-- -- -- "Minä ja kumppanini
olemme kohtalon käskyntäyttäjiä."
Shakespeare, _Myrsky_.
Seuraavana päivänä Glyndon käänsi askeleensa Zanonin palatsia kohti.
Nuorukaisen mielikuvitus, joka luonnostaankin oli herkkä, oli nyt
erityisesti kiihtynyt siitä vähästä, mitä hän oli nähnyt ja kuullut
tästä merkillisestä olennosta, ja lumous, jota hän ei osannut hallita
eikä selittää, veti häntä muukalaisen puoleen. Zanonin voima näytti
suurelta ja salaperäiseltä, hänen vaikuttimensa hyviltä ja suopeilta,
mutta hänen käytöksensä tuntui kylmästi työntävän luotaan. Miksikä hän
toisena hetkenä hylkäsi Glyndonin tuttavuuden ja toisena hetkenä
pelasti hänet vaarasta? Kuinka oli Zanoni hankkinut itselleen tiedon
vihollisista, jotka Glyndonille itselleen olivat tuntemattomia? Hänen
mielenkiintonsa oli herännyt, hänen kiitollisuutensa nostettu, hän
päätti tehdä uuden yrityksen päästäkseen epäseurallisen kasvintutkijan
tuttavuuksiin.
Signor oli kotona ja Glyndon laskettiin korkeaan salonkiin, minne
muutamien minuuttien kuluttua saapui myöskin Zanoni.
"Olen tullut kiittämään teitä eilisiltaisesta varotuksesta", sanoi hän,
"ja pyytämään teitä täydentämään kiitollisuuttani kertomalla minulle,
miltä taholta minun on tähystettävä vihollista ja vaaraa."
"Te olette naisten suosiossa", sanoi Zanoni hymyillen,
englanninkielellä, "ja niinkö vähän tunnette etelämaita, ettette tiedä,
kuinka paljon vihollisia sellaisilla aina on?"
"Puhutteko tosissanne?" sanoi Glyndon ja vaihtoi väriä.
"Täysin tosissani. Te rakastatte Viola Pisania ja teillä on
kilpailijana eräs mahtavimpia ja häikäilemättömimpiä Napolin
prinsseistä. Te olette todellakin suuressa vaarassa."
"Mutta suokaa anteeksi! -- mistä te olette saanut tämän tietää?"
"Minä en tee itsestäni tiliä kellekään kuolevaiselle", sanoi Zanoni
ylväästi, "ja minulle on yhdentekevää, panetteko arvoa minun
varotukselleni vai halveksitteko sitä."
"No, olkoon menneeksi, jollen saa tehdä teille kysymyksiä; mutta
neuvokaa minulle ainakin mitä tehdä."
"Seuraisitteko te neuvoani?"
"Miksen seuraisi?"
"Sentähden että te olette rohkea luonnoltanne ja mieltynyt
seikkailuihin ja salaperäisyyteen; te tahtoisitte olla romaanin
sankari. Jos minä neuvoisin teitä lähtemään Napolista, niin
tahtoisitteko sen tehdä, niin kauan kuin Napolissa löytyy vihollinen
nujerrettavana tai neitonen tavoteltavana?"
"Olette oikeassa", sanoi nuori englantilainen painavasti. "En! ettekä
voi minua moittia tästä päättäväisyydestä."
"Mutta teillä on toinenkin mahdollisuus: rakastatteko Viola Pisania
vilpittömästi ja hartaasti? -- siinä tapauksessa naikaa hänet ja viekää
vaimonanne kotimaahanne."
"Ei!" vastasi Glyndon hämmentyneenä, "Viola ei ole minun säätyni
tasalla. Hänen toimialansa myöskin on -- lyhyesti sanoen, minä olen
hänen kauneutensa orja, mutta en voi häntä naida."
Zanoni rypisti otsaansa.
"Teidän rakkautenne on siis itsekäs himo, enkä minä enää teitä kehota
omaa onneanne ottamaan. Nuori mies, Kohtalo on taipumattomampi kuin
miltä näyttää. Maailman Suuren Hallitsijan keinot ja neuvot eivät ole
niin vähäiset ja vaativaiset, että hän ihmisiltä kieltäisi Vapaan
Tahdon jumalallisen etuoikeuden; kaikki me voimme itsellemme uurtaa
uramme ja Jumala voi itse ristiriidatkin soinnuttaa yhteen pyhien
tarkotustensa mukaisesti. Teillä on edessänne valinta. Rehellinen ja
jalo rakkaus voisi vielä nytkin valmistaa teille onnen ja hankkia
pelastuksen; kevyt ja itsekäs intohimo on vievä teidät kurjuuteen ja
tuomioon."
"Oletteko te osaavinanne lukea tulevaisuuden?"
"Olen sanonut juuri sen, mikä oli haluni sanoa."
"Vaikka te tekeydytte siveydensaarnaajaksi minua kohtaan, signor
Zanoni", sanoi Glyndon hymähtäen, "niin oletteko itse siksi
välinpitämätön kauneudesta, ettette sen lumouksesta huoli enempi kuin
stoalainen?"
"Jos ehdottomasti vaadittaisiin, että käytös aina olisi opetuksen
tasalla", sanoi Zanoni katkerasti hymyillen, "niin opastajia ei olisi
montakaan. Mutta yksilön käytös voi vaikuttaa ainoastaan pieneen
piiriin ulkopuolella häntä itseään; sitävastoin hän pysyväisesti
tuottaa muille ihmisille hyvää tai pahaa juuri niillä ajatuksillaan ja
tunteillaan, joita hän levittää ympärilleen. Hänen tekonsa ovat
rajotettuja ja hetkellisiä, mutta hänen ajatuksensa voivat kulkea yli
maailman ja yllyttää sukupolvia toistensa jälkeen viimeiseen päivään
asti. Kaikki meidän hyveemme, kaikki lakimme ovat johtuneet kirjoista
ja viisasten lauselmista, jotka ovat ajatuksia, eikä teoista.
Käytökseltään Julianuksella oli kristityn hyveet ja Konstantinuksella
pakanan paheet. Julianuksen ajatukset käänsivät tuhansia takaisin
pakanuuteen; Konstantinuksen ajatukset auttoivat taivaan tahdosta
taivuttamaan länsimaan kansat kristinuskoon. Halvin kalastaja, joka
tuolla merellä laskee verkkojansa ja hartaasti uskoo San Gennaron
ihmetekoihin, voi käytökseltään olla parempi mies kuin Luterus. Mutta
Luteruksen aatteita saa uudenaikainen Eurooppa kiittää jaloimmasta
vallankumouksesta, mikä sen ajatusmaailmassa on tapahtunut. Nuori
englantilainen, meidän mielipiteemme ja tunteemme ovat taivaasta
kotoisin, meidän tekomme ovat maallinen osa."
"Te olette mietiskelleet syvemmälti kuin muut italialaiset."
"Kuka on sanonut, että minä olen italialainen?"
"Ettekö ole? Ja todella, kun kuulen teidän puhuvan omaa kieltäni yhtä
hyvin kuin aito englantilainen, niin minä --"
"Hiljaa!" keskeytti Zanoni kärsimättömästi kääntäen päänsä poispäin.
Sitten hetkisen vaiettuaan hän jatkoi lempeästi: "Glyndon, luovutteko
Viola Pisanista? Tahdotteko ottaa muutamia päiviä miettiäksenne mitä
minä olen puhunut."
"Luopua hänestä -- ei, sitä en tee!"
"Siis tahdotte naida hänet?"
"Mahdotonta!"
"Vai niin; silloin Viola teistä luopuu. Minäpä sanon, että teillä on
kilpailijoita."
"Niin on, prinssi di ----, mutta minä en häntä pelkää."
"Teillä on toinenkin, jota saatte enemmän pelätä."
"Ja kuka hän on?"
"Minä itse."
Glyndon kalpeni ja hypähti paikaltaan. "Te, signor Zanoni! -- te! -- ja
te uskallatte sen sanoa minulle näinikään?"
"Uskallan! Voi! toisinaan minä toivon, että osaisin pelätä."
Nämä ylpeät sanat eivät olleet pöyhkeästi lausutut vaan mitä syvimmän
surumielisyyden äänellä. Glyndon harmistui, hämmentyi ja oli kuitenkin
peloissaan. Mutta hänellä oli englantilaisen urhoollinen sydän, hän
toipui pian ja virkkoi tyyneesti:
"Signor, minua eivät tuollaiset juhlalliset lauseet ja mystilliset
viittaukset petä. Teillä saattaa olla voimia, joita minä en voi
käsittää enkä käyttää, taikka saatatte olla ovela petturi."
"Hyvä, jatkakaa!"
"Minä tarkotan siis", jatkoi Glyndon päättäväisesti, vaikka hieman
hämillään, "minä tarkotan: huomatkaa, että vaikka kukaan vieras ei voi
minua taivuttaa tai pakottaa naimaan Viola Pisania, niin siitä
huolimatta on se päätökseni yhtä luja, etten häntä hyvällä toiselle
luovuta."
Zanoni katseli totisena nuorta miestä, jonka säihkyvät silmät ja
kohonnut poskien väri todisti hengen olevan hänen sanojensa takana, ja
vastasi: "Noin rohkea! Hyvä, se kaunistaa teitä. Mutta kuulkaa minun
neuvoani: odottakaa vielä vähän aikaa ja sanokaa sitten minulle,
tahdotteko ottaa vaimoksenne kauneimman ja puhtaimman olennon, mikä
koskaan on tiellenne osunut."
"Mutta jos te rakastatte häntä, niin miksikä -- miksikä --"
"Miksikä minä olen niin kiihkeä tahtomaan häntä toiselle? --
Pelastaakseni häntä minusta itsestäni! Kuulkaa minua. Niin halpa ja
oppimaton kuin lieneekin tuo tyttö, niin hänellä on sielussaan mitä
ylevimpien ominaisuuksien ja hyveiden siemenet. Hän voi olla kaikki
kaikessa sille miehelle, jota hän rakastaa -- kaikki mitä mies voi
vaimostansa toivoa. Hänen sielunsa tulisi, rakkaudesta kehittyen,
kohtaamaan teidän sieluanne, se tulisi vaikuttamaan teidän kohtaloonne
ja menestykseenne: teistä tulisi suuri mies ja onnellinen. Jos
sitävastoin Viola joutuu minulle, niin enpä tiedä, mitä hänen osakseen
tulee; mutta sen tiedän, että hänen on kestettävä tulikoetus, jota
harvat voivat kestää ja jota tähän asti tuskin yksikään nainen on
kestänyt."
Zanonin näin puhuessa kävivät hänen kasvonsa elottomiksi ja hänen
äänessään oli jotakin, mikä pani kuulijan kuuman veren jäähtymään.
"Mikä kumma salaperäisyys teitä ympäröi?" huudahti Glyndon voimatta
tunteitaan hillitä. "Oletteko todella erilainen kuin muut ihmiset?
Oletteko te käyneet yli luvallisen tiedon rajain? Oletteko, niinkuin
muutamat väittävät, tietäjä tai ainoastaan --"
"Hiljaa!" keskeytti Zanoni, lempeästi ja suloisesti mutta
surumielisesti hymyillen, "mistä olette saanut oikeuden tehdä minulle
näitä kysymyksiä? Vaikka Italiassa vielä ylläpidetään inkvisitsionia,
on sen voima niin pieneksi supistettu, että se on kuin lakastunut
lehti, jonka pieni tuulenpuuska pudottaa. Kidutuksen ja vainon ajat
ovat ohi ja jokainen voi nyt elää niinkuin mielii ja puhua niinkuin
hänestä sopii pelkäämättä kidutuspenkkiä tai häpeäpaalua. Koska minä
voin vainoa uhmata, niin suokaa anteeksi, etten tyydytä
uteliaisuuttanne."
Glyndon punastui ja nousi seisaalleen. Huolimatta siitä, että hän
rakasti Violaa ja pelkäsi tätä kilpailijaansa, tunsi hän kuitenkin
vastustamatonta vetovoimaa juuri siihen mieheen, jota hänellä kaikkein
enimmän oli syytä epäillä ja pelätä. Hän ojensi kätensä Zanonille
sanoen: "No niin, jos meistä tulee kilpakosijat, ratkaiskoon miekka
välillämme: mutta sitä ennen tahtoisin, että olisimme ystäviä."
"Ystäviä! Ette tiedä, mitä pyydätte."
"Arvotuksia taasenkin!"
"Arvotuksia!" huudahti Zanoni intohimoisesti -- "niin! uskallatteko
niitä ratkaista? Sitä ennen en voi antaa teille kättäni ja kutsua teitä
ystäväkseni."
"Minä voisin uskaltaa kaiken ja mitä tahansa sen eteen, että
saavuttaisin yli-inhimillistä viisautta", sanoi Glyndon ja hänen
kasvojansa valaisi hurja ja palava innostus.
Zanoni tarkkasi häntä miettivästi vaieten.
"Esi-isän siemen puhkee pojassa eloon", mutisi hän, "hän voisi ehkä --
mutta --." Hän keskeytti ajatusjuoksunsa ja lausui ääneen: "Mene
Glyndon, me tapaamme vielä toisemme, mutta minä en pyydä sinulta
vastausta, ennenkuin on tullut ratkaisun hetki."