"Kahden maailman välillä elämä
leijuu niinkuin tähti, joka illan
ja aamun vaiheella tuikkii."
_Byron_.
Kun Glyndon erosi Violasta, niinkuin kerrottiin tämän teoksen toisen
osan viimeisessä luvussa, antautui hän taas noiden mystillisten
kaipausten ja arvelujen valtaan, joita Zanonin muisto aina nosti
mieleen. Ja kulkiessaan pitkin katuja hän tuskin oli omista
liikkeistään tietoinen, kunnes hän konemaisen tavan ohjaamana tapasi
itsensä keskellä noita yleviä maalauskokoelmia, joista Italian
kaupungit ylpeilevät, kun niillä nykyisissä oloissaan ei ole mitään
kerskailtavaa. Tänne oli hän tavannut tulla harva se päivä katsomaan
hienoimpia tauluja erään mestarin, joka erityisesti herätti hänen
tutkimushaluaan, nim. Salvatorin.
Hänen teostensa edessä oli hän usein seisonut syvässä kunnioituksessa.
Tämän taiteilijan erityisenä piirteenä on tahdonvoima: hän hakkaa
ikäänkuin kalliosta esiin omat aiheensa eikä tavottele aatteellisen
kauneuden ylevimpiä ihanteita, niinkuin loistavammat nerot. Hänen
kuvillaan on suuremmoista voimaa, hän on aivan vapaa tavallisesta
jäljittelystä ja pikkumaisesta asiallisuudesta, hän tarttuu
mielikuvitukseen ja pakottaa sitä palvelemaan itseään ja kulettamaan --
ei taivaaseen vaan tämän maan kaikkein jylhimpiin ja eriskummaisimpiin
paikkoihin. Siinä on taikaa, ei suuren tietäjän vaan synkkämielisen
taikurin -- miehen, jonka sydän sykki voimakkaasti ja joka rautaisin
käsin tarttui taiteeseen ja pakotti sitä ihannoimaan ympäröivän elämän
näytelmiä. Tämän lujan tarmokkuuden edessä Glyndon tunsi suurempaa
kammonsekaista ihailua kuin katsellessaan sitä tyynempää kauneutta,
mikä Rafaelin sielusta puhkesi ilmi, niinkuin Afrodite merten
syvyyksistä syntyi. Ja nyt Glyndon haaveistaan heräten seisoi
tuijottaen luonnon jylhänvaltavaan synkeyteen, joka kankaalla kuvastui.
Noiden väärien puurunkojen lehdetkin kuiskailivat sibyllan salaisuuksia
hänen korvaansa. Apenninien röhmyiset vuorensakarat ja niiden välissä
ryöppyilevä vesiputous sopi Glyndonin nykyiseen mielentilaan paremmin
kuin muun maailman näyt. Taulussa kuvastui valtaavasti Luonnon ankara
mahti ja ihmisen pienuus sen rinnalla. Henkisemmät taiteilijat panevat
elävän ihmisen ja hänessä asuvan sielun tauluunsa pääaiheeksi ja itse
näyttämö on syrjäasiana, ikäänkuin osottaakseen, että paratiisin
pakolainen yhä vieläkin on ulkonaisen maailman herra. Sitävastoin
Salvator panee pääasiaksi puut ja vuoret ja vesiputouksen ja ihminen
itse siirtyy syrjemmälle. Aine hallitsee ja sen herra kyyristyy sen
pelottavan varjon alle. Toimeton aine vetää huomion puoleensa eikä
kuolematon ihmissielu. Kaamea filosofia taiteen esittämänä!
Tämänlaatuisia mietteitä kulki Glyndonin mielessä, kun yhtäkkiä hänen
käsivarteensa koskettiin ja Nicot seisoi hänen vieressään!
"Suuri mestari, vaikken minä hänen suuntaansa rakasta", virkkoi Nicot.
"En minäkään sitä rakasta vaan tunnen kammonsekaista kunnioitusta sitä
kohtaan. Kauneutta ja sievää rauhallisuutta rakastetaan, mutta se
tunne, joka meillä on tummaa ja pelottavaa kohtaan, on yhtä syvä kuin
rakkaus."
"Totta on", vastasi Nicot miettiväisenä. "Ja kuitenkin se on ainoastaan
taikauskoa. Lapsenkamarista ovat lähteneet monet käsityksemme
maailmasta -- siellähän peikoista ja kummituksista laverrellaan. Mutta
taiteen ei pitäisi suositella meidän tietämättömyyttämme, sen pitäisi
kuvata ainoastaan totuutta. Minä tunnustan, että Rafael ei juuri minua
miellytä, koskei minulla ei ole mitään sympatiaa hänen aiheitansa
kohtaan. Minun kannaltani hänen pyhimyksensä ja neitsyeensä ovat
ainoastaan tavallisia ihmisiä."
"Mutta mistä taiteen sitten pitäisi ottaa aiheensa?"
"Historiasta, epäilemättä, ja etenkin roomalaisten suurista
sankariteoista, jotka herättävät vapauden ja urhouden tunteita,
tasavaltalaisia hyveitä. Minä olisin tahtonut, että Rafael olisi
kuvittanut Horatiusten tarinaa, mutta Ranskalle jääkin tehtäväksi
palauttaa maailmalle tämä oikea taidesuunta, joka ei voisi syntyä
pappisvallan ja petoksen hallitsemassa maassa."
"Vai teille ovat Rafaelin pyhimykset ja neitsyeet ainoastaan tavallisia
ihmisiä?" toisti Glyndon, palaten Nicotin avomieliseen tunnustukseen,
tuskin kuulienkaan niitä johtopäätöksiä, joita ranskalainen selvitteli.
"Totta tosiaan! Ha, ha!" virnisteli Nicot. "Ettehän kai tahdo, että
minä uskoisin koko pyhimyskokoelmaan, vai mitä?"
"Mutta ihanne!"
"Ihanne!" keskeytti Nicot. "Italialaiset kriitikot ovat kääntäneet
päänne nurin. He puhuvat aina suuria sanoja ihanteellisesta
kauneudesta, joka vaikuttaa sieluun, -- sieluun! -- _onko_ sitten
sielua olemassa? Minä ymmärrän sitä, joka maalaa hienostunutta aistia,
älykästä ja koulutettua ymmärrystä varten. Mutta sielu -- joutavia, me
olemme vain aineen muunnoksia ja maalauskin on yhtä aineen muunnosta."
Glyndon käänsi kasvonsa edessään olevasta taulusta Nicotiin ja
Nicotista tauluun. Järkeilijä ilmaisi samoja ajatuksia, joita taulujen
näkeminen oli herättänyt. Hän pudisti päätään vastaamatta.
"Sanoppas minulle", kysäisi Nicot äkkiä, "mitä tuo petturi -- Zanoni --
niin, minä olen nyt saanut tietää hänen nimensä ja kaikki konstinsa --
mitä hän puhuikaan sinulle minusta?"
"Sinusta. Ei mitään, ainoastaan varotti minua kuuntelemasta sinun
oppejasi."
"Ahaa, siinäkö kaikki? Hän on kuuluisa kavaltaja, ja koska minä, kun me
viimeksi tavattiin toisemme, paljastin hänen petoksensa, arvelin minä,
että hän kostoksi sepittäisi minusta jonkun juorun."
"Paljastitte hänen petoksensa! Kuinka sitten?"
"Pitkä ja ikävä juttu: hän tahtoi opettaa eräälle minun ystävälleni,
vanhalle ukkohöperölle filosofisen alkemiansa salaisuuksia ja elämän
pidentämisen temppua. Minä neuvoisin teitä välttämään tuollaisia
epäiltäviä tuttavuuksia." Näin sanoen Nicot merkitsevästi nyökäytti
päätänsä ja lähti matkaansa tahtomatta vastata enempiin kyselyihin.
Glyndonin oli hetkeksi vallannut syvempi tunne ennenkuin Nicot
puheineen tuli siihen väliin. Hän kääntyi nyt Salvatorin maisemista ja
huomasi erään Correggion seimenkuvan. Häntä hämmästytti kuin iskemällä
näiden nerojen vastakkaisuus. Levollinen tyyneys -- täydellinen
kauneudentunne -- voima ilman ponnistusta -- ja henkevä siveellinen
pohja, joka sielulle puhuu silmän kautta ja kohottaa ajatuksia
sopusointuun ja hyvyyteen ja ihailuun -- ah, siinä olikin oikea taide.
Hän lähti galleriasta vastahakoisin askelin ja käveli suurissa
aatteissa kotiinsa päin. Ilokseen hän ei siellä tavannut Mervalea. Hän
nojasi päänsä käsien varaan ja koetti muistella Zanonin sanoja heidän
viimeisen kohtauksensa kuluessa. Nicotin puhe taiteestakin oli rikosta,
se alensi mielikuvituksen koneellisuudeksi. Hänkö, joka sielun käsitti
aineen muunnokseksi, hänkö voisi puhua Rafaelia korkeammasta
taidesuunnasta! Totta tosiaan, taide on magiaa, ja kun hän oikein
oivalsi tämän lauseen totuuden, ymmärsi hän myöskin, että magiassa voi
olla uskontoa, sillä uskonto on juuri taiteelle ominaista. Hänen
vanha harrastuksensa vapautui siitä kylmästä kultaisen vasikan
palvelemisesta, johon Mervalen käytännöllisyys tahtoi sen alentaa,
hänen intonsa alkoi taas hehkua ja leimahti palamaan. Hän huomasi nyt,
että tähänasti noudattamassaan suunnassa oli ollut hieno erehdys.
Nicotin sanat olivat tehneet tämän vielä selvemmäksi -- ja uusi maailma
näytti avautuvan. Hän tarttui otolliseen hetkeen -- otti esille värit
ja kankaan. Hänen mielensä kokonaan vapautui uutta ihannetta
seuraamaan, hän kohosi kauneuden ilmamaisiin korkeuksiin, kaikki mustat
ajatukset ja intohimot katosivat. Zanoni oli oikeassa: ainemaailma
vaipui alas hänen katseensa edessä, hän katseli luontoa etäiseltä
kukkulalta, ja kun hänen levottoman sydämensä aallot tyystin
tyyntyivät, niin Violan enkelisilmät häntä kohti loistivat niinkuin
pyhät kaksoistähdet.
Oven hän pani lukkoon eikä edes Mervalea ottanut vastaan. Uuden
elämänsä puhtaan ilman päihdyttämänä hän pysyi kolme päivää ja miltei
kolme yötäkin kokonaan työssä kiinni. Mutta neljäntenä aamuna tuli
vastavaikutus, joka aina seuraa voimanponnistusta. Hän heräsi väsyneenä
ja haluttomana ja katsahtaessaan kankaaseen näytti sen kauneus
hävinneen. Nöyryyttäviä muistoja niistä suurista mestariteoksista,
joiden kanssa hän pyrki kilpailemaan, tunkeutui hänen päälleen. Ennen
huomaamattomat puutteet suurenivat kerrassaan ilkeiksi hänen
ikävystyneelle ja tyytymättömälle siimalleen. Hän korjaili ja korjaili,
mutta hänen kätensä petti; epätoivoisena hän heitti käsistään
siveltimen ja avasi ikkunan; päivä ulkona oli kirkas ja iloinen;
kadulla lainehti vilkas elämä, joka on niin iloista ja huoletonta
eloisassa Napolissa. Hän näki rakastajan kulkevan ohi puhuen
rakastettunsa kanssa tuolla mykällä kielellä, joka on kestänyt kaikki
muut kielimuutokset, ja joka nyt on sama kuin muinaisina aikoina, esim.
etruskilaisten maalauksista päättäen. Päivänpaiste kutsuili nuorukaista
iloihin ja nautintoihin ja ikävät seinät, jotka äsken kyllä
tuntuivat sisältävän sekä maan että taivaat, olivat nyt muuttuneet
rikoksentekijän vankilaksi. Hän kuuli kynnyksellään Mervalen askeleet
ja avasi oven.
"Tuossako kaikki mitä olet tehnyt?" sanoi Mervale halveksivasti
vilkaisten taulua. "Ja tuonko tähden olet sinä sulkeutunut pois Napolin
kirkkailta päiviltä ja kuutamoisilta öiltä?"
"Niinkauankuin into oli päälläni, helotti minulle kirkkaampi aurinko ja
minä nautin hempeämmän kuutamon hekkumata."
"Tunnustat siis, entä into on mennyt. Hyvä, siitä näkyy, että alat
palata järkiisi. No niin, parempi on töhriä kankaita pari kolme päivää
kuin tehdä hullun päätöksen koko elämäkseen. Tuo pikku sireeni --"
"Ole vait: Minä en kärsi kuulla sinun lausuvan hänen nimeänsä."
Mervale veti tuolinsa lähemmä Glyndonia, pisti kätensä syvälle
housuntaskuihin, ojensi säärensä pitkälleen ja oli juuri alkamaisillaan
vakavan ripityksen, kun Nicot lupaa pyytämättä pisti sisään ruman
päänsä.
"Hyvää päivää, rakas veikko. Minä tahdon vähän puhua teidän kanssanne.
Hoo, te olette ollut työssä, näemmä. Tämäpä hyvää -- sangen hyvää.
Tuossa rohkea veto -- ja tuossa kohdassa vapaa käännähdys. Mutta
varrohan! onko aihe hyvin valittu? Tässä on suuri pyramidimuoto. Mutta
ettekö luule, että vaikutusten vastakkaisuus on unohdettu tässä
kuvassa? Koska oikea jalka on pantu eteenpäin, niin eiköhän oikean
käsivarren pitäisi olla vähän taaksepäin? Mutta kas! tuo pikkusormi on
vallan mainio!"
Mervale inhosi Nicotia. Kaikki haaveilijat, tuulentupien rakentajat ja
maailmanparantajat ja uusien urien aukaisijat olivat hänelle yhtä
vastenmielisiä, mutta tällä hetkellä hän olisi tahtonut syleillä
ranskalaista. Hän näki, kuinka Glyndonin kasvoilla kuvastui väsähdys ja
inho. Saada tuollaisen innonpuuskan jälkeen kuulla laverreltavan
pyramiidimuodoista ja oikeasta jalasta ja käsivarresta --
syrjäseikoista -- itse pääaihetta syrjäytettävän ja koko arvostelun
vihdoin päättyvän pikkusormen kiittelemiseen!
Ärtyisesti heittäen vaatteen maalauksensa yli virkkoi Glyndon: "Oh!
Mitä minun kehnoista tekeleistäni! Vaan oliko teillä jotakin asiata?"
"Ensinnäkin", sanoi Nicot, heittäytyen tuolille, "ensinnäkin tuo signor
Zanoni -- uusi Cagliostro -- joka väittelee minun aatteitani vastaan
(epäilemättä hän on Capet'in[30] vakoilija). En ole kostonhaluinen.
Oikein sanoo Helvetius: 'Erehdyksemme syntyvät intohimoistamme.' Minä
pidän omat haluni kurissa, mutta hyveellistä on vihata ihmiskunnan
tähden; minä soisin että signor Zanoni Parisissa joutuisi syytteeseen
ja tuomittaisiin." Ja Nicotin pienet silmät iskivät tulta ja hän
kiristeli hampaitansa.
"Onko teillä joku uusi syy vihataksenne häntä?"
"On", sanoi Nicot vihaisesti. "On, sillä olen kuullut että hän kosii
sitä tyttöä, jonka minä aion naida."
"Te! Kenestä sitten puhutte?"
"Kuuluisasta Pisanista! Hän on jumalallisen sievä. Hänen kauttansa minä
voisin tasavallassa kohota. Ja tasavalta pitää meillä olla ennenkuin
tämä vuosi on lopussa."
Mervale hieroi käsiänsä ja nauroi itsekseen. Glyndon punastui harmista
ja häpeästä.
"Tunnetteko te signora Pisanin? Oletteko koskaan puhutelleet häntä?"
"En vielä. Mutta kun minä kerran olen päättänyt jotakin, niin se on
pian tehty. Minä aion kohta palata Pariisiin. Sieltä kirjotetaan
minulle, että sievä vaimo edistää isänmaanystävän menestymistä.
Ennakkoluulojen aika on mennyt. Nyt ruvetaan ymmärtämään hienompia
hyveitä. Minä vien täältä mennessäni Europan koreimman vaimon."
"Ole hiljaa! Mitä sinä aiot?" sanoi Mervale ja tarttui Glyndoniin, kun
hän näki tämän lähenevän ranskalaista, silmät säihkyvinä ja nyrkit
puristettuina.
"Herra!" huudahti Glyndon hampaittensa välistä, "te ette tiedä kenestä
puhutte. Tohtisitteko otaksuakaan, että Viola Pisani teistä huolisi?"
"Ei siinä tapauksessa, että hän saisi paremman tarjouksen", sanoi
Mervale, katsoen ylös kattoon.
"Paremman tarjouksen? Te ette ymmärrä minua", sanoi Nicot, "minä Jean
Nicot, tulen kosimaan tyttöä, tulen ottamaan hänet vaimokseni! Muut
voivat tehdä hänelle rikkaampia tarjouksia, mutta ei kukaan minun
käsittääkseni niin kunniallista. Minä yksin säälin hänen avutonta
tilaansa. Muuten niin Ranskassa, missä olosuhteet alkavat muuttua,
päästään kyllä eroon vaimosta, milloin tahdotaan. Meillä tulee olemaan
uusi avioeron laki. Luuletteko että italialainen tyttö kieltäytyisi
naimasta taiteilijaa päästäkseen sen sijaan jonkun prinssin lemmityksi?
Ei, minä uskon parempaa Pisanista kuin te. Minä tulen kiiruusti
menemään hänen puheilleen."
"Toivon teille kaikkea menestystä, monsieur Nicot", sanoi Mervale
puristaen sydämellisesti hänen kättään.
Glyndon katseli kumpaakin halveksivasti. Viimein hän virkkoi vääntäen
huulensa katkeraan hymyyn:
"Ehkä teillä, monsieur Nicot, voi olla kilpailijoita."
"Sen parempi", vastasi monsieur Nicot huolettomasti, iskien
kantapäitään yhteen ja näyttäen kokonaan syventyneen ihmettelemään
jalkojensa suurta kokoa.
"Minäkin ihailen Viola Pisania."
"Jokaisen maalarin täytyy niin tehdä."
"Minä voin kosia häntä yhtä hyvin kuin tekin."
"Se olisi tyhmästi tehty teiltä, vaikka viisaasti minulta. Te ette
kuitenkaan osaisi hankkia kaupasta voittoa. Hyvä ystävä! teillä on
ennakkoluuloja."
"Ettehän julkee sanoa, että voisitte hankkia voittoa omalla
vaimollanne?"
"Hyveellinen Cato lainasi vaimonsa ystävälleen. Minä rakastan hyvettä
enkä voi tehdä muuta kuin jäljitellä Catoa. Mutta vakavasti puhuen --
en minä kilpailijaa pelkää. Te olette hyvännäköinen ja minä ruma. Mutta
te olette päättämätön ja minä päättäväinen. Sillä aikaa kuin te pidätte
kauniita puheita, niin minä ihan yksinkertaisesti sanon: 'Minulla on
varoja. Tahdotteko tulla puolisokseni?' Koettakaa siis parastanne, hyvä
ystäväni. Näkemiin! -- me tapaamme toisemme näyttämön takana."
Näin sanoen Nicot nousi, ojenteli pitkiä käsivarsiaan ja lyhyitä
sääriään, haukotteli, kunnes hänen epätasaiset hampaansa näkyivät
korvasta korvaan, painoi lakkinsa pörröiseen päähänsä uhmaavalla
liikkeellä, vilkaisi yli olkansa voitonriemuisasti ja ilkeästi
suuttunutta Glyndonia ja laahusti ulos huoneesta.
Mervale purskahti hurjaan nauruun. "Katsos, kuinka ystäväsi arvostelee
sinun Violaasi! Aika somaa olisi sinun ottaa Viola rumimman koiran
kynsistä, mikä löytyy Lapin ja kalmukkilaisten maan välillä."
Glyndon oli liian harmistunut voidakseen vastata. Silloin saapuikin
uusi vieras; se oli itse Zanoni. Mervaleen tämän henkilön esiintyminen
vaikutti vastenmielisen nöyryyttävästi, vaikkei hän sitä tahtonut
tunnustaa, siksipä hän nyökäytti päätään Glyndonille ja sanoi lyhyesti:
"enemmän toisten kun tavataan", ja jätti maalarin yksikseen
odottamattoman vieraansa seuraan.
"Minä näen", sanoi Zanoni nostaen kankaan maalauksen päältä, "ettette
ole halveksineet sitä neuvoa, jonka annoin teille. Rohkeutta, nuori
taiteilija, tämä on jotakin omintakeista, se on todellisen nerokkuuden
uljasta itseluottamusta. Teillä ei ollut mikään Nicot eikä mikään
Mervale kyynäspään takana, kun tämä todellinen kauneuden kuva syntyi
mieleen!"
Glyndon taas tunsi taiteeseen vetovoimaa saadessaan tätä odottamatonta
kiitosta ja hän vastasi vaatimattomasti: "Luulin hyvääkin teoksestani
tähän aamuun asti, mutta sitten minut vapautettiin tästä onnellisesta
vakaumuksesta."
"Sanokaa pikemmin, että tottumattomana jatkuvaan työhön te väsyitte
toimeenne."
"Se on totta. Pitääkö minun se tunnustaa? Minä aloin kaivata
ulkopuolista maailmaa. Minusta tuntui, että tuhlatessani sydämeni ja
nuoruuteni kauneuden näkyihin, kadotinkin varsinaisen elämän ihania
todellisuuksia. Ja silloin minä kadehdin iloista kalastajaa, joka
lauleli kulkiessaan ikkunani ohi, ja rakastajaa, joka pakisi
lemmittynsä kanssa."
Rohkaisevasti hymyillen vastasi Zanoni: "Mutta miksi moititte itseänne
tuosta ihan luonnollisesta ja välttämättömästä takaisintulosta maahan.
Sekin, joka tavan takaa käy innostuksen taivaissa, etsii taas maasta
jännityksen hellitystä ja virkistystä. Ihmisen sielu on lintu, joka ei
aina voi olla lennossa; kun tuntuu halu näkyväiseen elämään, täytyy sen
saada jotakin tyydytystä. Ne jotka paraiten ihanteita hallitsevat, ne
aina eniten ulkopuolisesta elämästäkin nauttivat. Katso kuinka
todellinen taiteilija liikkuu ihmismelskeessä, aina sydämeen
tunkeutuvana, aina valppaana tuntemaan sekä pienintä että suurinta
olemassaolon mutkikkaista totuuksista. Hän laskeutuu juuri siihen, mitä
pedantit kutsuvat turhanpäiväiseksi ja pikkumaiseksi. Yhteiskunnallisen
kankaan kustakin kudelmasta hän voi löytää jonkun viehätyksen. Hänen
silmissään jokainen ilmamainen hämähäkin verkko kimaltelee
päivänpaisteen kultaamana. Tiedättekö, että sen pikkueläimen ympärillä,
joka elää vesipisarassa, loistaa valoverho,[31] samoinkuin tähden
ympärillä, joka kirkkaana vyöryilee kautta avaruuksien? Todellinen
taide tapaa kauneutta kaikkialla. Kadulta, markkinapaikalta, hökkelistä
-- joka paikasta se kokoo ravintoa ajatustensa mehiläiskekoon.
Politikan mudasta kokosivat Dante ja Milton runoseppeleeseensä. Kuka on
teille sanonut, ettei Rafael nauttinut ulkopuolisesta maailmasta,
samalla kuin hän aina kantoi mukanaan ainoan sisäisen kauneuden
ihanteen, joka häikäisyllään veti puoleensa ja valaisi jokaista kortta,
mitä muut tietämättömät lokaan tallasivat? Niinkuin joku metsän valtias
kiertelee ympäri saalistaan hakien, vainuu ja seuraa sitä yli salojen
ja maitten, yli soiden ja läpi viidakkojen ja viimein siihen iskee
kiinni ja kantaa sen muassaan kätkettyyn luolaansa -- niin etsii nero
kautta metsän ja maitten, hartaasti ja väsymättä, jokainen aisti
valppaana, jokainen hermo jännitettynä nopeuteen ja voimaan, etsii
hajanaisia ja välkkyviä ainekuvia, joihin se viimein tarttuu kiinni
voimakkain käsin ja vie muassaan siihen yksinäisyyteen, johon ei pääse
ihmisjalka. Mene ja etsi ulkopuolista maailmaa; se on taiteelle
tyhjentymätön laidun, ja korjuuvainio sisäistä maailmaa varten."
"Te lohdutatte minua", sanoi Glyndon kirkastuen. "Minä olin luullut,
että väsymykseni olisi kykenemättömyyteni todistus. Mutta nyt en
tahtoisi puhua näistä toimista. Suokaa anteeksi, jos minä siirryn
työstä palkintoon. Te olette lausuneet hämäriä ennustuksia siitä
tulevaisuudesta, joka minulle koittaisi, jos naisin sellaisen, joka
järkeväin ihmisten mielestä ainoastaan himmentää minun toiveitani ja
panee esteitä menestykseni tielle. Puhutteko siitä sillä viisaudella,
joka on kokemusta, vai sillä, joka on ennustavinaan?"
"Eivätkö ne sitten ole rinnastettuja? Eikö se paraiten pysty ennakolta
laskemaan, joka yhdellä silmäyksellä voi ratkaista jokaisen uuden
problemin mahdollisuuksien laskentotieteessä?"
"Te väistätte minun kysymystäni."
"Enpä, vaan sovitan vastaukseni käsityskykynne mukaiseksi, sillä juuri
tästä asiasta puhuakseni olen tullut luoksenne. Kuunnelkaa minua!"
Zanoni katsoi kiinteästi kuuntelijaan ja jatkoi: "Kaiken suuren ja
ylevän aikaansaamiseksi tarvitaan ensinnäkin totuuksien selvä ymmärrys,
niiden totuuksien, jotka kuuluvat asiaan. Sotapäällikkö laskee voiton
mahdollisuudet taisteluun ruvetessaan melkein matemaattisella
tarkkuudella. Hän voisi ennustaa kaikki tulokset, jos hän vaan voisi
luottaa niihin aineksiin, jotka ovat hänen käytettävinään. Sillä ja
sillä mieshukalla voi hän kulkea tuon sillan yli; siinä ja siinä ajassa
voi hän vallottaa tuon linnotuksen. Puhtaampien tieteitten ja
jumalallisemman taiteen harjottaja voi vielä tarkemmin ennustaa, mitä
hän voi aikaansaada ja missä suhteessa hänelle ei ole suotu menestystä,
jos hän nim. vain käsittää tarpeelliset tosiasiat itsessään ja
ympärillään. Hän voi vielä tarkemmin laskea siksi, ettei hän ole niin
paljon riippuvainen aineellisista syistä kuin käytettävänään olevista
aatteista. Mutta tuo totuuksien käsittäminen häiriintyy monesta
aiheesta -- turhuudesta, intohimosta, pelosta, velttoudesta ja niiden
keinojen tuntemattomuudesta, jotka ovat parhaimpia aiottuun
tarkotukseen. Hän voi laskea väärin omia voimiaan; hänellä ehkä ei ole
karttaa siihen maailmaan, johonka hän aikoo tunkeutua. Mutta ainoastaan
yksi erikoinen mielentila kykenee käsittämään totuuden; ja se tila on
suuri selkeys ja tyyneys. Teidän mielenne palaa totuudenhalusta: te
tahtoisitte väkipakolla sulkea sen syleilyynne; te tahtoisitte vaatia
minua teille uskomaan, ilman koetuksia ja valmistuksia, luonnon
suurimpia salaisuuksia. Mutta totuutta voi siihen valmistumaton mieli
yhtä vähän ottaa vastaan kuin aurinko voi yön sumuissa paistaa.
Tuollainen sielu tahraisi totuuden, jos se siitä saisi kiinni;
käyttääkseni erään miehen[32] vertausta, joka oli päässyt syvälle
suuren Goeetian salaisuuksiin: 'Joka kaataa vettä mutaiseen kaivoon,
saa ainoastaan enemmän mutaa liikkeelle'."
"Mihin te oikein tähtäätte?"
"Tähän: että teillä on kykyjä, jotka voisivat saavuttaa erinomaisen
voiman ja asettaa teidät niiden lumoojien joukkoon, mitkä ovat vielä
suuremmat kuin maagikot ja jättävät jälkeensä pysyväisen vaikutuksen,
niiden taiteilijoiden, joita kunnioitetaan kaikkialla, missä kauneutta
tajutaan ja missä sielu tuntee korkeampia maailmoita kuin tämän, jossa
aine ponnistelee edes karkeata ja puutteellista elämää ylläpitämään.
"Mutta voidaksenne oppia noita kykyjä käyttämään, tarvitseeko minun
olla profeetta sanoakseni, että teidän on opittava keskittämään kaikkia
halujanne suuriin tarkotusperiin. Sydämen täytyy olla levossa, jotta
ymmärrys voisi olla toimessa. Tätä nykyä te harhailette toisesta
asiasta toiseen. Mitä painolasti on laivalle, sitä on hengelle Usko ja
Rakkaus. Jos teidän koko sydämenne, rakkautenne, ihmisyytenne olisi
keskitettynä yhteen ainoaan päämäärään, niin myöskin ajatuksenne ja
tunteenne tulisivat yhtä vahvoiksi ja vakaviksi. Viola on vielä lapsi:
te ette aavista, kuinka korkeaksi elämän kokemukset voisivat kehittää
hänen luontoaan. Suokaa anteeksi, jos sanon, että hänen sielunsa, joka
on puhtaampi ja ylevämpi kuin omanne, kantaisi teitä ylöspäin, niinkuin
pyhä hymni nostaa yläilmoihin maailman henget. Teidän luontonne kaipaa
sopusointua, sitä soittoa, joka samalla ylentää ja rauhottaa, niinkuin
viisaat pytagorealaiset opettivat. Minä tarjoon teille tätä soittoa
Violan lemmen muodossa."
"Mutta voinko olla varma siitä, että hän rakastaa minua?"
"Ei, taiteilija; hän ei teitä rakasta tällä hetkellä; hänen tunteensa
ovat nyt toisessa. Mutta jos, niinkuin magnetti siirtää vaikutuksensa
rautaan, -- minä voisin siirtää teihin sen rakkauden, joka hänellä nyt
on minua kohtaan -- jos minä voisin saada häntä teissä näkemään
unelmainsa ihanteen --"
"Onko sellainen lahja ihmisvoimissa antaa?"
"Minä sen tarjoon teille, jos rakkautenne on totinen ja uskonne
hyveeseen ja omaan itseenne syvä ja puhdas. Muussa tapauksessa älkää
luulko, että minä häntä vapauttaisin totuuden lumouksesta ja panisin
harhaa ihailemaan?"
"Mutta jos", jatkoi Glyndon, "jos hän on kaikkea sitä, mitä sanotte, ja
jos hän teitä rakastaa, niin kuinka voitte itseltänne riistää niin
verrattoman aarteen?"
"Oi sinä ihmisen matala sydän!" huudahti Zanoni odottamattoman
intohimoisesti, "niinkö vähän sinä käsität rakkautta, ettet tiedä sen
uhraavan kaiken -- itse lemmenkin -- sen olennon onneksi, jota se
rakastaa! Kuulkaa minua!" -- ja Zanonin kasvot kävivät kalpeiksi --
"kuulkaa minua! Minä painan tämän teihin, koska rakastan Violaa ja
koska pelkään, että hänen kohtalonsa minun rinnallani ei tulisi olemaan
niin hyvä kuin teidän rinnallanne. Ja miksikä niin on -- älkää sitä
kysykö, sillä minä en tule sitä kertomaan. Aika on lyhyt! Se vaatii
teiltä vastausta eikä sitä voi toistaiseksi jättää. Ennen kolmannen
päivän loppua tästä lukien, on kaikki valinta teiltä päättynyt."
"Mutta", sanoi Glyndon, yhäti epäluuloisena, "mutta miksikä tämä
kiire?"
"Ihminen, te ette ansaitse häntä, koska kysytte noin. Kaikki, mitä minä
tässä voin kertoa, olisi teidän jo pitänyt itsekin tietää. Tuo
irstailija, tuo tahdonvoimainen vanhan Viscontin jälkeläinen,
toisenlainen kuin te -- päättäväinen ja varma rikoksissaankin -- hän ei
koskaan jätä aikomustaan kesken. Ainoastaan yksi himo hillitsee hänen
lemmenviettiään: se on ahneus. Toisena päivänä sen jälkeen kuin hän oli
yrittänyt Violaa siepata, hänen enonsa, kardinaali, jolta hän odottaa
perinnöksi maata ja kultaa, lähetti häntä hakemaan ja kielsi häntä
kunniattomin aikein ahdistamasta sitä tyttöä, jota kardinaali oli
lapsuudesta asti suojellut ja auttanut, ja uhkasi muuten tehdä tyhjäksi
kaikki entiset lupauksensa. Siinä syy, miksi hän nyttemmin on lakannut
Violaa kiusaamasta. Meidän täällä puhuessamme poistuu tämä syy. Kun
kello ehtii keskipäivän tienoille, ei kardinaalia ole enää elävitten
mailla. Juuri tällä hetkellä sinun ystäväsi, Jean Nicot, on prinssi
di ----:n luona --"
"Hänkö! ja miksikä?"
"Kysymässä, mitä myötäjäisiä Viola Pisani saa mukaansa sinä aamuna,
jolloin hän lähtee prinssin palatsista."
"Ja kuinka te kaiken tämän tiedätte?"
"Tyhmyri! sanon sen vielä kerran: sentähden että rakastaja valvoo
päivällä ja yöllä: sentähden ettei rakkaus koskaan nuku, kun vaara
uhkaa rakastettua."
"Ja tekö ilmotitte kardinaalille --?"
"Minä, ja mikä oli minun tehtäväni, olisi yhtä hyvin voinut olla sinun.
Puhu -- sano vastauksesi!"
"Kolmantena päivänä on se annettava."
"Olkoon niin. Lykkää onnesi viime hetkeen asti, horjuva raukka.
Kolmantena päivänä tästä lukien minä kysyn päätöstäsi."
"Ja missä me tapaamme toisemme?"
"Missä vähimmän odotat tapaavasi minut, ennen puoliyötä. Sinä et voi
minua välttää, vaikka kuinka koettaisit niin tehdä."
"Pysähtykää vielä hetkinen! Te tuomitsette minua epäileväksi,
päättämättömäksi, epäluuloiseksi. Eikö minulla ole siihen syytä? Voinko
minä taistelutta antaa perää sille oudolle lumoukselle, jolla te minuun
vaikutatte? Mitä harrastusta voi teillä, muukalaisella, olla minuun,
koska näin minulle määräätte tärkeimmän teon, jonka mies voi elämässään
tehdä? Luuletteko, että kukaan järki-ihminen voisi olla pysähtymättä ja
punnitsematta ja kysymättä itseltään: 'Miksikä tuo vieras minusta noin
huolehtii?'"
"Ja kuitenkin", sanoi Zanoni, "jos minä sanoisin, että voisin sinut
vihkiä sen magian salaisuuksiin, jota koko nykymaailman filosofia
kohtelee utukuvana tai petoksena -- jos minä lupaisin opettaa sinua
komentamaan ilman ja meren olentoja ja kokoomaan rikkauksia helpommin
kuin lapsi kokoilee rannan kiviä, jos minä käsiisi uskoisin niiden
yrttien ytimen, jotka pidentävät elämän ajasta aikaan, ja ilmaisisin
sen voiman salaisuuden, jolla voidaan kaikkia vaaroja uhmata ja kaikki
väkivalta voittaa ja masentaa joka ihminen, niinkuin käärme katseellaan
lumoo linnun; jos minä sanoisin, että tämä kaikki on minun vallassani
ja minun annettavissani, silloin varmaan kuuntelisit minua ja
tottelisit epäilyksittä!"
"Se on totta, ja tämän voin selittää ainoastaan lapsuuteni hämärillä
muistoilla -- ja perhetarinoilla, jotka puhuvat --"
"Esi-isästäsi, joka tieteen elpymiskautena etsi Apolloniuksen ja
Paracelsuksen salaisuuksia."
"Mitä!" huudahti Glyndon ällistyneenä "te tunnette niin hyvin näitä
hämäräperäisiä sukumuistoja?"
"Sille, joka pyrkii tietämään, ei pitäisi olla tuntematon halvinkaan
totuudentutkija, joka on elänyt. Sinä kysyt, miksi minä olen
tällaisella osanotolla sekottunut kohtaloosi. Tuossa on yksi syy, jota
en ollut vielä sinulle kertonut. On olemassa Veljeskunta, jonka
säännöistä ja mysterioista tarkimmatkin oppineet ovat tuiki
tietämättömiä. Sen sääntöjen mukaan kaikki jäsenet ovat velvolliset
varottamaan, auttamaan ja johdattamaan kaukaisintakin jälkeläistä
niistä miehistä, jotka Veljeskunnan mysterioissa ovat työskennelleet,
vaikkapa turhaan, niinkuin sinunkin esi-isäsi. Me olemme velvotetut
neuvomaan heille heidän menestystään, jopa enemmänkin -- jos he meitä
siihen käskevät, täytyy meidän ottaa heidät oppilaiksi. Minä olen tämän
vanhan ja ikimuistoisen veljistön jälkeläinen. Siksipä olin alusta
pitäin sinuun sidottu. Tämä kenties myöskin itsetiedottomasti veti
sinua, Veljeskuntamme poikaa, minuun."
"Jos niin on, käsken minä sinua, niiden lakien nimessä, joita sinä
tottelet, ottamaan minua oppilaaksesi!"
"Mitä sinä pyydät?" huudahti Zanoni kiivaasti. "Opi ensin tietämään
ehdot. Ei kellään kokelaalla saa olla valmistuessaan vihkimykseen
yhtäkään halua tai sidettä, joka hänet kahlehtii maahan. Hänen täytyy
olla vapaa naisen lemmestä, vapaa ahneudesta ja kunnianhimosta, vapaa
itse taiteenkin unelmista ja maallisen maineen toivosta. Ensimäinen
uhraus, joka sinun tulee tehdä, on -- Viola. Ja minkä vuoksi?
Käydäksesi tulikoetukseen, jota vain kaikkein suurin uskallus voi
katsoa silmiin ja jonka läpi ainoastaan ihan eetterimäiset luonnot
voivat kulkea. Sinä olet kypsymätön siihen tieteeseen, joka on tehnyt
minut ja monet muut sellaisiksi kuin me olemme tai olemme olleet, sillä
sinun koko luontosi on yhtä pelkoa!"
"Pelkoa!" huusi Glyndon, harmista punastuen ja nousten suoraksi
seisomaan.
"Pelkoa! ja pelkoa pahinta -- maailman mielipiteen pelkoa. Nicotin ja
Mervalen tapaisten ihmisten pelkoa, omien jaloimpienkin halujesi
pelkoa, omien voimiesi pelkoa, kun nerosi uljaimmin tahtoisi luoda,
pelkoa, ettei hyve ole ikuisesti kestävä, pelkoa, ettei Jumala elä
taivaassa, maata valvoen, pelkoa, pikkuihmisten pelkoa -- sitä pelkoa
eivät konsanaan suuret tunne."
Näin sanoen Zanoni äkkiä nousi ja lähti, jättäen taiteilijan
nöyryytetyksi, ällistyneeksi eikä sittenkään vakuutetuksi. Hän jäi nyt
yksin ajatustensa seuraan, kunnes kellonlyönti hänet havahutti. Silloin
hän samalla muisti Zanonin ennustuksen kardinaalin kuolemasta ja hänet
valtasi kiihkeä halu saada tietää asianlaidan. Hän syöksyi pitkin
katuja ja saapui kardinaalin palatsille. Viisi minuuttia ennen
kahtatoista oli hänen Ylhäisyytensä siirtynyt manalle tuntiakaan
sairastamatta.
Zanonin käynti oli kestänyt kauemman aikaa kuin kardinaalin sairaus.
Kammo ja kumma! Hän kääntyi palatsin luota ja käydessään yli torin näki
Nicotin astuvan ulos prinssi di ----:n portista.