"Tällä miehellä on varmasti 50 tuhannen livren omaisuus
ja hän näyttää olevan erinomaisen etevä ja kyvykäs. Entä
jos hän olisi noita? Mutta ovatko noidat niin hurskaita
kuin hän näyttää olevan? Sanalla sanoen, minä en voinut
siitä löytää päätä enkä häntää."
Kreivi _de Gabalis_.
Kaikista heikkouksista, joita vastaan pikku-ihmiset ryntäilevät, ei
mikään ole enempi heidän pilkallensa altis kuin uskomisen taipumus. Ja
turmeltunutta ihmistä ja heikkoa päätä ei mikään varmemmin ja
luonnollisemmin todista kuin kykenemättömyys uskomaan.
Todellinen filosofia pyrkii ennemmin ratkaisemaan kuin kieltämään.
Vaikka me jokapäivä kuulemme pienten tieteilijöiden puhuvan alkemian
"hullutuksista" ja "viisasten kiven" saavuttamattomasta unelmasta, niin
syvemmin oppinut tietää, että alkemisteiltä ovat lähteneet suurimmat
keksinnöt tieteen alalla, ja että paljon, joka vielä näyttää
järjettömältä heidän kirjotuksissaan, voisi avata tien vielä
mahtavampiin saavutuksiin, jos meillä vaan olisi avaimet siihen
mystilliseen sananparteen, jota he olivat pakotetut käyttämään. Itse
"viisasten kivi" ei ole pelkältä unikuvalta tuntunut edes kaikille
tämän vuosisadan tervejärkisille kemisteille. Ihminen ei voi tehdä
tyhjäksi luonnonlakeja. Mutta ovatko kaikki luonnonlait jo
keksityt?[22]
"Antakaa minulle todistus taidostanne", sanoo järkevä kyselijä. "Kun
minä saan nähdä tuloksen, niin tahdon teidän avullanne koettaa päästä
syitten perille."
Jotenkin tähän suuntaan kävivät Clarence Glyndonin ensimäiset ajatukset
hänen lähtiessään Zanonin luota. Mutta Clarence Glyndon ei ollut
"järkevä kyselijä". Mitä epämääräisempi ja salaperäisempi oli Zanonin
puhe, sitä enemmän se vaikutti häneen. Todistus olisi ollut jotakin
kouriintuntuvaa, jonka kanssa hän ei olisi voinut painiskella. Hänen
uteliaisuutensa olisi tuntenut pettymystä, jos yliluonnollinen olisi
näyttäytynyt luonnolliseksi. Hän koetti turhaan muutamia hetkiä
kohottautua herkkäuskoisuudesta siihen skeptillisyyteen, jota hän oli
moittinut, ja koetti saada kuulemansa sopimaan _petturin_ mahdollisten
vaikutinten ja tarkotusten kanssa yhteen. Mutta mitä Zanoni olikin
olevinaan, ei hän tehnyt kyvyistään itselleen tulolähdettä, niinkuin
Mesmer ja Cagliostro, eikä Glyndonin asema elämässä ollut niin
loistava, että hänen ylitsensä saavutettu vaikutusvalta olisi voinut
edistää mitään suunnitelmia joko ahneuden tai kunnianhimon
tyydyttämiseksi -- jos Zanoni olisi petturi.
Kuitenkin yhä uudelleen hän maailmantuntemuksen epäluulolla koetti
uskotella itselleen, että Zanonilla sittenkin oli joku kiero tarkotus
koettaessaan viekottaa häntä, Glyndonia menemään naimisiin köyhän
näyttelijättären kanssa, jota naimista hän englantilaisessa
ylpeydessään ja ahdasmielisyydessään piti itselleen alentavana. Eikö
Viola ja mystikko voineet olla liitossa keskenään? Eikö kaikki tuo
komea ennustelu ja uhkailu ollut vain tekaistu hänen pettämisekseen?
Hän tunsi väärää mielikarvautta Violaa kohtaan, koska tämä muka oli
hankkinut itselleen Zanonin liittolaiseksi. Mutta tähän mielikarvauteen
liittyi luonnollinen mustasukkaisuus. Zanoni uhkasi häntä
kilpakosijana. Ja olipa Zanonin luonne tai hänen kykynsä millaiset
tahansa, niin hänellä ainakin oli kaikki ulkonaiset edellytykset mitä
tarvittiin toisten häikäisemiseksi ja hallitsemiseksi.
Omiin epäilyksiinsä tuskastuneena Glyndon heittäytyi seurusteluun
niiden tuttavien kanssa, jotka hän oli Napolissa hankkinut -- etupäässä
taiteilijoita, niinkuin hänkin, kirjailijoita tai rikkaita porvareita,
jotka jo teeskentelivät ylimystön loistoa, vaikka heiltä puuttui
ylimysten suku-arvo. Näiltä hän sai paljon kuulla Zanonista, joka
näillekin jo niinkuin kielikelloille oli tullut uteliaisuuden ja
arvailun esineeksi.
Hän oli pannut merkille sen kummallisen seikan, että Zanoni hänen
kanssaan oli puhunut englannin kieltä ja niin täydellisellä taidolla,
että häntä olisi voinut luulla aito englantilaiseksi. Toisaalta Zanoni
mainiosti käytti italiankieltä. Huomasipa Glyndon, että hänen taitonsa
oli sama muissakin kielissä, joita muukalaiset harvemmin oppivat. Eräs
ruotsalainen maalari, joka oli Zanonin kanssa keskustellut, väitti
kivenkovaan, että hän oli ruotsalainen, ja eräs Konstantinopelin
kauppias, joka oli myynyt tavaroitaan Zanonille, sanoi olevansa
vakuutettu siitä ettei kukaan muu kuin oikea turkkilainen tai ainakin
itämaalainen olisi voinut niin täydellisesti noudattaa pehmeätä
itämaalaista ääntämistapaa. Kuitenkin kun nämä miehet vertailivat
muistojaan, oli pieni tuskin huomattava erotus Zanonin ja syntyperäisen
maanasukkaan puheen välillä, ei ääntämisessä, ei edes sanojen
korostuksessa vaan ikäänkuin äänen pohjasäveleessä.
Tällainen kielikyky -- niin johtui Glyndonin mieleen -- oli juuri
erityisenä ylpeyden lähteenä sillä lahkolla, jonka oppeja ja kykyjä
tähän asti ei ole muuta kuin sangen vaillinaisesti tutkittu --
rosenkreutsiläisillä. Hän muisti Saksassa kuulleensa puhuttavan John
Bringaretin teoksesta,[23] jossa väitettiin että todellinen Ruusuristin
Veljeskunta tunsi kaikki maailman kielet. Kuuluiko Zanoni tähän
salaperäiseen veljeskuntaan, mikä jo kauan sitten oli väittänyt
omaavansa salaisuuksia, joista yksi vähimpiä oli "viisasten kivi?"
Veljeskunnan jäsenet pitivät itseänsä kaikkien kaldealaisten, maagien,
gymnosofistien ja plaatolaisten opetusten perillisinä; he erosivat
kaikista mustemman magian oppilaista elämänsä hyveellisyydessä,
oppiensa puhtaudessa ja siinä, että he kaiken viisauden perustana
terottivat aistimien alistamista ja uskonnollisen tunteen syventämistä
-- loistoisa lahko, jos vaan se ei valehdellut! Ja totta tosiaan, jos
Zanonilla oli voimia suurempia kuin maailman viisasten joukolla,
niin niitä voimia ei nähtävästi käytetty väärin. Se vähä, mitä
tiedettiin hänen elämästään, puhui hänen edukseen. Mainittiin monta
jalomielisyyden ja hyväntekeväisyyden osotusta, paikalleen sattunutta
eikä umpimähkäistä; näistä puhuessaan kuitenkin kertojat puistivat
päätään ja ilmaisivat kummastustaan sen johdosta että muukalaisella
saattoi olla niin tarkat tiedot autettujen salatuista ja hämäristä
tarpeista. Hän oli käynyt muutamien sairasten luona, jotka jo olivat
lääkärien puolelta hylätyt, ja keskustellut heidän kanssaan
kahdenkesken. He olivat parantuneet ja lukivat ansion siitä hänelle,
mutta eivät voineet sanoa, millä lääkkeellä he olivat parantuneet. Sen
he vain tiesivät että hän oli tullut, puhutellut heitä ja he olivat
paranneet; tavallisesti kuitenkin oli syvä uni käynyt paranemisen
edellä.
Toinen asianhaara oli myöskin alkanut herättää huomiota ja puhui vielä
enemmän hänen kunniakseen. Ne, joiden kanssa hän etupäässä seurusteli
-- iloiset, huolettomat hurjastelijat, hienoston syntiset ja publikanit
-- kaikki näyttivät nopeasti mutta itse huomaamattaan heräävän
puhtaampiin ajatuksiin ja säännöllisempään elämänlaatuun. Itse Cetoxa,
keikailijoiden, kaksintaistelijoiden ja pelaajien prinssi, ei enää
lainkaan ollut sama ihminen sen illan jälkeen, jonka merkillisistä
tapauksista hän oli kertonut Glyndonille. Ensimäinen jälki hänen
muutoksestaan oli pelipöytien jättäminen; seuraava oli sovinnonteko
erään hänen sukunsa perivihollisen kanssa, jota hän viimeisinä kuutena
vuotena alituisesti oli kaikilla mahdollisilla keinoilla koettanut
yllyttää riitaan, missä hän olisi päässyt käyttämään omaa verratonta
miekkailupistoaan.
Ja kun Cetoxa ja hänen nuoret kumppaninsa puhuivat Zanonista, ei
suinkaan kuulunut siltä, että tuo mielenmuutos olisi saatu aikaan
järkevillä neuvoilla ja opetuksilla. He kaikki kuvasivat Zanonia
mieheksi, joka kaikkiin huvituksiin oli suostuvainen -- joka tavoiltaan
oli kaikkea muuta kuin säntillinen -- ei juuri hurjastelija, vaan
tasapuolinen, hauska ja iloinen, aina valmis kuuntelemaan miehen
puhetta kuinkakin turhanpäiväisistä asioista tai ilahuttamaan
kuuntelijoita mainioiden juttujensa ja kokemustensa loppumattomalla
varastolla. Kaikki seuratavat, kaikki kansakunnat, kaikki
luonteenlaadut olivat hänelle tuttuja. Hän oli vaitelias ainoastaan
silloin kun joskus sattui puheeksi hänen syntynsä tai historiansa.
Yleinen mielipide hänen sukuperänsä suhteen tuntui olevan kylläkin
otaksuttava. Hänen rikkautensa, itämaisten kielten tuntemus, oleskelu
Intiassa, erityinen arvokkuus, jota hän ei koskaan jättänyt edes
iloisimpina ja tuttavallisimpina hetkinä, silmien ja tukan kiiltävä
tummuus ja vieläpä ulkomuodon merkillisyydet, pienet, somat kädet ja
komea pään heitto arabialaisten tapaan -- kaikki näytti viittaavan
häntä toiseen tai toiseen itämaiseen kansaan kuuluvaksi. Koettipa eräs
itämaisten kielten opiskelija johtaa Zanonin nimen sammuneiden kielten
juurista. _Zan_ oli kieltämättä kaldealaisten nimitys auringolle.
Kreikkalaiset, jotka vääristelivät kaikkia itämaisia nimiä, olivat
tässä tapauksessa säilyttäneet oikean muodon, niinkuin merkitsevästi
kyllä osottaa kreetalaisten kirjotus Zeuksen haudalla.[24] Muuten Zan
eli Zaun oli sidonilaisilla jotenkin tavallinen On'in nimitys. Adonis
oli ainoastaan toisinto Zanonas'ista, jota Hesykiuksen mukaan Sidonissa
palveltiin. Tätä syvällistä ja kiistämätöntä sanajohtoa Mervale
kuunteli tarkkaavasti ja huomautti, että hän nyt uskalsi esittää erään
nerokkaan keksinnön, jonka hän itse kauan sitten oli tehnyt, nim. että
lukuisat Smith'ien suvut Englannissa epäilemättä olivat Fryygialaisten
Apollon-pappien vanhaa sukua. "Sillä eikö Apollon nimi fryygialaisten
kesken ollut Smintheus? Kuinka selvät ovatkaan tuon ylevän nimen
myöhemmät muodostumat -- Smintheus -- Smitheus -- Smith! Ja vielä
nytkin, tahdon huomauttaa, tämän mainehikkaan suvun vanhemmat haarat
tietämättään haluavat lähennellä ainakin yhdellä kirjaimella
alkuperäistä nimeä, koska pitävät hurskaana huolenaan aina kirjottaa
nimensä Smithe!"
Kielimies ällistyi suuresti tästä keksinnöstä ja pyysi Mervalen lupaa
kirjottaakseen siitä teokseensa, jonka hän aikoi laatia kielten
sukuperästä. Se saisi nimekseen Babel ja julaistaisiin kolmessa
kvarto-nidoksessa tilauksen mukaan.[25]