähti vastaukseksi siihen päivänkoittoon, jonka sinä minulle
mukanasi tuot.
* * * * *
Minä olen nähnyt, minä olen kuunnellut sinua taasenkin. Kuinka
rohkeaksi olen tullutkaan! Annoin lapsekasten ajatusteni juosta ja
kerroin muistojani, ikäänkuin olisin sinua lapsesta asti tuntenut.
Äkkiä minut valtasi ajatus uskalluksestani. Pysähdyin ja etsin arasti
sinun silmiäsi.
"No, ja kun huomasit, ettei satakieli tahtonutkaan laulaa?"
"Ah", sanoin minä, "mitä sinua liikuttaa tämä kertomus
lapsensydämestä?"
"Viola", vastasit sinä, tuolla äänellä, joka on niin selittämättömän
tyyni ja totinen: "Viola, lapsensydämen pimeys on usein ainoastaan
tähden varjoa. Jatka puhettasi! Ja satakielesi, kun se otettiin kiinni
ja pantiin häkkiin, ei tahtonutkaan laulaa."
"Ja minä kannoin häkin tuonne, viinilehvien joukkoon ja otin kanteleeni
ja puhuin sille sävelillä, sillä minä ajattelin, että soitto oli sen
äidinkieltä ja että se ymmärtäisi minun koettavan sitä lohdutella."
"Niin", sanoit sinä. "Ja viimein se vastasi sinulle, mutta ei laululla
vaan lyhyellä terävällä kirkaisulla, niin surullisella, että kätesi
putosivat alas kanteleelle ja kyyneleet tulvivat silmistäsi. Silloin
sinä hiljaa avasit häkin ja satakieli lensi tuohon pensaikkoon ja sinä
kuulit lehtien rasahtelevan, ja kun kuutamossa katsoit sinne, näit,
että se oli löytänyt kumppaninsa. Ja sitten se oksaltaan lauloi sinulle
pitkän, riemuisan kiitoslaulun. Ja miettiessäsi sinä tunsit, ettei
kuutamo tai viinistön lehvät antaneet linnulle säveleiden aihetta vaan
että laulun salaisuus oli rakastetun läsnäolo. Näin sanoit.
"Kuinka sinä tunsit tuon lapsuusajan ajatukset paremmin kuin minä
itsekään! Kuinka minun vähäpätöinen elämäni pikkutapauksineen on niin
kummasti tuttu sinulle, vaalea muukalainen! Minä kummastelen -- mutt'en
enää uskalla sinua pelätä!"
* * * * *
Kerran minua masensi ajatus hänestä. Niinkuin lapsi kuuhun kaipaa, niin
oli koko olemuksessani hämärä ikävä johonkin saavuttamattomaan. Nyt
tuntuu minusta, niinkuin sinua ajatteleminen kirvottaisi hengestäni
jokaisen kahleen. Minä liitelen valomeressä eikä mikään tunnu
siivilleni liian korkealta eikä silmilleni liian kirkkaalta.
Tietämättömyyteni se pani minut sinua pelkäämään. Mutta sinun
ympärilläsi asuu ikäänkuin ilmapiirinä kirjoissa löytymätön tieto.
Kuinka vähän olen minä lukenut, kuinka vähän opiskellut! Kuitenkin, kun
sinä olet sivullani, tuntuu kuin peite olisi poistettu koko luonnon
kasvoilta. Minä hätkähdän katsoessani kirjottamiani sanoja; ne eivät
tunnu minusta tulleilta vaan ovat jotakin muuta kieltä, jota sinä olet
sydämelleni opettanut ja jota käteni nopeasti piirtelee paperille
niinkuin sanelun jälkeen. Joskus kun kirjotan tai ajattelen voisin
kuvitella kuulevani keveitä siivenlyöntejä ympärilläni ja näkeväni
himmeitä kauniita muotoja liitelevän edessäni ja hymyilevän
haihtuessaan ilmaan. Nyt ei tule enää luokseni rauhattomia ja
pelottavia unia nukkuissani, mutta yö- ja päiväelämä tuntuvat nyt
molemmat jatkuvalta unennäöltä. Unessani minä käyskelen kanssasi, ei
maisia polkuja pitkin vaan kautta ilmojen -- ja se ilma on kuin soittoa
-- ylöspäin, ylöspäin sieluni nousee kanteloisen soiton siivillä!
Ennenkuin sinut opin tuntemaan, olin maan orja. Sinä olet antanut
minulle koko maailman vapauden! Ennen elin elämää -- nyt tuntuu kuin
olisin alkanut elämään iankaikkisuutta!
* * * * *
Ennen, kun minun piti näyttämöllä esiintyä, tykytti sydämeni kahta
kovemmasti. Minä vapisin astuessani yleisön eteen, jonka henkäisystä
riippui maine tai häpeä, mutta nyt en heitä pelkää. Minä en heitä näe,
en kuule enkä välitä heistä. Tiedän että ääneni on oleva soittoa, sillä
minä sinulle lausun hymniä. Sinä et tule koskaan teatteriin eikä sekään
minua sureta. Sinä olet liian pyhä esiintyäksesi yhtenä osana
tavallisesta maailmasta ja minä olen iloinen siitä, ettet ole läsnä
silloin kuin joukolla on oikeus minua arvostella.
* * * * *
Ja hän puhui minulle _toisesta!_ Toiselle olisi hän minut määrännyt!
Ei, lempeä minä en tunne sinua kohtaan, Zanoni! Kuinka muuten olisin
sinua kuunnellut suuttumatta? Kuinka muuten käskysi olisi voinut olla
kuulumatta mahdottomalta? Niinkuin soittokoneen kielet tottelevat
mestarinsa kättä, niin äänesi virittää sydämeni hurjimpiakin kieliä
tahtonsa mukaan. Jos sinua miellyttää -- olkoon! Sinä olet kohtaloni
herra! Se ei voi kapinoida sinua vastaan! Minä aivan luulisin voivani
lempiä ketä tahansa, johon sinä vaan vuodattaisit sinusta säteilevän
valosi. Kaikkea mihin sinä olet koskenut, minä rakastan. Sinun kätesi
leikki näillä viinipuun lehdillä, minä kannan niitä povellani. Sinä
tunnut minusta kaiken rakkauden lähteeltä! Liian korkea ja liian kirkas
olet, jotta sinua voisin lempiä, mutta sinä luot valoa muihin
esineisiin, joita silmä voi katsella vähemmän häikäistyneenä. Ei,
lempeä minä en tunne sinua kohtaan, ja sentähden en punastu, kun
tunnustan tätä kaikkea. Häpeä minulle, jos lempisin sinua, kun tiedän
sinun rinnallasi olevani niin mitätön olento.
* * * * *
_Toinen_ -- muistossani kaikuu se sana. Toinen! Tarkotatko, etten saisi
sinua enempää nähdä? Ei murhe, ei epätoivo minuun tullut. Minä en voisi
itkeä. Se on vaan ääretön yksinäisyyden tunne. Minä vaivun takaisin
tavalliseen elämään ja värisen kylmästä sen autiudessa. Mutta minä
tottelen sinua, jos niin tahdot. Saanhan toki sinut nähdä haudan tuolla
puolla? Oi, kuinka ihanaa olisi saada kuolla!
Miksen ponnistele irtautuakseni siitä verkosta, johon tahtoni on
kiedottu? Onko sinulla oikeutta minua noin hallita? Anna minulle
takaisin, anna minulle takaisin se elämä, josta tiesin, ennenkuin
sinulle itse elämänikin annoin. Anna minulle takaisin nuoruuteni
huolettomat unelmat -- anna vapaus sydämelleni, joka ääneensä ennen
lauleli. Sinä olet vapauttanut minut kaikesta, mikä ei ole sinua
itseäsi. Miksi syntiä olisi ainakin ajatella sinua -- joskus nähdä
sinut? Suudelmasi vielä hehkuu kädelläni: onko se käsi minun vallassani
enää? Sinun suudelmasi pyhitti sen itsellesi. Muukalainen, minä _en_
tahdo sinua totella!
* * * * *
Taas yksi päivä -- yksi noista tärkeistä kolmesta on mennyt!
Kummallista, että viime yön unen jälkeen on rintaani laskeutunut syvä
rauha. Tunnen niin varmaksi, että olemukseni on sinuun yhdistyvä, enkä
voi ajatella eroa sinusta. Tässä vakaumuksessa laskeudun levolle ja
hymyilen sinun sanoillesi ja omalle pelolleni. Sinä pidät eräästä
lauseesta, jota toistelet tuhansissa muodoissa -- että sielun kauneus
on usko -- että mitä ihanteellinen sulo on kuvanveistäjälle, sitä on
usko sydämelle -- että usko oikein käsitettynä, ulottuu kaikkiin luojan
tekoihin, ja Häntä me ainoastaan uskon kautta voimme tuntea -- että
usko luo meissä tyynen luottamuksen ja levollisen tulevaisuuden toivon
-- että se on kuutamovalo ihmismeren aallokossa. Nyt minä ymmärrän tätä
uskoa. Minä hylkään kaiken epäilyksen ja kaiken pelon. Minä tiedän,
että se side on heltiämättömäksi tehty, joka minun sisäisen elämäni
yhdistää sinuun etkä sinä voi sitä katkaista, jos tahtoisitkin. Ja tämä
muutos taistelusta tyyneyteen tuli minulle nukkuissani -- nukkuissani
ilman unennäköjä. Mutta kun heräsin, tunsin salaperäistä onnea --
epämääräistä muistoa jostakin siunatusta -- ikäänkuin sinä olisit
jostakin kaukaa luonut hymyilyn minun uneeni. Illalla maata mennessäni
olin niin surullinen; jokainen kukka tuntui ainiaaksi sulkeutuneen
auringonvalosta, ja itse yö vallitsi sekä sydämessä että maan päällä.
Nyt on maailma jälleen kaunis, mutta rauhallisen kaunis -- ei
tuulenhenkäyskään liikuta puuta -- sinun puutasi -- eikä yksikään
epäilys minun sieluani.