"Opi olemaan hengessä köyhä, poikani, jos tahdot tunkeutua
siihen pyhään yöhön, joka piirittää totuuden. Opi Viisailta,
ettet saa antaa pahoille hengille mitään valtaa luonnossa,
senjälkeen kun kaitselmuksen kivi on heidät salvannut syvyyden
kuiluun. Opi filosofeilta aina kaikissa eriskummaisissa
tapauksissa näkemään luonnolliset syyt, ja kun sellaiset
luonnolliset syyt puuttuvat, niin turvaudu Jumalaan." --
Kreivi _de Gabalis_.
Kaikki nämä lisätiedot Zanonista, joita Glyndon oli poiminut
ravintoloista ja huvipaikoista, olivat hänelle riittämättömiä. Sinä
iltana ei Viola näytellyt teatterissa, ja seuraavana päivänä Glyndon
sekavien kuvittelujensa häiritsemänä ja Mervalen kylmänjärkevään ja
ivalliseen seuranpitoon suuttuneena harhaili miettiväisenä yleisissä
puistoissa ja pysähtyi saman puun alle, missä hän ensikerran oli
kuullut sen äänen, joka niin merkillisesti oli vaikuttanut hänen
mieleensä. Puisto oli tyhjä ihmisistä. Hän heittäytyi puiden varjoon
asetetulle penkille ja taas, keskellä unelmia, tuli hänelle sama kylmä
väristys, jota Zanoni niin tarkasti oli kuvannut ja jonka selitykseksi
hän oli maininnut niin eriskummaisen syyn.
Hän nousi äkkinäisellä ponnistuksella ja säpsähti nähdessään vieressään
penkillä olennon, joka oli siksi ilettävän näköinen, että häntä hyvin
olisi voinut luulla yhdeksi niistä pahansuovista olennoista, joista
Zanoni oli puhunut. Se oli vähäläntä mies, puettuna räikeästi toisin
kuin sen ajan hieno muoti vaati. Teeskennelty yksinkertaisuus ja
köyhyys, milteipä epäsiisteys, avarat housut, karkeat kuin purjekangas,
kehno takki, joka näytti tahallisesti reikiin revityltä -- ja tummat,
takkuiset, sekavat suortuvat, jotka pistivät esiin villaisen lakin alta
-- nämä seikat puhuivat yhtä kieltä, mutta toiset seikat taas
todistivat rikkautta. Rinnasta avoin paita oli kiinnitetty
jalokivisoljella ja kaksi raskasta kultaketjua osotti kahden kellon
ylellisyyttä.
Miehen vartalo ei ollut suorastaan viallinen, mutta ihmeesti
rumannäköinen; hartiat olivat korkeat ja leveät, rinta litteä ja
sisäänpainunut, sormet niveleistä paksut ja kädet suuret, luiset,
jäntevät, laihoista ranteista roikkuen ikäänkuin eivät lainkaan niihin
kuuluisi. Hänen kasvonpiirteensä osottivat samaa tuskallista
vääristystä, joka usein näkyy raajarikon kasvoissa, ne olivat karkeat,
nenä melkein leukaa tapaileva, silmät pienet, mutta viekasta tulta
hehkuvat Glyndonia vilkaistessaan, ja suu raotettu irveen, joka paljasti
epätasaiset, mustat, murtuneet hampaat. Mutta näissä kammottavissa
kasvoissa asui kuitenkin jonkunlainen epämiellyttävä älykkäisyys ja
ovela sekä samalla röyhkeä ilme. Kun Glyndon ensimäisestä vaikutelmasta
tointuen taas katsoi naapuriaan, punastui hän äskeistä kauhistustaan
häveten, sillä nyt hän tunsi miehen erääksi ranskalaiseksi
taiteilijaksi, johonka hän oli tutustunut ja joka alallaan oli
jotakuinkin lahjakas. Oli todellakin merkillistä että tämä olento,
jonka ulkomuoto oli niin sulottarien hylkimä, erityisesti harrasti
suuruutta tapailevia piirroksia. Vaikka hänen värityksensä oli
kovaa ja onttoa, niinkuin yleensä sen ajan ranskalaisten, olivat
hänen värittömät piirroksensa huomattavat sopusuhtaisuudestaan,
yksinkertaisesta hienoudestaan ja klassillisesta elävyydestään, vaikka
niiltä kieltämättä puuttui ihanteellinen sulous. Hänen oli tapana
valita aiheitansa Rooman historiasta eikä kreikkalaisten rikkaasta
kauneusmaailmasta tai vielä ylevämmistä raamatun kertomuksista, joista
Rafael ja Michel Angelo ottivat inspiratsioninsa aiheet. Hänen
suuruutensa ei ollut jumalien eikä pyhimysten vaan kuolevaisten. Hänen
kauneudenesityksensä oli sellaista, jota silmä ei voi moittia eikä
sielu sittenkään tunnusta. Sanalla sanoen hän oli "ihmismaalaaja"
niinkuin "Dionysos Antropografos".
Tällä henkilöllä kuului muuten olevan hirveä kohtuuttomuus kaikissa
intohimoissaan, rakkaudessa niinkuin vihassa; hän oli kostossa
leppymätön, irstaudessa kyllästymätön. Mutta se merkillinen
epäjohdonmukaisuus hänessä oli, että hän samalla laverti mitä
kauneimpia ja nerokkaimpia sanoja korkeasta puhtaudesta ja
ihmisrakkaudesta. Maailma ei ollut hänelle tarpeeksi hyvä, hän oli
_maailmanparantaja!_ Mutta kaiken aikaa hänen ivalliset huulensa
näyttivät pilkkaavan hänen Iausumiaan aatteita, niinkuin ne olisivat
tahtoneet luulotella, että hän oli yläpuolella sitäkin maailmaa, jota
hän tahtoi rakentaa.
Lopuksi tämä taidemaalari oli läheisessä kirjeenvaihdossa Parisin
vallankumouksellisten kanssa ja häntä pidettiin yhtenä niistä
sananviejistä, joita vallankumouksen alkuajoista asti "ihmiskunnan
uudestisynnyttäjät" suvaitsivat lähettää muihin valtakuntiin, jotka
vielä olivat joko todellisen hirmuvallan tai terveellisten lakien
aisoissa pitämät. Historioitsijat huomauttavat, ettei Italiassa ollut
yhtään kaupunkia, jossa uusia oppeja olisi innokkaammin otettu vastaan
kuin Napolissa. Tämä johtui osaksi kansan vilkkaasta luonteenlaadusta
mutta vielä enemmän siitä, että vihatut aateliston etuoikeudet yhä
saivat jokapäiväisessä elämässä aikaan alituisia käytännöllisiä
hankaluuksia ja ikävyyksiä, vaikka suuri ministeri Tanuccini olikin
niitä koko lailla supistanut pari vuotta aikaisemmin. Siellä sentähden
mullistuksella oli myöskin todellista merkitystä eikä ollut ainoastaan
valeväriä Uutuuden Narrin poskipäillä.
Tämä mies, jota tahdon kutsua Jean Nicotiksi, oli Napolin nuoremman ja
rohkeamman polven keskuudessa oikea profetta, ja Glyndonkin, ennenkuin
oli tavannut Zanonin, oli häikäistynyt ilkeännäköisen ihmisystävän
kaunopuheisista esityksistä.
"On niin kauan siitä kun me olemme tavanneet toisemme, veli rakas",
sanoi Nicot vetäytyen lähemmäksi Glyndonia istumaan, "ettette suinkaan
ihmettele, vaikka minä ihastuin teidät nähdessäni ja otin vapauden
häiritä teidän mietteitänne."
"Ne mietteet eivät olleet juuri iloista laatua", sanoi Glyndon, "ja
häiritseminen ei olisi voinut sattua sopivampaan aikaan."
"Teitä varmaan ihastuttaa kuulla", sanoi Nicot vetäen povestaan
muutamia kirjeitä, "että hyvä työ edistyy ihmeen nopeasti. Mirabeau ei
tosin enää ole elossa, mutta, piru vieköön, Ranska on nyt itse
Mirabeau."
Tästä alkuhuomautuksesta lähti Nicot lukemaan ja selittelemään useita
nerokkaita ja intohimoisia kohtia kirjeistä, joissa sana "hyve"
esiintyi 27 kertaa eikä "Jumala" kertaakaan. Ja sitten näin avautuvista
toiveista innostuen hän alkoi kuvailla noita tulevaisuuden näköaloja,
joihin me jo yleispiirtein tutustuimme Condorcet'n puhetulvassa. Kaikki
vanhat hyveet sysättiin istuimiltaan tehdäkseen tilaa uusille
jumalille: isänmaanrakkaus oli ahdas tunne, ihmisrakkaus oli tuleva sen
sijalle. Ei mikään rakkaus, joka ei yhtä lämpimästi koskettanut koko
ihmiskuntaa pohjoisnavan seuduilta päiväntasaajaan asti kuin kotimaan
asukkaita -- ollut jalon ihmisen sydämelle sovelias. Ajatus oli oleva
vapaa kuin tuuli ja sitävarten oli välttämätöntä karkottaa kaikki ne,
joilla oli eri mielipiteet kuin herra Jean Nicotilla. Paljon tässä oli
Glyndonista huvittavaa, paljon myös vastenmielistä, mutta kun maalaaja
kääntyi puhumaan siitä tieteestä, jota kaikkien piti käsittää -- ja
jonka tuloksista kaikkien tuli saada nauttia -- tieteestä, joka
yhdenvertaisten valtionlaitosten ja yhtäläisen hengenviljelyksen
maaperästä nousten antaisi kaikille maapallon kansoille rikkauden ilman
työntekoa, huolettoman toimeentulon ja pitemmän elinajan kuin
patriarkoille oli suotu -- silloin Glyndon kuunteli kiintyen ja
ihastuen, mutta samalla kuitenkin kammoen.
"Huomatkaa", sanoi Nicot, "kuinka paljon sellaista, jota me nyt
suosimme hyveenä, silloin on halpana hylättävä. Meidän sortajamme
saarnaavat meille esim., kuinka erinomainen on kiitollisuudentunne.
Mutta kiitollisuushan on alemmuutensa tunnustamista! Ja mikä on
jumalalliselle hengelle niin vihattavaa kuin alistumisen nöyryyttävä
tunne? Missä tasa-arvoisuus vallitsee, siellä ei mitenkään valta pääse
tällä tavalla orjuuttamaan ansiota. Hyväntekijät ja autetut lakkaavat
yhtaikaa olemasta ja --"
"Ja silloin", kuului samassa ääni heidän vierestään, "ja silloin, Jean
Nicot?"
Molemmat taiteilijat säpsähtivät ja Glyndon tunsi Zanonin. Tämä katseli
tavattoman ankarasti Nicotia, joka vaipuen kokoon istuimellaan häntä
kulman alta tähysteli pelon ja inhon ilmeet vääristyneillä kasvoillaan.
"Ho, ho, Jean Nicot, te joka ette pelkää Jumalaa ettekä pirua, miksikä
kavahdatte ihmisen katsetta? Tämä ei ole ensi kerta kuin minä olen
todistajana teidän esittäessänne kiitollisuudentunteen kehnoutta",
sanoi Zanoni.
Nicot oli päästämäisillään huudahduksen, mutta sai sen tukahutetuksi,
ja tutkittuaan Zanonia valppaalla ja pahaenteisellä syrjäkatseella,
jossa hehkui voimaton ja sanaton viha, hän virkkoi: "En tunne teitä.
Mitä minusta tahdotte?"
"Poistumista. Jättäkää meidät!"
Nicot juoksi eteenpäin pari askelta, kädet nyrkissä ja suu korvasta
korvaan irvessä, niinkuin julmistunut petoeläin. Zanoni seisoi
liikkumatonna ja silmäili häntä ylenkatseellisesti. Äkkiä Nicot
pysähtyi ikäänkuin katseen lumoomana ja kiinni naulitsemana, värisi
päästä jalkoihin ja kääntyi poispäin kiukkuisena sekä poistui ikäänkuin
väkevämmän tahdon pakottamana.
Glyndon ällistyneenä seurasi häntä silmillään.
"Ja mitä tiedätte tästä miehestä?" sanoi Zanoni.
"Minä tunnen hänet vertaisekseni -- taiteen seuraajaksi."
"Taiteen! Älkää häpäiskö sitä kunniakasta nimeä. Mitä Luonto on
Jumalalle, olkoon taide ihmiselle -- ylevä, siunauksellinen, nerokas ja
lämmin luomus. Tuo ilkiö lienee _maalaaja_ -- mutta ei _taiteilija_."
"Ja suokaa anteeksi, että kysyn: Mitä _te_ sitten tiedätte hänestä,
jota noin halveksitte?"
"Minä tiedän sen verran, että pidän teistä huolta, jos on tarpeen
varottaa teitä hänestä: hänen omat huulensa todistavat hänen sydämensä
törkeyttä. Miksi kertoisin teille rikoksista, joita hän on tehnyt, Hän
_puhuu_ rikosta."
"Te ette, signor Zanoni, näytä olevan läheisen vallankumouksen
ihailijoita. Ehkä teitä yllyttää tätä miestä vastaan ennakkotunne, kun
ette pidä hänen mielipiteistään?"
"Mistä mielipiteistä?"
Glyndon vaikeni ensin hämillään kykenemättä määrittelemään, mutta
virkkoi viimein: "Niin, taidan ajatella teistä väärin, sillä ettehän te
suinkaan voi vastustaa niitä oppeja, jotka saarnaavat ihmisen rajatonta
kehittymistä."
"Sen sanotte oikein; kullakin ajalla harvat kehittävät joukkoa; joukko
voi nyt olla niin viisas kuin harvat ennen olivat; mutta kehitys jää
seisomaan, jos väitätte, että joukko nyt on yhtä viisas kuin harvat
_ovat_."
"Minä käsitän; te ette tunnusta yleisen yhdenvertaisuuden lakia."
"Lakia! Jos koko maailma lyöttäytyisi valheita puolustamaan, ei
siitä sittenkään lakia syntyisi. Tasottakaa kaikki olosuhteet tänä
päivänä, niin sillä saatte aikaan ainoastaan sen, että huomenna kaikki
esteet ovat raivatut sortovallan tieltä. Kansa, joka pyrkii
_yhdenvertaisuuteen_, on vielä kypsymätön _vapauteen_. Läpi koko
luomakunnan, pääenkelistä matoseen, Olymposta sorakiveen asti, joka
arvaamattomia aikoja oltuaan usvaa ja liejua viimein kovettuu
asuttavaksi maailmaksi -- kaikkialla on luonnon ensimäinen laki
eriarvoisuus."
"Kova oppi valtioihin sovellettuna. Eivätkö koskaan siis elämän julmat
epätasaisuudet tule poistetuksi?"
"Fyysillisen elämän epätasaisuudet? Siihen uskokaamme ja toivokaamme.
Mutta _älylliset_ ja _siveelliset_ eroavaisuudet, ei milloinkaan!
Kaikkialla olisi muka sama älyn, järjen, nerokkuuden, hyveen tasapinta!
Jollei se olisi mahdoton olotila, _mikä toivoton tulevaisuus se olisi
ihmiskunnalle!_ Ei! niin kauan kuin maailma pysyy, on aurinko kultaava
vuorenhuippuja ennenkuin sen säteet laaksoihin ennättävät. Jaettakoon
kaikki tieto, mikä maan päällä löytyy, yhtäläisesti kaikille ihmisille
tänään, niin jo huomenna toiset tulevat olemaan viisaampia kuin toiset.
Mitä viisaampia harvat ovat yhdessä sukupolvessa, sitä viisaampi tulee
suuri joukko olemaan seuraavassa polvessa!"
Zanonin näin puhuessa he astelivat hymyilevien puistojen kautta ja
ihana lahti päilyi kimmeltäen keskipäivän auringonloistossa. Hienoinen
henkäys soi helteeseen viileyttä ja liikutti vedenkalvoa ja ilman
kuvailematon kirkkaus virkisti kaikkia aistimia. Itse sielu tuntui
kevenevän ja puhdistuvan tässä selkeässä ilmassa.
"Ja nämä ihmiset, jotka tahtoisivat alottaa parantumisen ja
yhdenvertaisuuden aikaansa, ovat itse Luojalle kateellisia. He
tahtoisivat kieltää Ikijärjen -- Jumalan!" puhkesi Zanoni. ikäänkuin
tahtomattaan sanoihin. "Te, joka olette taiteilija, voitteko maailmaa
katsellessanne kuunnella sellaista oppia? Jumalan ja neron välillä on
olemassa side -- on melkein vastaavainen kieli. Oikein sanoi
pytagorealainen:[26] 'Hyvä äly on Jumaluuden kuorosävel'."
Nämä ajatukset koskivat Glyndoniin. Hän ei olisi niitä odottanut
mieheltä, jolla hän luuli olevan sellaisia yliluonnollisia kykyjä, mitä
taikauskoinen lapsellisuus kuvittelee pahoilla hengillä olevan. Hän
virkkoi: "Ja kuitenkin te tunnustatte, että teidän elämänne on muiden
ihmisten elämästä erotettu ja että siihen joutumista tulisi kammoa.
Onko olemassa yhteyttä magian ja uskonnon välillä?"
"Magian! Ja mitä on magia? Kun matkustaja Persiassa katselee palatsien
ja temppelien raunioita, kertovat tietämättömät asukkaat, että ne ovat
maagikkojen työtä! Sitä, mikä on sen omaa voimaa ylempänä, ei rahvas
voi käsittää muiden ihmisten voimille lainmukaiseksi. Mutta jos
magialla tarkotatte kaiken sen, mikä luonnossa on kätkettyä ja
hämärää, lakkaamatonta tutkimista, niin minä tunnustan tätä magiaa
harjottavani ja sanon, että tämän harjottaja vain yhä enemmän lähenee
kaiken uskonnon lähdettä. Ettekö tiedä, että magiaa opetettiin
muinaisaikaisissa kouluissa? Mutta kutka sitä opettivat ja millä
lailla? Viisaimpana ja juhlallisimpana opetuksena sitä jakoivat
temppelissä palvelevat papit.[27] Ja te, joka tahtoisitte tulla
maalariksi, eikö siinäkin taiteessa, jota te opiskelette, ole magiaa?
Eikö teidän, kauan tutkittuanne entisajan kauneutta, tule tavotella
uusia ja ilmamaisia kauneuden muotoja, joiden tulee syntyä eloon?
Ettekö näe, että suuri taide, joko runous tai maalaustaide, alati
etsiessään _todellista_, kammoksuu _asiallista_ ja arkiaikaista, että
siis teidän täytyy luontoa käsitellä mestarina eikä sitä kumarrella
orjana? Te tahtoisitte päästä menneisyyden herraksi ja tulevaisuuden
tietäjäksi. Eikö tosi ylevän taiteen valtakunta ole sekä menneisyyttä
että tulevaisuutta? Te tahdotte lumota näkymättömiä olentoja teitä
palvelemaan, ja mitä on maalaaminen muuta kuin näkymättömän
kiinnittämistä muodoiksi näkyväisiksi? Tämä maailma ei ollut koskaan
tarkotettu neroa varten! Voidakseen olla olemassa, täytyy neron luoda
itselleen uusi maailma. Mitä muuta maagikko voi tehdä, niin, mitä
tiedekään enempi toimittaa? Kaksi tietä johtaa ulos maailman
pikkupyyteistä ja kamalista onnettomuuksista; molemmat johtavat
taivaaseen päin helvetistä -- taide ja tiede. Mutta taide on
jumalallisempi kuin tiede; tiede keksii, taide luo. Teillä on kykyjä,
joilla voitte hallita taidetta. Olkaa osaanne tyytyväinen.
Tähteintutkija, joka laatii luetteloita tähdistä, ei voi yhtäkään
atomia lisätä avaruuteen; mutta runoilija voi atomista luoda kokonaisen
maailman; kemisti voi rohdoillaan parantaa ihmismuodon vikoja; maalari
tai kuvanveistäjä antaa jumalallisille muodoille ikuisen nuoruuden,
jota ei mikään tauti voi turmella eikä vuodet hävittää. Luopukaa niistä
häilyvistä kuvitteluista, jotka teitä vetävät milloin minuun, milloin
tuohon ihmiskunnan puhemieheen: meihin kahteen, jotka olemme niin
vastakkaisia toisillemme! Teidän siveltimenne on taikasauva, teidän
kankaanne voi nostattaa utopioja kauniimpia kuin mitä Condorcet uneksi.
Minä en vielä vaadi teiltä ratkaisua, mutta mitä tarvitsee ja pyytää
nero koskaan tiensä sulostuttamiseksi hautaan asti enempi kuin
rakkautta ja kunniaa?"
"Mutta", sanoi Glyndon, kiinteästi Zanoniin katsoen, "jos löytyy voima,
joka vie haudastakin voiton --"
Zanonin otsa synkkeni. "Ja jos niin olisi", virkkoi hän vaiettuaan,
"olisiko niin ihana kohtalo elää ohi kaikkien rakastettujen ja irtautua
kaikista maallisista siteistä? Ehkä kaunein kuolemattomuus maan päällä
onkin jalo nimi."
"Te ette vastaa minulle suoraan, te puhutte peitellen. Minä olen
lukenut pitkistä elinkausista, paljon pitemmistä kuin tavallisille
kuolevaisille on suotu", jatkoi Glyndon itsepintaisesti, "ja sitä
muutamat alkemistit nauttivat. Onko heidän 'kultainen nesteensä'
ainoastaan satua?"
"Jollei se ole ja jos nuo ihmiset sen salaisuuden keksivät, niin he
kuitenkin kuolivat, sentähden etteivät tahtoneet elää. Teidän
otaksumisessanne voi olla surullinen varotus.
"Kääntykää vielä mieluummin siveltimeeseen ja kankaaseen!"
Näin sanoen Zanoni viittasi kädellään ja alasluoduin katsein ja hitain
askelin kääntyi astumaan takaisin kaupunkiin.